Kiltojen valtakunta

[Devitri]

Indrid Kyynpoika


Jumalainen olento pyristeli itsensä Indridin lipevästi otteesta. Mies ei niinkään jaksanut olla siitä pahoillaan, hänelle riitti silkka läsnäolo. Kaikki se ahneus joka albiinon sameisiin aivoihin oli vuosien varrella pakkautunut, kuiski nyt hänelle kuin vanha ystävä konsanaan. Nainen voisi tehdä hänestäkin jumalan, hengen, sitten hiisi voisi puolestaan kuiskia ohjeita toisten korviin. Maa keinahti vienosti silkkisen kuiskauksen lipuessa varjoisilta kasvoilta. Maksamaan? Valmis maksamaan? Oi, Indrid oli valmis maksamaan. Henkensä, elämänsä, sielunsa, ruumiinsa, mitä tahansa millä maailmassa ja sen rajamailla saattoi kauppaa käydäkään. Etäisesti jokin kuitenkin kertoi hänelle, ettei nainen tahtonut hänen henkiään. Miksi olisikaan tahtonut, hänhän oli jumala ja omisti paljon voimakkaampia henkiä. Juuri kun hiisi oli ehdottamaisillaan sangen epäilyttävään sävyyn luonnossa maksamisesta, muutti hänen armollinen jumalolentonsa mielensä. Suosionosoitus? Mikäpä ettei.

Kiiluva katse pysytteli yläilmoissa, naisessa ja tämän sormien liikkeissä nyörien avautuessa ja paljastaessa kauniin sisältönsä ottajansa kämmenelle. Hyvin lyhyen hetken ajan mies tunsi kadottaneensa humaltuneen olotilansa ja silmien katse häilyi vakavana, miltein vihaiseksi vääristyneenä naisessa. Muutos kuitenkin oli niin pieni ja sen kestämä aika lyhyt, ettei rauhoittavan kuiskinnan alkessa hiisi enää muistanutkaan miksi ihmeessä hän ylipäätään istui maassa ja katseli naista ja tämän ojennettua kättä. Tällä lepäävät kasvin känttyrät kuitenkin vaikuttivat huomattavan mielenkiintoisilta jo silkan ulkomuotonsa perusteella, joten vaistomaisesti maidonvalkeat sormet kipittivät naisen kämmenelle kaapaten varvut otteeseensa. Naurunpoikanen ilakoi albiinon rinnassa äkisti huvittavalta tuntuneen hahmon puheltuaan hänelle jälleen.

'Vie elämän? Haha, Indrid, sinullahan ei ole elämää!' Niin puheli hänen oma sievä äänensä hiljaa korvantaustalleen,
jolloin hiisi siirsi vaistomaisesti kätensä korvalleen, puristi toisella varpuja työntäen nämä housujensa taskuihin.

''Elämän, niin hassua, eihän minulla ole eläm... Voi, minä niin rakastan sinua.'' Hönkäys kiri yhä hymyileviltä huulilta,
eikä hilpeyteensä vielä tukehtuva mies osannut sanoa, oliko sanansa tarkoittanut naiselle vai salaperäiselle kuiskijalleen.
Oli miten oli, joka tapauksessa hämärtyvä vuorokaudenaika oli hänestä saanut ilahduttavan olomuodon,
vaikkei hän tarkalleen tiennytkään oliko kyseessä aamu, ilta vai kenties jo yö.

[Veriathal]

Tarjotessaan hiidelle muutamia vielä jäljellä olevia varpuja, Leksa ei voinut olla miettimättä, mitähän hiisi mahtoi silläkin hetkellä kuulla omassa pääkopassaan. Ajatus sai huolestuneen sävyn, kun houreinen katse kohdistui aiempaa tarkempana naisen kasvoihin. Leksalla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka pitkään hiisi mahtaisi kasvien ”jumalnäyistä” kärsiä. Vaikka varpu ei ollutkaan mikään täysin uusi tuttavuus, hän oli kantanut niitä mukanaan suhteellisen lyhyen aikaa. Vasta nyt Leksa rupesikin ymmärtämään, mitä hyötyä ja hupia moisesta koppurasta olikaan. Vajaa kymmenen vuotta sitten oli tuntunut miltei turhauttavalta, kun varpuja tuntui ajelehtivan varsinkin kotona turhan paljon, jollekin ne näyttivät kuitenkin kelpaavan.

