Kiltojen valtakunta

[Xarathya Kiernan]

((Tämä peli käydään Merielin Mishiran ja minun Misrachini välillä.))

Pölyinen ja kuuma päivä oli vähitellen laskeutumassa iltaan. Vielä kuitenkin avoimesta ikkunasta saattoi kuulla ihmisten epämääräisiä huutoja, jotka kantautuivat kohtuullisen lähellä sijaitsevalta Meren torilta. Varmaankin kalastajat huutelivat toisilleen päivän hyvistä kaupoista tai hyvän yön toivotuksia, kapakka kutsuista puhumattakaan. Iltahan oli kuitenkin vielä nuori ja kaunis, aurinko vielä kaupungin kattojen yllä värjäämässä se punertavalla sävyllä. Pian se painuisi korkeiden harjojen taakse piiloon, jolloin kadut jäisivät varjoon ja viilenisivät. Yön kulkijat saattaisivat silloin astua huoletta tutuille reiteilleen, haistelemaan yötä ja tekemään usein varsin salaisia töitään.

Mica katseli ulos asunnon ikkunasta. Kuten lähes kakki muutkin Misrachin asunnoista, sijaitsi kyseinen huoneisto talonsa ylimmässä kerroksessa. Jo pelkästään maiseman takia, kuin myös sen, että siten saattoi huoletta paeta ikkunasta tarpeen sitä vaatiessa. Ei Mica mitään yllätyshyökkäyksiä pelännyt, vaikka asunto olikin periaatteessa Varkaiden killan alueella, vaikkakin porvariston suosimalla alueella. Sitä paitsi rakennus oli aina vartioituna alakerrassa asuvien toimesta ja myös kadulla ahkerasti kulkevan partion, jolle oikein maksettiin siitä ilosta, että he saivat tuurata kaartia. Eikä siellä nyt ollut edes mitään varastamisen arvoistakaan. Perus keittiö, oleskeluhuone, kylpyhuone ja kolme makuuhuonetta. Tummaapuuta ja punaisia kankaita. Hieman ruokaa, joitain lääkkeitä ja vaatekaapissa hieman vaatteita.

Ainakin kerran vuodessa Mica tuli juuri tuohon asuntoon. Juuri tämän samaisen päivän aikaan, viettääkseen illan ja yön siellä. Hiljaisuudessa ja rauhassa. Tämä asunto kun oli hänen ensimmäinen kotinsa Da Pirassa. Asunto, jossa hän oli nukkunut vasta tultuaan kaupunkiin. Täällä hän oli oppinut pienen perheyhteisön salaisuudet yhdessä Dyenin ja Jyilin kanssa. Tämä oli ollut heidän kotinsa. Dyenistä oli ollut aina hauskaa nauraa sille, että ainakin yksi Kiltakäärme asui Varkaiden alueella. Täällä hän oli myös saanut hopeisen lohikäärme kaulakorun itselleen. Sekin jo aikaa sitten.

Hymähtäen itselleen ja muistelulleen tummatukkainen mies pörrötti hiuksiaan ja avasi sitten ikkunan enemmän auki. Hän oli aina rakastanut juuri tämän ausunnon isoja ikkunoita ja niistä aukeavaa maisemaa. Hymyillen hiljaista hymyään hän kääntyi ja suuntasi kylpyhuoneen suuntaan. Eiköhän hänen aikaisemmin valmiiksi laittamansa kylpyvesi ollut jo jäähtynyt sopivaksi. Nyt oli aika puhdistautua päivän hiestä ja verestä. Rentouttaa väsyneet lihakset. Pestä veri irti käsistä, kuten jotkut sanoivat. Aivan liian moni oli kuollut päivällä hänen kätensä kautta.

[Meriel]

Viileä tuuli puhalsi mereltä ja aurinko värjäsi Da Piran katot punaisen kultaisella sävyllään. Päivän nostattamat pölyt olivat viimein laskeutumassa takaisin maahan ja ilta viileni vähitellen ihmisille miellyttävämmäksi. Tukahduttavan kuumat päivät eivät olleet koskaan häirinneet Mishiraa kovin paljon, sillä monien muiden ihmisistä poikkeavien ominaisuuksien lisäksi hänen normaali ruumiinlämpönsäkin oli tavallista matalampi. Ei tosin mitenkään huomattavasti, mutta juuri tarpeeksi, jotta hänen kosketuksensa tuntuisi kylmältä ihoa vasten.

Syvän siniset silmät seurasivat hupun takaa punaisen auringon painumista taivaanrannan toiselle puolen. Vain hetkeksi päivän kykeni kuulevan hiljentyvän, kunnes yö jälleen alkoi ja uudenlaiset äänet täyttivät kaupungin kadut. Yön äänet eivät kuitenkaan olleet yhtä voimakkaita ja siksi monet kykenivätkin elämään siinä kuvitelmassa, että viimein kadut todella hiljenivät. Kun taas ne, jotka osasivat kuulostella tiesivät ettei olisi niin yksinkertaista sanoa, kummat – yöt vai päivät – olivat todella vilkkaampia.

Hiljaisesti pimeä nielaisi kaupungin varjoonsa ja yö salli jälleen kulkijoiden astua kaduille, jotka osa tunsi pimeässä paremmin kuin valossa. Ehkä nainen itsekin oli yksi heistä, sillä harvemmin tämä liikkui ulkona päivisin ihmisten joukossa ja jos liikkuikin ei hän ollut noille muuta kuin viileä tuulahdus ilmaa, vain kuiskaus vasten seiniä.
Yössä hän ei ollut sen enempää, mutta yöhön kuiskaukset kenties sopivatkin paremmin kuin päiviin, joina melu peitti ne alleen. Yöllä saattoi kuiskata niille harvoille ja valituille, jotka sen kuulisivat silloin, kun se haluttiin lausua ääneen. Hiljainen hymy kohosi naisen huulille, vaikka harva olisi arvannut tämän edes osaavan hymyillä. Niin, ei hymyjä jaettukaan muille usein, vaikka olisi kenties haluttukin, sillä hymytkin kuuluivat hänelle enää vain puoliksi.

Äänikään ei rikkonut Itäisellä sektorilla sijaitsevan hiljaisen asunnon rauhaa naisen saapuessa paikalle yhtä huomaamatta kuin aina silloin kun oli tarve. Kenties huomaamattomuudelle ei tällä kertaa mitään erityistä syytä ollutkaan tai sitten sen syynä oli vain tämän kyseisen illan hiljaisuus, jonka rikkominen olisi tuntunut väärältä.
Askeleet kulkivat ääneti oleskelua varten tarkoitetun huoneen lävitse eikä huoneisto ollut niin tyhjillään kuin olisi voinut yhdestä käyttämättömästä huoneesta tai sinne juuri saapuneen hiljaisuudesta päätellä.

"Mica..", nainen lausahti varovasti, oikeastaan vain kuiskaten, sillä ääni ei ollut sen voimakkaampi vaikkei se erityisesti kuiskaus pyrkinytkään olemaan. Oveen koputtaminen tässä vaiheessa olisi tuntunut liian hätkähdyttävältä, kun taas hiljainen, mutta lempeä ääni oli sellaista, jonka Mish tiesi huoneessa seisovan miehen tunnistavan saman tien.
"Toivon mukaan en häiritse rauhaasi kovin, mutta kävelin ohitse ja ajattelin sinua", huppuun verhoutunut nainen sanoi ja hymyili hennosti. Kyllähän toinen tiesikin, miksi hän oli kävellyt ohitse juuri tänään.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Xarathya Kiernan]

Mica oli nauttinut kylvystään. Vesi oli ollut juuri sopivan haaleaa hänen makuunsa. Lempeää miestä ainoastaan häiritsi se, ettei hän voinut laittaa kovinkaan paljon rentouttavia yrttejä veteen. Niiden haju kun saattoi jäädä päiviksi kiinni ihmiseen ja se taas saattaisi hyvinkin maksaa hengen. Hän muisti kyllä hyvin kuinka hän oli joskus koettanut laittaa yrttejä kylpyveteen, mutta silloin niin Rach kuin Misrachkin olivat sen tymänneet itsetuhoisena asiana. Ja oikeassahan he olivat. Mican vain oli joskus hyvinkin vaikeaa käsittää sitä. Hän itse kun pyrki mielellään välttämään kuolemaa ja sen tuottamista. Parantajan koulutuksensa takia hän tunsi jotain hiljaista vastenmielisyyttä miekkakuolemia ja kuristusnuoria kohtaan. Myrkyt olivat enemmänkin hänen alaansa, sillä tottahan toki parantaja tiesi miten kuolemaa sekoitettiin. Mica vain oli tehnyt valinnan olla käyttämättä taitojaan kuoleman tuottamiseen. Misrach osasi itsekin riittävän hyvin.

Asunnon viilys tuntui hieman inhottavalta paljaalla iholla, joten Mica kiskoi nopeasti vaatetta päälleen. Vain yksinkertaiset tummat housut ja paidan. Mitä muuta hän olisi tarvinnut? Hän ei aikonut lähteä minnekään tänään, eivätkä Misrach ja Rachkaan lähtisi jos he vaihtaisivat paikkoja. Liiat muistot ja tunteet sitoivat tämän illan ja paikan toisiinsa erottamattomiksi. Kukaan heistä ei olisi voinut kuvitellakaan viettävänsä aikaa muualla. Ja tänne eivät muukalaiset tulisi.

