Kiltojen valtakunta

[WinterSpiritto]

Mier Hopealehtinen
Peli on kaikille vapaa liittyä

Ilta-auringon viimeiset kultaiset säteet laskeutuen kivikoille, kesän lämmin tuulahdus havisutellen vaatteita, lehtiä, viirejä.
Sirot, vaaleat kädet nostetaan pään yläpuolelle kaareen. Keltaiset silmät sulkeutuvat, ajattelemaan kun naiselliset nilkat oli asetettu ristiin, vielä oli aivan hiljaista, ei ollut tarkoitus liikkua. Hopeaiset, miehen itsensä pituiset hiukset oli nostettu pienelle nutturalle pään taakse, josta ne laskeutuivat sitten alas muutamissa mustissa renksuissa, etteivät ne lentelisi aivan valtoimenaan. Näin ne nilkkojen sijasta ylsivät vain polvitaipeeseen eikä niihin kompastellut.
Hän kuulosteli, kun alkoi kuulua tamburiinin taukoamatonta, levotonta helinää. Sitten se pysähtyi. Tauon aikana naisellinen miehen keho ojensi kätensä kiltarannekkeineen. Hieman kuivahtaneet huulet raottuivat, kun vahvasti mustalla ja sinisellä meikatut silmät aukesivat. Alkoi kuulua pientä rummun poksahtelua, yksi paukautus sekunnissa. Tamburiini kalahti samaan aikaan. Sen rytmin mukana keho asteli eteenpäin ja pyörähteli hitaita piruetteja päkiöiden varassa.
Auenneet silmät havaitsivat ne tuhannet ihmismassat jotka tuijottivat. Keskustassa oli aina paljon väkeä. Musta takki ei paljoa viilentänyt oloa, mutta niiden jättisuuret hihansuut kyllä päästivät ilman sisään.
Hän käväisi taas pienen pyörähdyksen, harmaiden housujen lahkeissa olevien punaisten köysien käydessä aina sileitä, paljaita sääriä ja jalkateriä vasten.
Musiikki pysähtyi, niin myös tanssin liike. Kädet asetettiin vasten rintaa, olkapäitä työnnettiin eteenpäin ja pää retkautettiin taaksepäin taas äänekkään henkäyksen käydessä niiden läpi. Lopulta musiikki alkoi käydä taas. Impulssisena ja tahdikkaana, kuin kiihtyneet sydämenlyönnit konsanaan. Hän teki nopean kärrynpyörän vasten ruskeapuista lavaa, ja kun jalat olivat tukevasti vasten maata akrobaattisen liikkeen jäljestä, hän teki levottomia ja suurieleisiä tanssiliikkeitä. Ojenteli käsiään ja taitteli ranteitaan kuten liikkeisiin sopi, nilkkoja ojennettiin. Välillä liike hidastui ja nopeutui yleensä piruetin merkeissä.
Hän käväisi yleisön lähelläkin tanssimassa, eli hyppäsi välillä pois lavalta ja sinne takaisin. Aistikkaat kehontaitokset saivat yleisön hurraamaan. Hän oli jo tottunut siihen eikä se hermostuttanut, tuntui vaan aina yhtä hyvältä. Ennen tanssiminen oli yhtä kirousta eikä sitä kehdattu kokeillakaan yleisön edessä, nykyään se on tapa elää. Raha kilisi vasten lavaa ympäröivää maata, kun kerääjä kävi pikaisesti niitä hakemassa aina tanssijan ja soittajien kassaan.
Tamburiinit ja rummut tekivät kovaa työtä ja välillä he ulahtelivat laulujen sanoja kuorossa, joihin tanssijakin osallistui. Toisinkuin toisten miesäänien seassa tämän miehen ääni oli hyvin kirkas ja helisevä, ihme kyllä.

Tanssiminen on aina kuin ohi kiitävä hetki. Se loppuu aivan yhtä pian kuin alkaakin. Hän kävi polvilleen lavalle, lähetti lentosuukkoja yleisöä kohti ja kumarteli ja päätti poistua pian sivulla olevaan telttaan hakemaan voittoa ja heittämään hyvästit soittajatovereille.