Jäljellä olevien kasvien kadottua vikkelästi ojennetulta kämmeneltä, Leksa pujotti nahkaisen kantamuksensa takaisin paikoilleen viitan syövereihin. Mereltä puhaltava kevyt tuulenvire sai naisen vetämään syvään suolaista meri-ilmaa. Meripihkainen katse seurasi verkkaisesti hiiden toimia. Keskustelu rupesi käymään yksitoikkoiseksi, tai ainakin hänelle. Hiidellä tuntui seuraa riittävän, ainakin mikäli sitä pystyi päättelemään elekielestä, jolla hiisi tuntui jatkuvasti johonkin osallistuvan.

Miehen läimäistessä kätensä korvalleen, Leksan suupieliä nyki. Aijai, taisivat kertoa totuuksia, joita hiisi ei ollut valmis kuulemaan. Harmi ettei ulkopuolisilla ollut osaa tuohon ajatusten keskusteluun. Varvuille olisi useampia käyttötarkoituksia jos useammat niiden vaikutuksen alaisena olevat puhuisivat ajatuksensa ääneen. Tuskin oli Leksa saanut tätä ajatustaan loppuun, kun hiisi avasikin suunsa. Itsekseen hiljaa hykerrellen hän kuunteli miehen vuodatusta.
”Vai ei sinulla ole elämää…” Leksa mutisi hiljaa, ei sinänsä, että hän nyt liiemmälti siitä olisi yllättynyt, mutta nainen ei ollut varma, pääsisikö hän keskustelun kautta paremmin kiinni myös ”henkien” paljastuksista. Yksiksensä pimenevällä torilla seisoskelu ja houreisen hiiden tarkkailu meni kyllä jonkin aikaa, mutta varsinkin, kun nainen tiesi olevansa jo muutenkin myöhässä eräästä tapaamisesta, olisi mielekkäämpää kohdata huomautukset jos tämä aika osoittautuisi antoisaksi edes hupimielessä.

”Eikö alamaailmaan juuri nimenomaan hakeuduta monesti mielenkiintoisemman elämän perässä…?”
Leksa kuiskasi miehelle. Ääni oli juuri tarpeeksi hiljainen, jotta torin läpi kulkeva ihmiskaksikko ei heitä pystyisi kuulemaan vaikka hiukan lähempää heidät ohittaisikin. Silti meripihkaiset silmät käväisivät varmuuden vuoksi vieraissa. Keskenään kinasteleva parivaljakko ei kuitenkaan vaikuttanut edes huomaavan heitä. Toisaalta, kuka tulisi ajatelleeksi, että kukaan haluaisi vapaaehtoisesti viettää illan pimenevät tunnit torilla, jossa päivisin kaupiteltiin kalaa ja elintarvikkeita. Vaikka kojut olivatkin jo poissa, leijui paikan yllä aina hienoinen kalan haju, eikä maakaan erityisen viehätysvoimainen ollut. Vaikka suurin osa kauppiaista veikin jätteensä mukanaan, jokaisen vilkkaan päivän jälkeen alueelta saattoi hyvinkin löytää kalojen osia tai jopa kokonaisia pilaantuneita kaloja. Jo ajatus pilaantuneesta kalasta, tai sen hajusta, sai naisen nyrpistämään hiukan nenäänsä. Ajatustensa riivaamana hän katsoi tarkasti maahan – mikä oli äärimmäisen turhaa, hehän istuivat kaukana kalakojuista – ennen kuin istahti takaisin miestä vastapäätä. Kevyt huokaus karkasi ilmoille Leksan kääntäessä katseensa jälleen hilpeään seuralaiseensa. Saisi toisen hilpeys tarttua häneenkin tai muuten hetki voisi valua jopa turhauttavaksi. Hiidellä kun oli hauskaa omastakin takaa, tämä tuskin edes huomaisi vaikka nainen jossakin välissä lähtisikin.

//pahoitteluni tämän viivästymisestä. ensin oli pitkälti koulukiireitä ja sitten tekniikkakin päätti vielä kääntyä minua vastaan, kun yritin tätä saada tuossa joku aika sitten tänne ladattua…/
_________________
'Yön varjot raiskaavat päivänvalon taivas päälle putoaa.
Välähdys on elämämme, aika tietää kuolemaa'
-catamenia

Kujien pimeeydessä salaisuuksiaan varjeleva Leksa
ja umpipäissään hoiperteleva Gito

[Devitri]

Indrid Kyynpoika


Muutaman utuisen silmänräpäyksen ajan mies pysytteli hiljaa, maa keinui
jälleen ja kuiskaukset toivat etäisesti mieleen karheasti hyräillyn kehtolaulun.
Keinunnan ja kaiken sen mutinan keskeltä kuitenkin välähti uusi kuiskaus ja
hetken ankarasti usvaisilla hoksottimillaan taisteltuaan Indrid saattoi todeta
äänen kuuluneen hänen ihanaiselle jumalalleen, eikä hengessä joka
kuiskutteli hänen pääkopassaan. Miksi Indrid oli ylipäätään tullut Da Piraan?
Vahingossa tietenkin, kuinkas muuten, häpeissään teoistaan, vailla suojaa.
Enää häntä ei kuitenkaan hävettänyt, henget olivat vieneet sen tuskan jo
aikapäiviä sitten, vahinko oli osoittautunut onneksi ja mies oli löytänyt
paikkansa kaupunkielämän sykkeestä ja henkien harmoniasta. Ah onnea.