Ai eivät? Rachin hivenen pilkallinen ääni herätti Mican ajatuksistaan. Kuinkas sitten joku juuri kutsui sinua?
Kutsui? Mica katsoi demonia mielensä sisällä hämmästyneenä. Oliko joku muka kutsunut häntä? Huolissaan varomattomuudestaan Mica kuulosteli ja rauhoittui saman tien. Hän tunsi kyllä tuon äänen. Sen pehmeyden ja salaperäisyyden. Ja naisen sen kaiken takana. Hän jopa pystyi sanomaan sen, että nainen hymyili huppunsa kätköissä. Tähän Misrach ja varsinkaan Rach eivät uskoneet. He eivät koskaan olleet yhtä herkkiä aistimaan tunteita kuin Mica.
Älä välitä Mica, Misrach lohdutti tuo vain haluaa kiusata sinua. Kuten aina.
Hei, eikö tuo ole hieman puolueellista? Rach irvisti.
Ei suinkaan. Misrach hymyili. Mene vain hänen luokseen. Hän odottaa.
Menenkin. Mican kasvot olivat hetken yhtä hymyä ennen kuin hän keskittyi takaisin todellisuuteen.

"Mish!" miehen äänestä kuuli että hän oli ilahtunut toisen tulosta. Ehkä jopa toivonutkin sitä. Ja niin Mica olikin. Siitä oli aikaa kun tuo salaperäinen nainen oli vieraillut viimeeksi eikä kukaan kolmesta koskaan kysellyt. Mish liikkui kuin tuuli, tuli ja meni miten mieli. Se oli hänen vapauttaan, olennainen osa tuota naista. Ilman vapauttaan Mish varmaan kuolisi. Niin Mica oli aina miettinyt, eikä ajatus nytkään ollut kaukana hänen kiiruhtaessaan tervehtimään naista halauksella. Teolla jonka muut kaksi ehkä olisivat jättäneet tekemättä. Rach nyt ainakin kokemuksistaan viisastuneena.

"Sinä et häiritse koskaan. Ja sen tiedät kyllä vallan mainiosti itsekin." Mica päästi naisen irti halauksestaan ja hymyili tälle.
"Käy istumaan. Haluatko jotain? Syötävää? Juotavaa?"

[Meriel]

Avonaisesta ikkunasta tulevat viileät tuulahdukset lennättivät tiehensä päivän tunkkaisuuden ja kiireet. Kiirettä naisen mielessä ei ollut ollut muutenkaan ja rauhallisuuden olisi suorastaan voinut tuntea huokuvan tästä. Tälle kertaa naiselle niin yleinen mielentila ei kuitenkaan ollut ainoa eikä rauhallisuus kätkenyt mukaansa kylmyyttä, vaikka joillekin ehkä niin tekikin. Ei hänen huulillaan olisi muuten voinutkaan nähdä hymyä ja myös sanat olivat hymyilleet Micalle. Erityisesti Mica kenties aistikin nuo pienet sävyerot naisen rauhallisessa ja hiljaisessa esiintymisessä, sillä kovin suurta muutosta naisen eleisiin ei tullut koskaan. Silti joskus ilman ympärillä saattoi tuntea kylmentyvän useammallakin tavalla eikä edes äänen tarvinut kiristyä, jotta saattoi tuntea hetkensä koittaneen.

Ja siinä missä Mica aisti herkästi muiden eleiden takana piilevät tunteet, oli Mishira puolestaan tarkka aistimaan sen, kenen kanssa heistä kolmesta hän kulloinkin keskusteli ja milloin muutos tapahtui. Erot toisten suhteen olivat tietysti huomattavammat kuin toisten, mutta jokaisella oli ikään kuin oma auransa, josta tuon kykeni tunnistamaan. Ja joidenkin aura saattoi olla niin musta ettei sitä voinut olla huomaamatta.

Huulet hymyilivät vastauksena toisen hymyyn eikä halauskaan ollut jäänyt vastauksetta. Hän ei ollut uskonutkaan häiritsevänsä, mutta naisen tapoihin ei kuulunut olettaa muista mitään varmistamatta asiaa. Ei edes silloin, kun nämä oli tuntenut jo pidemmän aikaa, kuten myös tässä tapauksessa. Kuitenkin mikäli hän olisi uskonut häiritsevänsä, ei hän olisi edes saapunut paikalle, joskin Mica oli karistanut tuon epäilyksen pois heti ensimmäisin sanoinsa.
"Yö tuo tänään haikeita tuulahduksia mereltä, enkä olisikaan halunnut häiritä niiden kuuntelemista", Mish sanoi, ja vaikkei hän enää hymyillytkään oli ääni pehmeä, ja lämpimämpi kuin hänen kosketuksensa koskaan. "Omat tervehdykseni eivät kuitenkaan tule mereltä vaan vuorilta, joilta palasin vasta myöhään eilen illalla." Yhden yön hän oli kuitenkin ehtinyt jo kaupungissa viettää, sillä hän oli halunnut varmistaa olevansa tänään perillä. Tämä yö veti hänet aina takaisin kaupunkiin ja olisikin tuntunut väärältä viettää sen jossain muualla. Viime yönä hän oli myös ehtinyt tavoittaa korviinsa monia asioita, jotka pitivät hänet aina yhtä tietoisena siitä, mitä kaupungissa tapahtui. Ensisijaisesti Mish olikin tiedonantaja, joskaan se ei ehkä ollut, mitä hän oli ensisijaisesti ollut Misrachille enää vuosiin. Ja sama päti toisinpäin, sillä vaikka hän olikin etsinyt miehen käsiinsä juuri, koska oli kaivannut uuden kontaktin, jolle välittää kujilta korviinsa tarttuvat kuiskaukset, olivat he tunteneet toisensa tarpeeksi pitkään, jottei hänen nytkään ollut täytynyt saapua paikalle tiedonjyvästen välittämisen vuoksi. Hiljaisen vakoojan asema kuitenkin sopi Mishiralle hyvin, sillä hän seurasi asioita olematta itse niihin osallisena. Eikä hiljainen saanutkaan olla itse olemassa, mutta silti tämän täytyi nähdä kaikki.

"Juotavaa voisin ottaakin, ja aivan mikä tahansa kelpaa sen suhteen." Ei Mish muutenkaan ollut koskaan niin vaatelias ja yllätysvierailulle sattuessaan tämä ei olettanutkaan, että toisella olisi kaapeissaan muuta kuin vettä ja leipää. Vesi oli kelvannut aina juotavaksi ja sitä nainen usein suosikin myrkkyjä välttääkseen. Huolimatta siitä, kuinka pitkän aikaa hän oli viettänyt ihmiskehossaan, ei hän ollut tullut testanneeksi kovin vahvojen aineiden vaikutusta siihen. Ihmiskeho oli heikompi ja liian altis myrkyille, sellaisillekin, jotka osa ihmisistä saattoi kestää. Siksi nainen ei edes koskaan juonut mitään vahvempaa, joskaan viiniä tämä ei välttänyt. Vesi oli kuitenkin turvallisin juoma nautittavaksi, sillä siitä myrkyt erotti kaikkein selkeimmin. Ei hän tosin myrkyttämistä Misrachin seurassa pelännyt, sillä vaikka käärmeriipuksen velvoittama asema kehottikin epäilemään jokaista, ei naiselle silti ollut mahdottomuus luottaa. Joskus hän tunnisti nopeastikin ne, joiden kanssa oleminen voisi olla miellyttävää, sillä naisen saama ensivaikutelma usein kannatteli pidemmällekin. Samaten erosivat katukuvasta myös ne kulkijat, joille hän ei missään vaiheessa halunnut edes olla näkyvä.

Viittaansa verhoutunut nainen tiputti hupun päältään ja se paljasti niin naisen tummansiniset hiukset kuin sinisenä hohtavan katseen. Naisen silmistä olisi saattanut olla hankalaakin määrittää niiden tarkkaa väriä, joskin syvää sineään ne tuntuivat hehkuvan voimakkaasti pienellä hopeanhohtoisella sävähdyksellä, jonka valo saattoi niistä heijastaa. Ja vaikka silmät olivatkin erikoiset eivät ne pistäneet silmään häiritsevästi ja pakottaneet katsetta kääntymään niihin uudelleen ja uudelleen. Ehkä sen toisaalta teki niiden syvyys, sillä naisen riisuttua huppunsa, oli katse aina vahvasti tilanteessa mukana. Ei kuitenkaan pistävänä vaan intensiivisenä ja kiinnostuneena. Erityisesti silmät erottuivat tummina ja suurina hopean vaaleaa ihoa vasten ja ihon vaaleutta korostivat entisestään tummina kasvoja kehystävät hiukset.