Sitten lähtivät askeleet kohti keskustaa käyttämään rahat ruokaan. Oli hirveä nälkä eikä hän ollut saanut syödäkseen pitkään aikaan. Torilta ostettiin leipää, hedelmiä, mikä tuntui sopivalta. Mies heilautti hupun päänsä ylle suojatakseen kasvojaan auringolta. Kaikkea typerää sitä piti tehdä ettei vaan voinut antaa kasvojensa ruskettua miten tahtoivat. Hampaat painettiin paistettuun taikinaan haukaten leivästä, katsellen ympäriinsä. Vaisto tavallaan tahtoi etsiä jotakuta jolla olisi nälkä, sillä nyt oli tarpeeksi rahaa että voisi ostaa ruokaa niillekin jotka tarvitsivat.
Hiljainen hymy kävi huulilla, kun kaksi pientä, tuttua lasta kävivät hänen luokseen ja ojensivat käsiään.
”Onko Mier-sedällä ruokaa…?” Kysyi heistä vanhempi, likainen lettipäinen tyttölapsi, toinen sormi suussaan, toisella kädellä hän piti ilmeisesti yhtä likaisesta pikkuveljestään kiinni. Nämä olivat jo hyvin tuttuja pieniä lapsia. Korista tongittiin toinen leipä, reippaasti neljän nyrkin kokoinen. Se ojennettiin lapsille.
”Viekää sitä muillekin, en ole niin rikas…” Hiljainen hymy suotiin huulille katsoessa lasten hihkumista onnesta, kiittelyä ja juoksemista pois vilkuttaen peräänsä.
Joskus hän mietti, oliko järkeä jakaa niille jotka eivät itse kykene ansaitsemaan…?
Ei vain joskus, hyvin usein. Mutta sai sitä miettiä vaikka miten kauan, hänen mielensä ei ollut tarpeeksi jämäkkä olla auttamatta ketään.

[Jillie]

//noniiin.. keksinpäs kenellä kirjoitan tänne... ^^;

Nuva

Hiljaiset askeleet kulkivat ilta-auringon paistaessa keskusaukiota kohti. Kevyt tuuli tarttui kulkijan lyhyisiin hiuksiin. Keskusaukiolla oli kulkijan silmissä paljon porukkaa, joten utelias olento lähestyi väenpaljoutta piittaamatta lajistaan, koska kulkia oli lajiltaan mustahaltia. Väenpaljous ei kuitenkaan pirteää mustahaltia naista häirinnyt. Hän halusi selvittää mitä tapahtui.

Utelias katse näki ensimmäisenä nousevat kädet, mutta pian myös kuuli musiikkia. Mustahaltia halusi lähemmäksi, joten myös teki niin. Hän löysi paikan, josta näki siron, melkein naisellisen näköisen miehen. Musiikki taukosi hetkeksi, mutta jatkuikin vielä. Mies tanssi hyvin jopa mustahaltian mielestä, joka ei useinmiten piitannut tanssimiesta ja jopa halveksi sitä. Nyt mustahaltian silmät seurasivat miehen liikkeitä. Mustahaltia ei kuitenkaan hurrannut, vaikka häntä teki mieli.

Mustahaltia kuunteli laulua erottaen selkeästi kirkkaamman äänen, joka kuului tanssijalle. Nainen kuunteli ääntä rauhallisesti ja tutki taskujaan löytäen muutaman kolikon ja yhden valkeanpunaisen osittain läpinäkyvän kiven.

Mustahaltia päätti heittää kiven ja kolikot lavalle muiden kolikoiden ja muun joukkoon. Mustahaltia katsoi tanssijan poistumisen ja katosi omille teilleen, ennen kuin joukko hajaantui ja tekisi liikkumisesta vaikeaa.

Myöhemmin mustahaltia kulki torilla etsimässä jotain ostettavaa. Hän halusi löytää jotain, josta riittäisi myös vähäksi aikaan. Nainen kuitenkin pysähtyi katsomaan tutun oloista henkilöä tunnistaen tuon samaiseksi tanssija mieheksi. Hän ei kuitenkaan jäänyt vakoilemaan, vaan teki ostoksensa rauhassa. Mustahaltia kuuli jonkun kysyvän ruokaa jossain kauempana joltakin ja hänen katseensa etsi keskustelu alueen. Samassa hän näki nuhjuiset lapset ja miehen. Mustahaltia kallisti hiukan päätään, mutta ei vaivautunut tutkimaan enempää. Mustahaltian askeleet etsiytyivät pois aukealta.

Mustahaltia jäi aukion reunalle syömään ja kuuntelemaan illan vähenevää hälinää ja rauhallisuutta. Nainen ei ollut parhaimmassa kunnossa, mutta mikään ei estänyt häntä liikkumasta. Hän oli laiha, mutta pystyi jälleen ostamaan ruokaa.
"onneksi minulla oli se tehtävä." Muuten olisin varmaan pian kuollut nälkään." Mustahaltia mutisi itsekseen syöden leipää, jonka päällä oli hiukan kuivattua lihaa.

[WinterSpiritto]

Mier
// Pahoittelen Jillie, ignoorasin vähän hahmoasi kun en yhtään tahtonut keksiä miten liitän Mierin typerät tekemiset hänneen.