''Tosiaanko? Haa, tuota en ole tullut ajatelleeksi. Minulla taisi olla jo siivossa
elämässäni niin paljon vimmattua vauhtia ja vaaraa, että ajattelin löytäväni
turvaa ja rauhaa alamaailmasta!'' Nauru lipsahti huulilta tarkoitettua lujempana. Hupsista sentään. Ei hänen elämänsä ollut ehkä huumeineen, huorauksineen ja muine likaisuuksineen kovinkaan monen otuksen mielestä ''siivoa,'' mutta hiitten mittapuulla Indrid oli suorastaan puhdaskätinen olento. Etäisesti jokin jutusteli hiljaa miehelle, vakuutti että nainen kohta ottaisi henkensä takaisin jos hän ei pian läksisi lipettiin. Maidonvalkeissa sormissa pidellyt varvut katosivat pikaisesti ylisuurien housujen salataskuihin kuin harakoitten uhkaama aarre. Oli parasta totella henkien liverrystä, henget eivät koskaan olleet huijanneet Indridiä, eivät koskaan... Paitsi ehkä kerran ja sekin kerta koski erästä harvinaista, vaaleanpunaista koiraa, joka lensi taivaalla. Hänelle oli myöhemmin
kerrottu ettei se ollutkaan koira vaan västäräkki.

Ympäristö, joka tuntui henkien kuiskuttelun yhteydessä kadonneen
äärettömyyteen keinui nyt epäselvänä miehen ympärillä lamppumaisten
silmien tähyillessä olkiensa ylitse. 'Aah, sinä nerouden ruumiillistuma,
sinä tiedät mitä tehdä? Etkö vain. Hyrhyr, katsopa jumalaasi. On ilmiselvää,
että hän tahtoo minut pois käsistäsi, se ei ole oikein, minä olen liian kaunis
otukselle, joka ei edes ole hiisi!' Näin hykersi henki ja Indrid, joka niin
kovin tahtoi hengen olevan tyytyväinen nousi lahkeisiinsa kompastellen
ylös, keinui hetken kuin humalainen, osoitti jonnekin kauas naisen taakse,
väänsi kasvoilleen kauhistuneen ilmeen ja huusi;
''Katso! Lentävä vaaleanpunainen koira!''

...Ja piittaamatta siitä, katsoiko nainen taakseen vai ei, kompuroi mies
juoksuun, nosteli ylisuuria housujaan, törmäsi seinään, toikkaroi hetken
ja jatkoi taas hurjaa pakoaan piittaamatta muutamasta ohitsekulkijasta
jotka katselivat koomista touhua melko epäluuloisina. Voitonriemu kiehui ja
jylläsi hiiden sisuksissa, hän oli onnistunut, hänestä oli viimein tullut jumala!
Jahka hänen kaikki lemmikkikäärmeensä kuulisivat tästä, voi, juhlat
voisi pistää pystyyn saman tien! ...Se oli vähän aikaa hauskaa, mutta
sitten Indrid tajusi unohtaneensa vanhan henkinyyttinsä naisen tykö.
Pahus vieköön. Mies jolkotti kurkkuaan selvitellen takaisin ja noukki
kytevän kasvijauhekasan rievun sisään työntäen tämänkin housuihinsa.
''Krhm. Kaunis... ilta. Minun täytyy tästä mennä, tiedäthän nuo lentävät
aasit, ovat kovin nopeita... Ei aina ehdi nähdä...''

[Veriathal]

Leksa ei tiennyt puhuiko hiisi oikeasti menneisyydestään vai naljailiko se. Silmin oli nähtävissä, että miehen elämä tuskin oli järin rauhallista jos tämä kerta elätti itsensä huoraamalla. Leksa ei ollut koskaan arvostanut huoria, no oikeastaan oli yksi poikkeus, mutta se olikin totaalinen poikkeus. Hän ei voinut ymmärtää, miten joku pystyi myymään itseään, tai oikeastaan ruumistaan. Mieli ja ruumis olivat kaksi aivan eri asiaa, eikä kumpikaan välttämättä käsittänyt ulkoista olomuotoa, hänhän itsekin asian jokseenkin todisti. Vastaukseksi äänekkääseen naurahdukseen, Leksa tyytyi mitäänsanomattomasti hymähtämään. Hänen päässään oli vielä jokin ajatus, tai vastaus hiidelle, mutta naisen se oli katkennut äkillisesti. Äkäisesti Leksa ravisti päätään, joka tuntui harvinaisen hitaalta, kuin jotain kiinteää hölskyttäisi lasipurkissa, jolloin purkin sisältö on aina hieman liikkeen jäljessä.