Olemus oli kuitenkin tarpeeksi ihmismäinen, jottei pistäisi heti silmiin, mutta siitä huolimatta sitä yleensä piiloteltiin. Misrachin seurassa niin ei kuitenkaan täytynyt tehdä ja siksi nainen saattoikin riisua viittansa ennen kuin istuutui yhdelle oleskelutilan sohvista. Viitan annettiin jäädä lepäämään sohvan kaiteelle eikä Mish nähnyt tarpeelliseksi ripustaa sitä mihinkään naulakkoon, sillä nyt se oli helposti saatavilla. Tuskin sitä mitenkään erityisesti tänä iltana varmaan tarvittaisikaan, mutta ei se tielläkään siinä ollut.
Viitta paljasti altaan pitkän, aina nilkkoihin asti yltävän ja kerroksittain laskeutuvan hameen sekä vain hieman vaaleamman sinisen korkeakauluksisen ja pitkähihaisen paidan. Tummansiniset vaatteet kuitenkin sulautuivat kaikki hyvin yöhön ja siinä missä hameen helmoihin sai kätkettyä monenlaista tavaraa piilottivat paidan kaulukset alleen hopeisen riipuksen aina ketjua myöten. Sitä pidettiin kuitenkin aina kaulassa, vaikkei mielittykään kaikille näyttää. Moni olisi saattanut suhtautua häneen aivan eri tavalla heti sen nähdessään ja nainen ei halunnut sytyttää puheseuraansa heti epäilyksiä. Toisinaan syy tähän oli aivan ammatillinen, kun taas toisinaan henkilökohtaisempi.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Xarathya Kiernan]

"Meren musiikki on minusta aina haikeaa, ellei jopa surullista." Mica vastasi naiselle suunnatessaan asunnon keittiö -tilaan. Sieltä hän poimi nopeasti syvälle puiselle tarjottimelle kaksi lasia, lasiseen kannuun vettä, pullollisen vahvaa ja hyvää punaviiniä sekä kuivattuja hedelmiä vaikka nainen olikin puhunut vain juotavasta. Mutta ainakaan Mica ei oikein osannut arvostaa pelkän punaviinin hieman hapanta makua. Hän ei ollut niin kovin tottunut alkoholipitoisiin juomiin kuin kaksi muuta. Hennoimpana kolmesta oli Mican osaksi aina jäänyt viinin laimentaminen. Eikä hän edes juonut koskaan kovinkaan paljoa. Tänä iltana hän kuitenkin aikoi tehdä poikkeuksen. Muistoille hän joisi, nostaisi niille maljan. Kuten aina ennenkin.

"Millaista vuorilla oli?" mies kysyi kantaessaan tarjottimen pöydälle tuolien viereen. Hän ei vielä itse istuutunut, sillä juomien sekoittaminen kävi hänestä helpommin seisaaltaan. Ensin hieman vettä kummankin lasin pohjalle ja siihen päälle punaista nestettä. Mica kyllä tiesi, ettei Mish kovinkaan usein juonut viiniä, mutta ehkäpä nainenkin tekisi tänä iltana poikkeuksen. Ja siksi hän sanoikin selitellen: "Toivon, ettet loukkaannu vaikka sekoitinkin juomat näin... Ajatelin, että voisimme juoda muistoille ja menneille. Ja jos katsot pullon nimen, niin kyllä ymmärrät miksi." miehen puhuessa hänen kasvoillaan häivähti surullinen hymy. Yhä vieläkin hän ikävöi, vaikka siitä oli niin kovin kauan ihmisten mittapuulla. Heillä kummallakin, niin naisella kuin hänelläkin tosin olisi vielä monin verroin enemmän aikaa jäljellä. Mikäli eivät sitten kokisi miekan tien loppua. Mishille se tuskin olisi todennäköistä. Nainen oli selvinnyt tähänkin asti ja hänen tapansa elää oli varovaisempi. Mica taas tiesi etteivät Rach ja Misrach tyytyisi elämään vaieten ja turvallisesti.

"Tässä." hymynkare huulillaan mies ojensi toisen laseista Mishille ja otti istuutuessaan itselleen toisen. "Se on hänen lempi viiniään... Hän joi sitä aina. Silloinkin. Oli ostanut sitä varastoon... Ajattelin, että nyt olisi sopiva tilaisuus avata pulloista yksi. Pyöreiden vuosien kunniaksi."

[Meriel]

Hymy oli kadonnut naisen huulilta hiljaa, jälkiä jättämättä, sillä ei se koskaan viipyillyt niillä kovin kauaa. Aina sitä ei oltu edes tarkoitettu nähtäväksi ja toisinaan katsojan silmät eivät vain olleet tarpeeksi nopeat sitä havaitakseen. Katoamisestaan huolimatta ei hymyn kuitenkaan voinut väittää kuolleen kokonaan, sillä aina siitä oli häivähdys jäljellä naisen eleissä, kun Mica oli lähellä. Kolmikosta ainoana osasi Rach kadottaa naisen hymyn taka-alalle ja vetää hänet kylmäksi. Sillä senkin Mish osasi niinkuin meri toi kylmät, haikeat tuulahduksensa mantereelle.

Meren musiikki, niin, siinä oli monen mielestä surumielinen sointi, joskin juuri tuohon samaiseen sävyyn olivat monet niin kovin rakastuneetkin. Mishirakin muisti vielä meren vellovat syvyydet, peilikirkkaan pinnan ja hiljaiset siiveniskut, jotka saivat tuulta alleen. Ja meren raivoavat myrskyt, jotka olivat pyörineet hänen henkäystensä tahtiin, silloin kerran, aikoja sitten. Niinkuin oli syvänsininen saanut sekaansa tummaa punaa hänen vuodattamanaan. Tänä yönä ei meri kuitenkaan ollut hänen mielessään punainen, ei edes muistojen vuoksi, sillä ei hän muistellut enää katkeruudella ja vihalla niinkuin ennen.

Siniset silmät kääntyivät huoneeseen astelevaan mieheen seuraten tämän kulkua aina pöydän vierelle saakka. Eivät kuitenkaan samaan sävyyn kuin pimeillä kujilla kulkijoita tarkkaillessaan, sillä silloin ne olivat piilotetut, kun taas nyt ei katseessa ollut mitään salattavaa. 'Silmät ovat sielun peili', oli hän ihmisten kanssa eläessään oppinut tietämään, mutta harva kykeni katsomaan peilin pintaa syvemmälle.

"Vuoristotuuli puhalsi yhtä vapaana kuin aina ennenkin", sillä Mish rakasti yhä vuoria, kuten niin montaa asiaa tässä maailmassa. "Kaupungin tomu on jälleen karistettu, jotta se saisi päältäni uutta tarttumapintaa", ja nainen sanoi lauseensa hymy äänessään, vaikkei huulillaan. Niin, aina tomu tarttuisi vaatteisiin uudelleen ja sitten kun tulisi aika, täytyisi se jälleen saada karistetuksi pois kintereiltä, jotta se voisi taas tarttua hameen liepeisiin. Sellainen se oli, kaupungin tomu, ja siten oli Mish sen aina karistanut kannoiltaan, vuorituulen mukana. Misrach tiesi sen, rauhallisen naisen pitelemättömyyden, sillä ei tätä voinut sitoa paikoilleen, vaikka täällä, Da Pirassa, hänen paikkansa olisikin ollut.

Kapeat sormet tarttuivat Mican ojentamaan viinilasiin ja nyt hiipi hymy jälleen hennon naisen huulille. Ei Mica voisi saada häntä pahastumaan, ei ainakaan mikäli ei sitä halunnut. Sopivasti laimennettuna oli punainen viini oikea juoma tähän yöhön, eikä Mish arastellut sen juomista tässä seurassa. Ei hän olisi arastellut, vaikka joku muu kolmesta olisikin ottanut Mican paikan, sillä Mish oli aina tarpeeksi varovainen ollakseen tekemättä kohtalokkaita ylilyöntejä juomisensa tai minkään muunkaan suhteen. Ja hän ymmärsi kyllä, miksi Mica oli halunnut tarjota juuri kyseistä juomaa. Lausutut sanat olivat olleet selityksenä tarpeettomat, mutta ehkä niiden tarkoituksena olikin ollut vain lausua muisto ääneen, kuten tähän yöhön kuului ja sopi niin hyvin.

Sormet kohottivat lasia otteessaan. "Pyöreille vuosille", nainen lausui vakavaan sävyyn ja lasien himmeä kilahdus kuului yössä. Enempää ei tarvinut sanoa ääneen, sillä jo hymy oli kertonut tarpeeksi; ei nainen ollut pahastunut. Siivettömiä enkeleitä. Jos sellaisia asusti maankamaralla, oli hän löytänyt heistä ainakin yhden. Niin hän oli aina Micasta ajatellut, eikä ollut vaikeaa kuvitella miehen varjoa saamassa siipiä selkäänsä. Tummansiniset silmät tarkkailivat miestä hiljaa ja vaikka hymy olikin kadonnut huulilta, eivät sen ilmaisemat ajatukset olleet naisen mielestä kaukana. Eikä Mishin hymy koskaan ollut ilakoiva ja nytkin se omasi rauhallisen haikean sävynsä.

Punainen juoma katosi naisen huulilta ja sormet jäivät pitelemään lasia kevyessä, mutta varmassa otteessa. Kilahduksen jälkeen oli huulia kostutettu lasin juomassa vain keveästi, sillä ei ollut mitään kiirettä, olihan heillä koko yö aikaa. Katse laskeutui hetkeksi tummansinisen hameen poimuihin kunnes kohosi jälleen toiseen.
"Näetkö sinä koskaan unia, Mica?" nainen kallisti päätään hieman ja kysymyksen sävy oli keveä, rauhallinen. Ei ollut niin tärkeää, mitä nainen ajoi takaa vai piilikö sanojen taustalla oikeastaan mitään. Eikä kysymykseen odotettukaan tietynlaisia vastauksia tai sen seurauksena ennalta määrätyn sävyn omaavaa keskustelua. Ja antaisi aihe mahdollisuuden palata takaisin keskusteluun tästä yöstä vain yhdenkin sivulauseen siivittämänä.

"Toisinaan kun mietin, millaisia unia ihmiset näkevät ja mistä niiden uskotaan tulevan", hän jatkoi sanojensa sävyssä jälleen hiljaista hymyä. Ihmisten unet, ei hän ollut koskaan nähnyt samanlaisia nukkuessaan syvää untansa lohikäärmeenä. Ei, silloin oli uni ollut syvää ja rauhallista, tai sitten levottomuuksia heijastelevaa, sillä hän oli kuunnellut maankamaran väreilyä ja merien liikkeitä antaen niiden sävyttää untansa. Ihmisten unet, hän uskoi niidenkin heijastelevan maankamaraa omalla tavallaan, pienemmässä mittakaavassaan ollen täten myös enemmän sidoksissa henkilöön, itse unien näkijään. Ja ehkä unet olivatkin tulleet hänen mieleensä yötuulen siivittämänä tai sitten vuorituuli oli jättänyt hänen ajatuksiinsa häivähdyksen vapaata kulkuaan. Huulille asti ajatuksen oli taas kenties tuonut yön haikea tunnelma, johon unet sopivat hyvin aiheeksi.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Xarathya Kiernan]

Mica hymyili hiljaista hymyään, joka tuskin koskaan katosi hänen huuliltaan. Hän oli ainoana kolmikosta vielä säilyttänyt taidon hymyillä ilman mitään järjellistä syytä. Hänen kasvoillaan hymy oli kuin kotonaan, näytti kuuluvan niille ja sai hänet näyttämään vuosia nuoremmalta kuin mitä mies todellisuudessa olikaan. Ja juuri tästä syystä häntä ehkä oltiin aikoinaan luultu niin monesti naiseksi. Mikä tietenkin oli aivan suunnattomasti harmittanut Rachia ja Misrachia. Nuo kaksi kun halusivat olla väliin oikeita miehisyyden perikuvia. Jotain sellaista siis, mikä ei oikein sopinut niin hyvin Micaan. Hänen luontonsa kuitenkin oli myös paljon pehmeämpi kuin toisten. Ehkäpä maailma koetti pitää tasapainoaan yllä hänen avullaan. Jos nyt noin itsekäs ajatus sallittaisiin pieneltä osalta suurta kokonaisuutta.

”Vuoret ovat aina kauniit.” mies sanoi vilkaisten samalla ulos ikkunasta. Miten monta kertaa hän olikaan itse paennut niille? Piilotellut ja nauttinut niiden vapaudesta ja tuulesta? Ja ennen kaikkea niiden tuomasta turvasta. Tavallaan heidän kumpaisenkin syyt rakastaa vuoria olivat samat, vaikka osa siitä erosikin toisistaan. He kuitenkin kumpikin pakenivat kaupungista jotain. Mica, tai oikeammin Misrach demoni-isäänsä ja Mish kaupunkia itseään. Sen kuumaa ahtautta ja sen häkkimäistä elämää. Kuinkahan monta kertaa Mica oli miettinyt, toivotut voivansa lähteä naisen mukaan tämän retkille, mutta kieltänyt sitten itseään edes kysymästä. Vuoret olivat vapauden valtakunta. Ei sitä sopinut jakaa toisen kanssa, sillä jokainen näki vuoret kuitenkin hieman erilailla. Jokaiselle ne avasivat aivan oman valtakuntansa.

Ilon lämmin tunne nosti päätään miehen sisällä hänen huomatessaan, ettei Mish ollut todellakaan pahastunut viinistä. Juuri sitä hän olisi vähiten kaivannut tänään. Tänään kaiken piti olla täydellistä. Tai ainakin melkein. Miten koskaan kaikki voisi olla täydellistä päivänä jona juhlittiin yhden elämänvaiheen päättymistä ja toisen alkamista? Ehkä… Ei Mica osannut sitä määrittää. Hän tiesi vain sen, että tämä ilta oli tärkeä muistoille ja tulevaisuudelle. Vuosikymmeniä sitten tänä samaisena päivänä hän oli noussut Kiltakäärmeeksi. Vuosien työ oli saanut palkintonsa ja vaatinut uhrinsa, vaikkakaan ehkä uhri ei ollut laittanut sitä pahakseen. Olihan miehen ollut pakko aavistaa, että joku päivä hän vain kuolisi. Että joku päivä hän kohtaisi parempansa. Tai jonkun, joka oli riittävän hullu haastaakseen hänet voimiensa tunnossa. Mutta se oli ollut helppoa… Aivan liian helppoa.

”Unia?” Mica hätkähti hereille ajatuksistaan ja katsoi naiseen vähintäänkin hämmästyneenä. Nopeasti hämmennys kuitenkin pyyhkiytyi pois miehen kasvoilta ja tämä hymähti miettivän näköisenä. Voisihan hän hyvinkin vastata toisen kysymykseen. Mitä pahaa siinä muka olisi?
”Näen minä unia. Kaikki näkevät… On vain eriasia, että muistammeko me ne sitten kun heräämme.” mies asetteli sanansa rauhalliseen sävyyn. Ne tipahtelivat hiljakseen huulien välistä, tasaisena virtana, kuin katkeamaton pieni virta. Sillä, Mica mietti sitä, näkikö hän todella unia vai olivatko ne vain hänen omaa kuvitelmaansa? Sillä saattoiko hän nähdä unia ilman ruumista, vain sieluna? Tai ehkä pikemminkin pirstoutuneen sielun osana. Sen hän tiesi, että Misrach näki unia ja hänkin tunsi ne. Mutta olivatko ne sittenkään hänen omiaan? Ja näkihän hän joskus jotain… Kuvia. Hän näki unia. Niin Mica halusi uskoa.

”Minun unissani, me olemme vielä kotona. Emme ole edes koskaan nähneet Da Piraa. On vain koti, äiti ja isoisä… Ja kylä, ja leikkivät lapset. Metsän keskellä…” Mica huokasi ja hörppäsi viiniään. Hän todella muisti tuon kaiken. Näki siitä unta. Ja hän tiesi myös Misrachin kaipaavan sitä, vaikkei toinen ehkä koskaan myöntäisikään totuutta. Misrach ei halunnut olla niin heikko, vaikka eihän haaveissa edes ollut mitään heikkoa. Ne kertoivat vahvuudesta säilyttää kaikki kaunis sydämessä ja rakentaa siitä puhdas kuva. Maailma, jossa haluaisi elää.
”Näetkö sinä unia? Ihmisten unia?”

[Meriel]

[[Tuh, tämä oli kyllä vuosituhannen hitailu, enkä ikävä kyllä edes valehtele, kun sanon kirjoittaneeni tämän vuoron kuukausia sitten ja pantanneeni sitä wordissa pari päivää, joiden aikana ehdin traumatisoitua tökköisyydestä pahemman kerran. Ei ole tottakaan, että vasta nyt sain muokattua tämän lähetettävään kuntoon, kun ennen ei vain saanut tähän enää otetta uudelleen.]]

Hiuksien tumma sini heijastui punaisen juoman pinnasta naisen sipaistessa yhden suortuvan korvansa taakse. Tänään he eivät kuitenkaan muistelleet ainoastaan jo keskuudestaan poistuneita, sillä monella tavalla juuri tämä päivä oli ollut myös uusien asioiden alku. Hyvien asioiden, sillä monia vuosia sitten tänä samaisena aikana vuodesta oli vanhemman tullut aika tehdä aikaa uudelle. Siniset silmät tarkastelivat toisen piirteitä hämärässä, täällä hänen ei tarvinut piilotella katsettaan. Hän uskoi, että olisi tavannut toisen joka tapauksessa jotain kautta, ilman tähän hetkeen johtaneita tapahtumiakin. Maailman karmassa tämä oli ollut vain yksi reitti, jolla oltiin päästy valintojen määräämään lopputulokseen. Sillä vain valinnoilla oli loppujen lopuksi merkitystä, tai ainakin se oli kaunis ajatus sellaisenaan.

Mishira kallisti päätään vaitonaisena. Misrach, Mica ja Rach. Mies olisi kohonnut Kiltakäärmeeksi joka tapauksessa ja hän olisi löytänyt tämän silloin. Ehkä niin oli ollut tapahtuva kuitenkin, ehkä ei. Kyse oli joka tapauksessa ollut valinnoista. Hänen valinnastaan jäädä ja toisen valinnasta tehdä samoin. Mishira ei ollut koskaan ilmaissut pitävänsä jostain osasta miestä enemmän kuin toisesta. Hän ei uskonut sellaiseen, vaikka olisikin ehkä voinut helposti ajatella hänen laittavan miehen eri puolet jonkinlaiseen arvojärjestykseen.
Mica, Misrach ja Rach. Nämä kaikki toivat hänessä esille hieman erilaisia piirteitä, saivat hänet käyttäytymään seurassaan erilailla. Hän ei olisi Rachin seurassa valinnut unia aiheeksi, mutta olisi ollut tässä joka tapauksessa, ellei toinen olisi sitä kieltänyt.