Omista mietteistään nainen heräsi vasta, kun hiisi kompastellen pyrki nousemaan ylös. Kukaan tuskin epäilisi mitään muuta kuin kohtuutonta alkoholin käyttöä, ja siltä se saattaisi miehestä tuntuakin, kun tämä rupeaisi horroksestaan heräämään, tai ainakin hänellä itsellään oli sen kerran ollut kaamea olo, kun hän oli erehtynyt moisia luonnon antimia maistelemaan. Aivan kuin olisi jäänyt valtavien hevosrattaiden alle. Siinä oli ollut hänellä tekemistä, kun lentämistä ei voinut harkitakaan, eihän hän olisi välttämättä pysynyt edes ilmassa.

Lentävälle koiralle nainen vain naurahti ilottomasti. Meripihkaiset silmät eivät kääntyneet pois miehestä, päinvastoin hiiden huudahdus sytytti Leksan, ja muutaman ohikulkijankin, mielenkiinnon. Koirat olivat ehdottoman liian yliarvostettuja, ainakin Leksan mielestä. Ei sellaisesta ihmisiä lammasmaisesti seuraavasta olennosta olisi lentämisen jaloa taitoa oppimaan. Niillähän oli liian monta jalkaakin siihen hommaan, ja kaksijalkainen koira se vasta hullu näky olisikin. Huudahdus sai naisen ennemminkin pohtimaan hiiden ajatustoiminnan tasokkuutta, kun mies yritti epätoivoisesti tapailla juoksuaskelia törmäämättä mihinkään tai kompastumatta omiin housuihinsa. Olisi sitä voinut yrittää keksiä jotain parempaakin huomion kääntäjää, kuin lentävän koiran. Vaan mistä sitä tiesi jos miehen henget olivat moisen taivaalle maalailleet, Leksa naureskeli itsekseen.

Hupun kätköissä naisen vasen kulmakarva kohosi kysyvään ilmeeseen, kun hiisi hoippuroi takaisin hänen luokseen muutaman minuutin kuluttua. Leksa oli jo tekemässä lähtöä paikalta, mutta tuli toisiin aikeisiin huomatessaan miehen päättäneen palata takaisin. Kesti hetken ennen kuin hänelle valkeni, miksi.
”Kas, päivää. Sinähän viihdyit retkilläsi pitkään.”
Hiiden kommentille Leksa vain pudisteli päätään. Lentäviä aaseja! Ei miehen olisi tarvinnut selitellä, sen kun olisi kävellyt tiehensä. Hetken hän vain katsoi näköpiiristä katoavan hiiden perään yrittäen selvitellä päätään. Se oli huomattavasti helpompaa, kun kitkerästi savuava kasvikasa oli viety pois naisen nenän alta.

Leksan katse kiersi tyhjenevällä torilla. Illan tullen kadut tyhjenivät aina tavallisesta hyörinästään. Hetken paikoillaan istuttuaan nainen ponnisti jaloilleen. Yllättäen näkökentän laitoja vilistivät mustat reunukset ja maa keinahti naisen jalkojen alla. Leksa joutui ottamaan sivuaskeleen vakauttaakseen äkillisesti keinahtanutta maailmaansa. Keuhkojansa tyhjäksi puhaltaessaan oli selvää, ettei hän kuitenkaan ollut saanut päätään riittävän selväksi. Kun horisontti oli jälleen täysin suorassa, Leksa asteli ensimmäiset varovaiset askeleensa kohti määränpäätään. Huokaisten hän korjasi huppunsa syvemmälle päähänsä ja asteli ripeämmin ja ripeämmin kohti kujien sokkeloita. Hän oli ollut matkalla jo aikaisemmin, ennen kuin hiisi oli saanut hänet kiinni taskuvarkaissa.

//Ja niin tämä kuroutuu päätökseensä... Kiitokset kovasti pelistä! /
_________________
'Yön varjot raiskaavat päivänvalon taivas päälle putoaa.
Välähdys on elämämme, aika tietää kuolemaa'
-catamenia

Kujien pimeeydessä salaisuuksiaan varjeleva Leksa
ja umpipäissään hoiperteleva Gito