”Ihmisten unia, en tiedä”, nainen vastasi mietteliäästi, ”minun uneni, ne kertovat tästä maailmasta, näistä hetkistä, mutta eivät samanlaisina. Eivät sellaisina kuin ne voisi nähdä vaan sellaisina, miten ne ajattelen.” Millaisia ihmisten unet lopulta olivat? Hän ei voinut olla varma, vastasivatko ne hänen uniaan. Ehkä niissä oli enemmän samaa nykyään, sillä tämä keho, se ei kyennyt samanlaisiin uniin enää kuin ennen. Hän muisti yhä, kuinka oli herännyt ensikertaa ihmisenä. Ja kun hän oli avannut silmänsä, oli hänen näkönsä ollut sumea, kykenemätön näkemään muuta kuin ohuen kalvon lävitse. Eikä se ollut tarkentanut katsetta kuten ennen. Äänet olivat tuntuneet etäisiltä, mutta hänen ei ollut ollut kylmä, sillä hänen kätensä – ne olivat olleet kylmät jo valmiiksi.
”Joskus näen itseni unissani ihmisenä”, hän hymyili, ”vaaleine hiuksineen, pisamineen ja paljaine jalkoineen, ja mietin, miltä tuntuisi voida kävellä kaduilla päivisin.” Kuinka varoen ajatus olikaan lausuttu, viitaten vain ulkomuotoon, kun jokin osa siitä halusi viitata koko elämäntapaan. Misrach oli joskus elänyt toisin, kun taas hän oli aina ajautunut samoille poluille ja kaikista yrityksistä huolimatta hänen veressään virtasi sotien ja raakuuksien meri. Ja silti, unissaan hän näki tuon vaalean naisen, pisamat ja vaaleansiniset silmät, jotka kuitenkin kaipasivat taivaalle. Niissä unissa hän ei tuntenut koskaan itseään vihaiseksi, mutta häntä vainosi vuorostaan haikea surullisuus, joka ei hävinnyt yhdenkään askeleen ajaksi.

Tänään oli ollut liian helppoa ryhtyä vakavaksi ja hymy katosi hetkellisesti naisen huulilta. Mish oli hyväksynyt asiat niinkuin ne nyt olivat. Tästä kehosta – hän tunnisti itsensä siitä, mutta tuntui silti kaipaavan jotain enemmän. Toisaalta se jokin oli kuva vaaleasta naisesta, ihmisestä vailla lohikäärmeen varjoa, ja toisaalta taas taivaalle leviävistä siivistä ja elämästä vailla rajoitteita.

”Toisissa unissa taas... Niissä, joissa minäkään en ole koskaan nähnyt tätä kaupunkia, ei maankamaralla ole enää merkitystä”, ja niiden sanojen myötä tuntui hymy jälleen juurtuneen naiseen. Sama sydän hakkasi yhä hänen rinnassaan ja siellä hän kykeni säilyttämään kaiken menneenkin, jottei sen todella koskaan voisi sanoa kadonneen.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Xarathya Kiernan]

((Kyllä minultakin hitailu onnistuu. Joten ehkei meillä kummallakaan ole syytä sen suurempaan syyllisyydentuntoon.))

Mican kasvoilla oli keskittynyt ilme hänen kuunnellessaan ystävänsä puhetta. Vaikka he kaksi olivatkin kovin erilaisia, oli heillä silti erityinen side tässä kaupungissa ja siksi hän ainakin nimitti heitä ystäviksi. Heistä kumpainenkin oli tavallaan muukalainen kaupungissa, Mishira kotoisin jostain kaukaa, taivaalta ja hän itse suurista metsistä, joissa saattoi joskus kulkea päiviäkin näkemättä taivasta. Kuitenkin he olivat päätyneet kaupunkiin ja valinneet sen kodikseen. Heillä kummallakin oli omat syynsä siihen, miksi he olivat jääneet, mutta yhtälailla he olivat selviytyjiä jotka tekivät mitä taisivat elääkseen. Tai, Mica korjasi ajatuksiaan, Misrach ja Mish tekivät. Eihän Mica voinut itseään laskea päättäväksi osaksi ruumista, sillä hän oli vallassa keskimääräisesti vähiten.

Mishin unet kuulostivat miehen korvaan ihan kuin ihmisten unilta, tai ainakin sellaisilta, millaisiksi hän ne oli aina mieltänyt. Saattoivathan ihmiset nähdä mitä eriskummallisimpia unia. Mica muisti jonkun lapsuutensa ystävistä kertoneen kerran nähneensä unta, jossa poika oli ollut kala, jonka piti uida aurinkoon. Joten miksei sitten lohikäärme voinut uneksia olevansa ihminen? Micasta siinä ainakin oli järkeä sen verran, että hän sen hyväksyisi kyselemättä. Ja kahdelta muulta hän ei menisi kyselemään. Misrach todennäköisesti ottaisi asian vakavasti, mutta Rach epäilemättä nauraisi hänelle päin kasvoja. Kielikuva sai miehen naurahtamaan mielessään. Siinäpä vasta tilanne. Kaksi ruumiitonta sielun palasta nauramassa toisilleen päin kuviteltuja kasvoja, joissa ei muuta eroa ollut kuin pienoinen ero silmissä. Siinä missä Misrachin silmät olivat harmaan ja vihreän sekoitus, pehmeni niiden sävy Mican vallassa ollessa vihreän suuntaan ja koveni harmaaseen Rachin kaapatessa vallan.

”Olisit unesi ihmisenä kaunis.” Mica puki sanoiksi ajatuksensa. Ei hän tarkoittanut, ettei Mish olisi nytkin ollut kaunis omalla erikoisella tavallaan, mutta että toinen olisi kaunis myös sen näköisenä kuin mitä uneksi. Ei siinä miehestä ollut mitään pahaa, jos ilmaisi ajatuksensa myös ääneen. Ei Mish varmaankaan olisi kaivannut mitään kommenttia asiaan, mutta sanat olivat oikeastaan vain tulleet hänen mieleensä ja hän oli ne sanonut ääneen sen enempiä miettimättä. Kuin osoittaakseen, että ainakin Mica itse jakoi ymmärryksen unien merkityksestä ja niiden joskus terapeuttisesta vaikutuksesta.
”Joten, et välttämättä saisi yhtään vähemmän katseita ihmisenä kuin mitä saisit nyt jos lähtisit ulos päivällä.” mies hymyili lähes herttaisen viattomasti hörpätessään lasistaan. Kaksikko hänen mielessään yhtyi ajatukseen kumpikin omalla tavallaan. Misrach myöntäen tosiasian ja Rach huomauttaen asian hieman toisin sanoin ja suorempaan.

”Mutta Mish, millaista on lentää?” vihreät silmät tarkentuivat uteliaina lasin reunan ylitse naiseen. Lentämisen täytyi olla mahtava ja upea elämys, josta tavalliset ihmiset eivät voineet edes uneksia. Tai saattoivathan he siitä nähdä unta, mutta varmaan heille olisi mahdotonta käsittää kokonaan sen kauneutta ja erikoislaatuisuutta. Mica itse ainakin tunsi itsensä pieneksi ja avuttomaksi miettiessään suurta ja avaraa taivasta. Tietenkin hän tiesi, että oli olemassa demoneita, joilla oli siivet. Misrachin isälläkin oli suuret siivet, mutta Misrach ei ollut koskaan osoittanut omaavansa siipiä. Mica tiesi, että hänen itsensä ollessa vallassa siipiä tuskin koskaan olisikaan olemassa, mutta Misrach oli sentään puoldemoni ja Rach täysdemoni, joten heillä kahdella ehkä oli siivet joita kaksikko ei ollut vielä oppinut käyttämään. Eikä ehkä koskaan oppisikaan.

[Meriel]

// Et uskokaan, kuinka selkeänä Kiltojen toisen pelisi – et ikinä arvaa minkä – otsikko alkoi kilistä mielessäni tätä lukiessa. Oli muutenkin ihana huomata, kuinka hyvin pääsin mukaan pitkästä tauostani huolimatta. Tätä peliä on muutenkin aina mukava pelata.^^ //

”Olisit unesi ihmisenä kaunis.” Tummapukeista naista hymyilytti ja vaaleille huulille sekä suupieleen ilmestyi kapea värähdys, joka ei kuitenkaan johtunut huvittuneisuudesta, vaan siitä että heissä – hänessä ja Micassa – oli toisinaan jotain niin kovin samantapaista. Tuskin monikaan saattoi sanoa heidän sanomiaan asioita niiden sisällöstä huolimatta niin vilpittömästi, ilman taka-ajatuksia, että tuo puhetapa jo itsessään saattoi saada kuulijansa hämmentymään. Sillä kuinka erilaisilta sanat olisivatkaan kuulostaneet Rachin lausumina, ei sitä voinut kieltää.

”Totta”, oli vastaus niin aikaisempaan toteamukseen kuin siihen, ettei hän olisi silloin yhtään vähemmän huomiota herättävä kuin nytkään. Siitä huolimatta katseet olisivat olleet erilaisia samoin kuin hänen herättämänsä huomio. Erikoisuus ei toki tässäkään maailmassa ollut täysin vierasta, mutta siitä huolimatta ihon kalpeus sekä silmien ja hiusten sinisyys teki Mishirasta lähinnä eksoottisen. Se ei kuitenkaan ollut se, mitä useimmat hänessä sävähtivät, sillä eksoottinen ja hoikka nainen saattoi myös viehättää toisia, siitä huolimatta, että hänen vyötärönsä oli sekin oikeastaan jopa liiallisen kapea. Ne olivat kuitenkin hänen silmänsä, joiden katsetta monet sävähtivät, sillä tumma sini sai uskomaan silmien nähneen paljon ja moni uskoi naisen kykenevän katsomaan niillä suoraan heidän lävitseen, vaikkei olisikaan sitä hätkähdyksensä syyksi varsinaisesti tiedostanut. Lopulta se oli kuitenkin kosketus, jota kavahdettiin, kuin nainen itse olisi ollut kylmä kuin kätensä.

Mican sanat olivat kuitenkin omiaan myös keventämään tunnelmaa, joka tapasi mennä liian haikeaksi jopa seurassa, jossa sen olisi vähiten tarvinnut. Syy tosin oli tänään kenties myös itse päivässä, jonka tunnelmalla oli tavallista suurempaa potentiaalia herättää yhden jos toisenkin tapaista kaipausta.

”Lentää?” haikea sävy oli tällä kertaa tiessään ja sana oli lausuttu lähinnä mietteliäästi. Huulille kohonneessa hymyssä olisi voinut kuvitella havaitsevansa myös jonkinlaista nostalgiaa. Tämä oli tosiaan mieluisa aihe, ja sopivien sanojen miettiminen tuntui tuovan naisen ilmeeseen hetkeä enemmän hymyä, vaikka tuo lisäys näkyikin lähinnä vain hänen silmistään. Se oli hiukan samantapaista hymyä kuin Mican rauhallinen hymy, joka ei aina varsinaisesti edes kääntänyt suupieliä, mutta toi silti mielikuvan hymyilevästä ilmeestä. Ja nyt se muistutti hänelle, ettei haikeuskaan aina ollut negatiivinen tunne.

”Se on kuin – ”, nainen aloitti, mutta tuntui kesken puheensa löytävän sopivammat sanat lausuttaviksi. ”Oletko koskaan seisonut tuulisella vuoren huipulla ja levittänyt molempia käsiäsi sivuillesi niin, että olet tuntenut, kuinka ne halkovat ilmaa?” Se oli kuitenkin kysymys, joka ei odottanut tai kaivannut vastausta, kun nainen jo jatkoi. ”Sitten, jos sulkee silmänsä, saattaa tuntea, kuinka ilma kulkee lävitse ja kuvitella alhaalla aukeavien maisemien vain vilistävän edessään”, nainen henkäisi hiljaa ennen seuraavia sanojaan. ”Se on melkein kuin niin, paitsi ettei pelkää putoavansa, kuin joku olisi kietonut kätensä vyötäisillesi ja voisit nousta huoletta varpaillesi, niin ettet enää tuntisi maata jalkojesi alla.”

Mish poimi yhden kuivatuista hedelmänpaloista suuhunsa ennen kuin siemaisi viiniään jälleen. Se oli melkein kuin niin. Aluksi taivas tuntui pelottavan suurelta ja sitä pelkäsi putoavansa alas, mikäli uskaltautuisi heittäytymään siihen, mutta sitten mukana oli tuo turvallinen tunne, kuin luotetun henkilön käsivarret, jotka saivat tuntemaan itsensä ilmojen valtiaaksi, jonka ei tarvinnut pelätä putoavansa.
”Kaikki eivät tarvitse siipiä lentääkseen, joskus pelkkä halu ja mielikuvitus riittävät.” Jos häneltä olisi kysytty, voisiko ihminen kuvitella, miltä tuntuu lentää, hän olisi vastannut empimättä kyllä. Hän halusi uskoa niin, siivettömän kehon kykyyn nousta mielessään korkealle ja saavuttaa ajatus, jota kukaan ei voisi arvostella riittämättömäksi oikeaan kokemukseen verrattuna. Ja ennen kaikkea hän halusi uskoa, ettei hän kaivannut siipiä tunteakseen silti olevansa vapaa.

Sormet pyörittivät lasia hiukan otteessaan ja naisen pää kallistui hymyn saattelemana.
”Joten, kerrohan Mica, osaammeko me lentää?” hymy syveni kuin vastaus olisi jo hänen mielessään selkeänä. Ja niin se olikin, juuri sellaisena kuin hän halusi sen olevan. Kaikki eivät kaivanneet siipiä lentääkseen.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Xarathya Kiernan]

((*snif* Mica aukesi minulle ihan uudelle ulottuvuudelle tänään... Ja se saattaa jopa näkyä tässä jonkin moisena kömpelyytenä. Pahoitteluni siitä.))

Ihmisten maailma oli outo. Niin oli ainakin Mican silmiin. Ja hän muisti sen aina niin hyvin juuri tällaisina hetkinä, jolloin ei ollut mitään kiirettä minnekään. Hetkinä, jolloin ei tarvinnut varoa pimeästä esiin hiipivää tikaria tai mielen syövereissä kieppuvaa eripuraa ja riitaa. Hetkinä, jolloin mies sai olla ystävänsä kanssa ilman häiriöitä. Etenkin, kun tuo ystävä juuri niin selvästi muistutti Micalle maailman outoudesta. Sillä vaikka tuo nainen hänen edessään ei ollut lähelläkään sitä, miltä näytti, oli hän niin kovin paljon todellisempi kuin monet muut. Mish oli kiinni elämässä ja rakasti sitä. Kuitenkaan nainen ei voinut elää sillä tavalla todellisesti ja täydesti kuin Mica itse eli. Oman todellisuutensa ja sen olemuksen takia jonka nainen omasi, ei hän koskaan voisi elää kuin tavalliset ihmiset. Ja Mica itse, jonka ei oikeastaan olisi kuulunut olla olemassa, saattoi vain kävellä kaduilla ja hymyillä vastaantulijoille. Tai olisi voinut, jos vain olisi halunnut. Hän olisi halunnut, mutta Misrach ja Rach kumpainenkin pitivät sitä sopimattomana.

Vaikka metsämaat ja niityt olivat aina kuuluneet Micalle rakkaisiin maisemiin, riitti hänellä ymmärrystä myös vuorille ja niiden jylhälle kauneudelle. Vuorissa ja niiden terävissä särmissä oli jotain, mitä hän ei voinut ymmärtää. Se jokin sai kaikki vuoret näyttämään käsittämättömän upeilta, jylhiltä ja kesyttömiltä. Juuri sellaisissa paikoissa Mica saattoikin kuvitella Mishin viihtyvän. Nainen olisi sopinut maisemaan hyvin. Sielunsa silmin hän saattoi kuvitella naisen raikkaan vihreänä loistavalle keväiselle vuorenrinteelle, hiukset auki tuulessa ja hymy sievillä kasvoillaan. Siellä Mishin olisi kuulunut elää. Kauniilla, villeillä ja vapailla vuorilla, eikä täällä, Da Piran synkkien katujen varjoissa. Paikassa, jonne Misrach ja Rach olivat juurtuneet, paikassa, josta Mica itse olisi halunnut pois.

Mica saattoi hyvin muistaa lapsuuden, tuon onnellisen muiston tai kauniin unen kaltaisen ajan menneisyydestä. Ajan, jolloin äiti ja isoisä olivat olleet vielä elossa ja Rach… No, demonia ei ollut vielä ollut olemassakaan. Vain ehkä toisen musta varjo oli hiljalleen liikahdellut Misrachin pään sisällä, mutta se ei ollut silloin vielä ollut valmis kuoriutumaan. Niin, silloin Mica oli saanut elää. Hän muisti rakastaneensa nurmikon tuntua paljaissa jaloissa, sadepisaroita kasvoillaan ja hiuksissaan. Ja ennen kaikkea, hän muisti osanneensa silloin lentää. Hän ja Misrach, niin sen täytyi olla, sillä vielä noihin aikoihin oli ollut hyvin hankalaa sanoa olivatko he yksi ja sama vai eivät, olivat kiivenneet isolle kivelle ja levittäneet kätensä aivan kuin Mish oli juuri kuvaillut. He olivat tunteneet tuule ja hypänneet. He olivat luulleet, että osaisivat lentää, mutta eivät he olleet osanneet. Hyppy kiveltä oli tuonut heille kipeät polvet ja veriset kämmenet. Lähellä oli ollut se, ettei heidän kätensä ollut murtunut.

Huomaamattaan mies oli tyhjentänyt lasinsa. Niinpä hän nyt nojautui tuolistaan eteenpäin ja kaatoi viiniä lasiin ja lisäsi vettä saadakseen viinin riittävän laimeaksi omaan makuunsa. Mutta pienen hetken ennen kuin vesi alkoi valua hiljaa pulputtaen kannusta, Mica tunsi kiusausta vain juoda viininsä raakana, kuten hän laimentamatonta viiniä kutsui. Ajatus kuitenkin pyyhittiin nopeasti pois mielestä, kuin sitä ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Tänään hän ei antaisi Mishille syytä ihmetellä sitä, miksi muuten niin pidättyväinen mies joisi raakaa viiniä. Ei. Tänään, vaikka Mica joisi, hän joisi kuten ennenkin. Ei kuten muut. Hän ei sortuisi siihen virheeseen, mikä oli vähitellen suistanut Dyenin siihen tilaan, että jopa hänen veljensä oli viimein suostunut ajatukseen lopullisesta rauhasta.

”Ainakin ajatuksissamme ja unelmissamme. Ja joskus kattojen yli.” Mica naurahti hiljaa. Hänkin oli joskus joutunut juoksemaan pitkin kattoja. Varsinkin nuorempana ja myöhemminkin. Hänen oli heistä kolmesta ollut aina helpointa juosta ja hyppiä katolta toiselle. Mutta miksei ihminen voinut muutenkin lentää? Eikö ihmisen sielu joskus pyrähtänytkin pois kuorestaan, kuin pelästynyt pikku varpunen?
”Ja ehkä sinä hetkenä kun kuolemme…” mies kuiskasi hiljaa, vihreiden silmien katse uppoutuneena kirkkaaseen veteen, josta himmeät valonsäteet heijastuivat eri suuntiin. Vesi oli lähes aineetonta, tai ainakin se näytti siltä, kuin sielu lasisessa maljassa. Jäiköhän heistä, kuolevista ja kuolleista, mitään lopulta jäljelle? Oliko sielu ikuinen?

”Mitä meille tapahtuu sitten kun lähdemme? Tarkoitan, kun kuolemme?” Mica käänsi hitaasti katseensa pois lasimaljasta, nosti sen ylös naiseen. Miehen katse oli hiljainen, vakava, siitä oli hetkellisesti poissa lähes kaikki siitä iloisuudesta, joka tavallisesti asui miehessä. Jopa miehen silmien ainainen hymy tuntui nyt turhankin vakavalta. Kuitenkaan hymy ei ollut kokonaan kuollut, oli vain, kuin halla olisi hieman puraissut sitä.

[Meriel]

Mican hiljainen naurahdus sai vaisuhkon hymyn kohoamaan sinihiuksisen naisen huulille. Hymy oli kuitenkin hiljainen, katoavainen ja Mican katseen jäädessä tuijottamaan kirkasta vettä siihen uppoutuneena oli hymy hänenkin kasvoiltaan jo kadonnut, vain käynyt huulilla ja muistuttanut taas olevansa pikemminkin vieras kuin pysyvä asukas Mican kuiskatessa seuraavat sanansa hiljaa. Ehkä sinä hetkenä kun kuolemme. Hän tiesi liiankin hyvin, mitä vaalea mies tarkoitti sanoillaan, sillä ajatus ei ollut vieras hänen omasta mielestäänkään. Joskus se kävi siellä useamminkin, ja joinain hetkinä hän oli vakuuttunut ajatuksesta – ehkä he olivat kuolleita jo nyt. Sinisten silmien katse ei viipyillyt vedessä, vaan pikemminkin punaisessa viinissä, jonka hänen silmissään onnistui laimennuksestaan huolimatta hetken näyttää punaisemmalta kuin olikaan. Punainen muistutti häntä siitä, millainen hän oli ollut, mitä hän oli alun alkujaankaan nähnyt ihmisruumissaan ja ennen kaikkea, miksi hän oli myöhemmin, valinnan hetkellä, myös päättänyt siihen jäädä. Silti kaikki se, mitä hän oli päätynyt tekemään nyt ihmisenä, ei tuntunut lopulta eroavan laisinkaan siitä, mitä hän oli tehnyt aikaisemmin, paljon aikaisemmin. Ero oli kenties ainoastaan tunteessa, sillä enää hän ei nauttinut tekemästään samalla tavalla, mutta kenties juuri tunteen puuttuminen ja kuitenkin samoihin asioihin ajautuminen sai hänet tuntemaan olonsa tukahtuneeksi, sammuneeksi, kuolleeksi. Jokin tässä kaupungissa talloi jalkoihinsa, polki allensa sisältäpäin, vaikka ulkoisesti olisikin ollut sen huipulla – tai ehkä vain huipulla sen pohjasta, niin alhaalla kuin saattoi olla, jos asian niin halusi ajatella.

Tämä ei ollut ensimmäinen yö, kun hänen mieltänsä kalvoi, ettei hän voinut puhua ajatuksistaan edes Micalle, sillä tämä olisi ollut ainoa, jota olisi edes harkittukaan, sillä Mish muisti yhä hyvin kaikki ne hetket, joina Rach oli joskus keskeyttänyt heidän keskustelunsa. Puhumalla Micalle hän puhui samalla myös Rachille ja Misrachille, eivätkä hänen ajatuksensa kaupungista, Killasta ja jostain muusta – erityisesti jostain muusta – olisi kenties sopineet kaikkien kolmen korville, mikäli hän halusi ainoastaan saada olla rauhassa, ilman ketään kyseenalaistamassa hänen aikomuksiaan. Jokin Mican olemassaolossa oli miltein julmaa ja se sai hänet tuntemaan itsensä lähes heikoksi. Heikoksi, koska jokin Micassa murensi paloja hänen ulkokuorestaan. Eikä hän silti voinut olla ajattelematta, että ehkä heidän molempien, hänen ja Mican, olisi pitänyt ainoastaan lentää täältä pois, kauas Da Piran muurien tuolle puolen. Vaikka se olikin mahdotonta.

Katse kääntyi takaisin Micaan, pois punaisesta juomasta, ja miehen katse sai hänet haluamaan vastata, että hän tiesi, että sitten – niin silloin viimein – he lentäisivät, jokainen pois täältä. Hän ei kuitenkaan halunnut valehdella, ja vähiten hän olisi halunnut valehdella Micalle.
”Haluaisin väittää tietäväni”, sinisten silmien katse hiipui jonnekin kaukaisuuteen, vaikka katse näennäisesti pysyikin Micassa, ”minun pitäisikin tietää, sitä oletettiin minulta kauan sitten, kysyttiin ja vastasin epäilyksettä”, nainen hiljeni hetkeksi, mutta katse ei palannut kaukaisuudesta. Ehkä se katsoi menneisyyteen, aikaan jolloin häneltä oltiin kaivattu vastauksia, jolloin maailman tiedon oltiin oletettu lepäävän hänen mielessään.
”Nyt taas, en ole enää niin varma siitä, tiesinkö vastausta koskaan vai annoinko itseni vain uskoa niin, ja ehkä – ehkä ainoa hetki, kun enää tiedän on katsoessani heidän silmiinsä heidän lähtiessään. Ja kun he lähtevät, lopulta he kaikki tietävät, minne he ovat menossa. Se on kuin vivahde heidän katseessaan, hetki huokauksessa, joka sanoo ”hyvä on” sen sijaan, että sanoisi ”älä”, ja ehkä siksi, ehkä se on syy sille, miksi teen sitä yhä, koska jokin siinä yhdessä hetkessä määrittää minut, muistuttaa minua siitä, kuka minä olen ja mitä meille tapahtuu. Ja aina kun epäilen, voin muistaa mielessäni sen hetken, kaikki ne hetket, jolloin olin varma siitä, että sitten, sitten me tiedämme, kun tajuamme hetkemme koittaneen, me olemme valmiita lähtemään pois täältä, minne ikinä me lähdemmekään.” Hymyn kohoaminen kasvoille olisi tuntunut kaukaiselta, tyhjältä, ja kenties sen vuoksi edes haikean surumielinen häiväys ei tällä kertaa kohonnut naisen suupieleen. Käsi puristi samalla hameenhelmaa, upposi yhteen sen poimuista, joskin tarkkakatseinen olisi saattanut huomata puristuksen ainoastaan estävän näkymästä sitä, että käsi tärisi samalla hivenen.

”Ehkä meidän siipemme odottavat viimeistä hetkeämme, ehkä juuri sitä minunkin siipeni odottavat ja vasta viimeisenä hetkenä lennän täältä pois, mutta – miksi meidän on odotettava niin kauan?” naisen ääni hiipui, vain lähes äänettömästi lausutuksi kuiskaukseksi, mutta hiljaisessa huoneessa Mica kuuli kyllä. Kuuli ja näki ohuina noroina poskia myöten valuvat siniset kyyneleet, jotka jättivät kaksi täydellisen tummansinistä juonnetta kulkemaan alas silmäkulmista poskia myöten aina alas leuan kaarelle saakka, jossa vaalea käsi pyyhkäisi ne pois ja sinisten silmien katse palasi jälleen tähän maailmaan.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Xarathya Kiernan]

((Köh, tämä nyt taas on näitä "xaryrittääpäästätakaisinpelienmaailmaan" juttuja. Ei todellakaan mikään hyvä/eteenpäinvievä vuoro, lähinnä vain omaa tunnelmointia. Anteeksi.))

Jos joku olisi tullut kysymään Micalta kehen tämä luotti ja uskoi eniten, olisi mies epäilemättä antanut vastaukseksi heti Mishiran nimen. Kaikkien niiden vuosien aikana jotka kaksikko oli tuntenut toisensa, oli nainen tuntunut Micasta kaikkein läheisimmältä. Vaikka Misrach – ja varsinkin Rach – olisivat voineet väittää ettei niin ollut, oli se kuitenkin rehellisesti se, miten mies tunsi. Tuo nainen siinä missä Mica itsekin oli jotain, jollaista ei ehkä olisi heti ensimmäisensä voinut kuvitella Da Piraan. Ja kuitenkin he kumpikin olivat siellä, elivät siellä. Se oli kaikesta huolimatta heidänkin kaupunkinsa, paikka jossa he olivat syystä tai toisesta valinneet elävänsä. Eikä se ehkä niin kovin huono valinta ollut koskaan ollutkaan. Olihan Mican onnistunut sitä kautta tavata Mishira. Olkoonkin, että koko tapaaminen olikin ehkä vain sattumaa ja menneitä sopimuksia. Mishirahan oli sentään ollut Dyenin hyvä ystävä Mican mestarin vielä ollessa elossa. Dyenin kuoltua Misrachin käsiin, oli Mishira sitten vain ilmaantunut mukaan kuvioihin. Ja tästä Mica oli onnellinen. Naisesta hän oli löytänyt ystävän ja eräänlaisen liittolaisen kahta muuta vastaan. Etenkin sen jälkeen kun Mishira oli läksyttänyt Rachin kunnolla demonin yritettyä iskeä tämän.

Miten Mica olikaan vuosien kuluessa oppinut rakastamaan naista ja keskusteluja tämän kanssa. Mishiran kanssa oli aina helppoa olla, heidän keskustelunsa uppoutuivat pintaa syvemmälle, joskaan eivät aivan pohjaan saakka. Monesti empaattinen mies kuvitteli näkevänsä pienen epäilyksen kaihertavan naista, kuin tämä pohtisi kertoisiko vai ei. Ja kyllähän Mica sen ymmärsi. Eihän hän itsekään voinut kertoa kaikkea naiselle, vaikka eipä hänen kyllä hiljaisuudellaan onnistunut pitää asioita piilossa kahdelta muulta. Misrach ja Rach jakoivat myös Mican ajatukset, kolmikko tiesi kaiken toisistaan vaikkeivät aina olleetkaan läheskään samaa mieltä. Esimerkiksi Mishiran tapauksessa Mica tunsi kaikkein suurinta läheisyyttä naista kohtaan. Mishira oli hänelle ystävä, uskottu, toveri, rakastettu sisar. Ainakin kaikkea niistä, sillä Mica ei osannut aivan määrittää tunteidensa lämpöä ja syvyyttä tuota viileää naista kohtaan. Misrach taas arvosti naista, tämän tapaa työskennellä ja ihaili hänen taitoaan. Hänkin piti Mishiraa ystävänään. Rach sen sijaan näki naisen vain hieman kärjistetysti kauniina objektiivina, joka valitettavasti osasi panna kovalla kovaa vastaan ja pelasi vielä kovemmilla panoksilla kuin demoni.

Mishiran hiljainen puhe soljui miehen korviin tämän pohtiessa sitä, kuinka paljon toinen olikaan muuttunut kaikesta huolimatta vuosien kuluessa. Ei Mishira sinällään ollut muuttunut suuremmin niinä lähes silmänräpäykseen verrattavissa olevina vuosina, jotka Mica oli tämän tuntenut. Miehen mielessä oleva muutos oli nimittäin tapahtunut paljon aikaisemmin, silloin kun nainen oli valinnut polkunsa kuljettavaksi ja jättänyt entisen taakseen. Aivan kuten Mica itse oli lähtenyt aikoinaan Misrachin kanssa matkaan katsomatta kertaakaan taakseen. He kaksi olivat valinneet polun jota seurata ja se polku oli tuonut heidät viimein Da Piraan ja herättänyt Rachin henkiin. Vaikka monet polun tapahtumista eivät olleet koskaan olleet herkimmän kolmikosta mieleen, oli joitakin tapahtumia joista hän saattoi vain kiittää. Yksi näistä tapahtumista oli Mishira.

Äkkiä Mica tajusi naisen itkevän. Näky kouraisi ikävästi miehen rintaa, eihän hän tietenkään halunnut toisen itkevän. Ei hän siksi ollut alkanut puhua lentämisestä ja siivistä. Hänen olisi vain pitänyt malttaa olla hiljaa, pitää omat kuolemaa ja sen jälkeistä elämää koskevat ajatuksensa omana tietonaan, eikä vetää niitä esiin. Olisihan hänen pitänyt osata ajatella Mishiran tunteita. Mica manasi omaa tyhmyyttään niin monisanaisesti, että jopa Rach olisi voinut olla ylpeä hänestä. Kaikeksi onneksi kumpainenkin toisista näytti yhä haluavan pysytellä jossain yhteisen mielen perukoilla sallien ystävyksille niin paljon omaa rauhaa kuin se ikinä olisi mahdollista. Niin oli kaikkein paras, sen he olivat huomanneet. Siksipä Mica saattoikin ilman kaikkein suurimpia epäluuloja ja varovaisuuksia nousta tuolistaan ja mennä naisen luo, kiertää tämän tuolin taa ja kietoa kätensä lohduttavasti toisen ympärille.
”Äitini sanoi minulle kerran, että odottaminen tekee asioista arvokkaampia. Tarkoitan, että jos saisimme kaiken heti kun haluamme sitä, se ei enää tuntuisi miltään. Mutta kun saamme jotain, mitä olemme jo kauan halunneet ja kaivanneet, nuo odotuksen tuomat tunteet ja ajat tekevät asiasta todella jotain erikoista.” Hetken emmittyään Mica naurahti hiljaisesti. ”Odottaminen palkitaan, sanotaan.”

[Meriel]

// Häkellyttävää kyllä, olen kahden viikon urakoinnin jälkeen viimein valmis kirjoita kaikki vuorosi -projektissani. Mm, ja vaikka tämä nyt vähän takelteleekin, niin ajattelin olla tyytyväinen, jos vaikka muiden valmiiksisaamieni vuorojen kustannuksella sitten. //

Jos Mica olisi joskus pyytänyt, olisiko hän ottanut tämän mukaansa matkoilleen kaupungin ulkopuolisille vuorille, olisi hän vastannut tälle empimättä myöntävästi. Hetken hän mietti, millaista olisi ollut katsella tämän kanssa kaukana alempana häämöttävää kaupunkia, nähdä pölyn laskeutuvan alemmas hiekan täyttämään maahan ja katsoa tuulen luovan aaltoja vasten Meren satamaa, vuoristotuulen riepotellessa hänen sinisiä hiuksiaan ja tumman viittansa helmaa. Hän oli monesti katsellut kaupunkia vuorilta yksikseen ja miettinyt, mikä siinä veti häntä puoleensa ja sai palaamaan kerta toisensa jälkeen. Hän olisi voinut lähteä, eikä ajatus aina ollut kovinkaan kaukana hänen mielestään. Kukaan ei olisi kyennyt häntä löytämään, sen hän tiesi. Kuitenkin lopulta ajatus oli aina päättynyt samaan tulokseen, joka oli johtanut siihen, että hän nytkin istui tässä, Micaa vastapäätä yhdessä Misrachin asunnoista ja kaupungin pöly tarttui hänen helmoihinsa askelten jälleen palatessa takaisin kaduille.

Hän oli alas katsellessaan miettinyt, mitä hän Da Pirassa rakastikaan ja mikä sai hänet kuitenkin aina haluamaan palata takaisin noille jossain määrin surullisenkin tutuille kaduille. Hän oli päätynyt vastauksissaan mereltä puhaltavaan tuuleen, siihen kuinka rauhallista tunnistamattomuutta yö tuoksuikaan hänen sieraimiinsa, mutta niitäkin selvempinä olivat hänen mieleensä piirtyneet Mican kasvot, ja niin omituiselta kuin se olisi saattanutkin kuulostaa, niin juuri Mican, eivät Misrachin tai Rachin, vaikka joku olisi sanonutkin niiden olevan aivan samanlaiset. Ne eivät kuitenkaan olleet. Mica oli heistä se, jonka kasvoille tuo hento hymy sopi niin hyvin, ettei se onnistunut kunnolla katoamaan edes silloin kun mies ei edes varsinaisesti hymyillyt, ja Mican katseessa ja äänessä oli aivan omanlaisensa sävy. Ja aina vuoristotuulen puhaltaessa häntä jälleen kauemmas kaupungista oli hänen päähänsä piirtynyt selvänä ajatus: hän ei olisi voinut lähteä jättämättä hyvästejä.

Hyvästien jättäminen, kuinka monimutkaista se olisikaan ollut useammallakin tavalla. Sillä vaikka hän olisi uskonut niin Mican kuin Misrachinkin hyväksyvän ajatuksen hänen lähdöstään, olisi Rach tuskin ollut näiden kanssa samaa mieltä. Ei sillä, että demoni olisi hänen tekemisiään kuitenkaan voinut estää. Olihan se tullut jo heidän tuttavuutensa alkuaikoina todistettua, kumpi heistä sai tahtonsa läpi heidän halutessaan eri asioita, mutta ei se estänyt olemasta varuillaan äkkipikaisen demonin suhteen. Ja kuitenkin, vaikka hän olisikin päättänyt sanoa hyvästi, saivat keskustelut Mican kanssa aina uskomaan, että ehkä sittenkin, Da Pirassa oli syitä jäädä. Hänellä oli sitä paitsi aikaa odottaa tuulen joskus vievän koko kaupungin mukanaan, ja silti hän olisi siellä, kulkemassa pitkin hiekkaisia katuja, kun kukaan ei muistaisi enää kuulleensakaan koskaan Da Pirasta ja sen Killoista.
Sinisten silmien katse kohosi mieheen tämän noustessa ylös tuoliltaan ja vaikkei sitä katseesta huomannutkaan, oli hän hetken mielessään hämmentynyt. Vaaleaan käteen ja sinisiksi noroiksi poskille kuivuneet kyyneleet muistuttivat kuitenkin siinä vaiheessa hän olemassaolostaan, kun taas Mican kiertäessä kätensä hänen ympärilleen, valtasi hänet kuitenkin lämpimäksi luokiteltava tunne – niin, ei se voinut olla mitään muuta kuin lämmintä – joka sai hymyn kohoavan hänen huulilleen. Ja vaikka Mica olikin hänen selkänsä takana ja täten kykenemätön näkemään kasvoille piirtynyttä ilmettä, oli Mish varma tämän tuntevan hänen hymyilevän.

”Sinulla on lämpimät kädet”, nainen vastasi tämän sanoihin ja vaikka hymy katosikin kalpeilta huulilta, ei sen syy ollut hävinnyt mihinkään hänen viereltään. ”Ja lämmin sydän”, tämä jatkoi hetken tauon jälkeen, kuin hetken sanojaan emmittyään tai sitten ainoastaan mietittyään, mitkä niistä kuvaisivat hänen ajatuksiaan kaikkein parhaiten.
”Ja unissani sinulla Mica on siivet selässäsi ”, nainen jatkoi sulkien hetkeksi silmänsä ja nojaten vasten tuolinsa selkänojaa, ”etkä sinä koskaan saa minua surulliseksi”, sillä Mica oli ollut väärässä soimatessaan itseään. Eikä hän voinut olla miettimättä – jos olisi ollut vain Mica, ehkä tämä olisi saanut tietää kaiken.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)