Mier tuijotteli hiljaa kiveä joka yleisöstä oli viskattu, tutki sitä ja hymähteli. Sen oli viskannut luopiohaltioiden edustaja. Vaikka ulkonäkö pettää, kyllä hän erottaa rodut, eipä katse mikään epänormaali ollut. Katse oli loppujen lopuksi paljon yleisössä ja sitä hoksaa aina kaikenlaista. Ja se sama katse oli tarkkaillut häntä äskenkin. Mikä tuntui ehkä hieman epämiellyttävältäkin, hahaha... Mier huokaisi. Agh. Oli niin vähän ystäviä paikalla - ainoastaan noita kirottuja kanssakiltalaisia. Yhhh... Ei pidä ei pidä! Persikkataivaan hieman pilveentyvään kulmaan suotiin katse, kallistaen päätään. Ajatukset alkoivat leijailla kuin ilmapallot...
Olisi kaunista lentää tuolla, pilvien läpi, vapaana, ilman kahleita, sellaisena kuin kyettiin olevinaan. Viilentävät suomut kyettiin tuntemaan ihon pinnalla, kutsuvina, halukkaina kutsumaan pedon ulos. Mutta kuten tiedettiin... Näh. pelkkää sekasortoa ja metsästäjien villittelyä... Persikkataivas on niin raikas ja uudistava näky. Kuin feenikslintu. Päivän loputtua on taivas kirkkaimmillaan. Feeniksin viimeinen henkäys on mahtava tulinen purkaus. Yöllä pimeys koittaa. Feeniks muuttuu tuhkaksi. Aamulla aurinko nousee häikäisevänä. Munan kuoriutuessa feeniks on uudenhohtoinen. Mier nyökkäsi. Se oli totta. Feeniks ja päivä ovat loppumattoman ympyrän vertauskuva. Täydellisiä sellaisia. Inspiroivat ja niitä aina joku maalasi. Taivaanrannassa pilkisti jokin ja Mier kohotti päätään, kuivahkot huulet raottuen hämmästykseen. Taivaanrannassa leimahti ja tuli pieni kultainen sade. Välähdys ylsi aina kaupungille saakka ja sinne osoiteltiin ja taputeltiin ja huokailtiin. Jotkut jopa sanovat että yksi feenis kuolee aina ja sen tuhkat painavat auringon lopulta alas...
No, se oli hänen kansansa uskoja. Ei niihin uskomista ollut. Mutta olivathan ne ihan hienoja tarinoita joita on kiva kertoa lapsille. Kuten sadepilvi... Se on kerälle kiertynyt hopealohikäärme, joka rutistaa itsensä kuivaksi, muuttuu hopeanvaaleaksi ja lähtee leijailemaan muualle, hajoaa tuhansiin suomuihin eli pilvenpalasiin ja suomuista syntyy uusia pilviä, eli lohikäärmeitä.
Ja sateenkaaret ovat tutkivia menninkäisiä joiden tutkimustalot ovat pilvien yllä ja ne jonain päivänä kehittävät tavan lentää, leijuvat aina alas sateenkaarenvärisissä lakanoissa, kultaharkko painaa toisen pään maahan, menninkäinen toisen pään ja se jää kaarelle. Revontulet taas ovat roihuavien metsien muistoja ja tuulet niiden huokauksia ja kärsimyksiä.

Taas hän oli jäänyt ajattelemaan liian pitkään. Joku oli pöllinyt hänen leipänsä.
"EEEEEEEEEEEEH?! HEI! KUKA LEIPÄNI VEI!" Mier kirkaisi ja hyppäsi jaloilleen, pyörähteli ympäri ja sai hiljaisia katseita. "Näkikö kukaan?! Kiltiiiit!" Kuten aina. Ei vastausta. Kukaan ei yleensäkään jaksa keskittyä mihinkään ja se samperin pamahdus sai kaikki keskittymään liikaa. Pöh, minähän hankin leipäni takaisin ilman teitäkin! Samantien kun hän kääntyi, hänen päänsä pamahti päin lyhtyä ja alistuneena hän horjui siitä ohi, katsellen ympäriinsä.
"Ooouuuh..."

Hän oli etsinyt sen viisitoista minuuttia ja päättänyt että oli kävellyt ympyrää, istuutuen samalle kohdalle kuin mistä lähtikin. Lähelle lavaa ja toreja joissa ei enää ollut juuri ketään. Nälkä kurni. Ei hän ehtinyt edes syödä leipäänsä loppuun kun rupesi miettimään. Pelkkä ajatus kulki hänen päänsä läpi, kuinka hän olisi voinut ahmia sen suloisen vastapaistetun leivän... Sen kielelle veden nostattavan tuoksun ja kuohkean koostumuksen. Mutta kaiketi sitä piti alistua kohtaloonsa. Hän oli kadottanut tänä iltana ruokansa. No, kotona oli vanhoja leivänkopukkoja tälläisten varalle, mutta kukaties jos joku on käynyt senkin talon poltattamassa... Eei. On se sen verta syrjässä.
"Pahus, pahus, pahus vieköön!" Jalka paiskattiin vasten kivetystä.

[Jillie]

Nuva
// Eeipä se haittaa ^^

Mustahaltia istui kivetyksellä hiukan ajatuksissaan, mutta kuitenkin valppaana. Alkoi olemaan liian rauhallista, joka sai naisen hiukan levottomaksi, mutta äänet ympärillä saivat kuitenkin hänet rauhoittumaan aina. Mustahaltia oli unohtanut leipänsä pureskelun ja rupesikin pian yskimään sen takia. Hän kuitenkin selvitti kurkkunsa nopeasti ja nielaisi leipäpalan naurahtaen.
"Vaarallista syödä leipää ajatuksissaan" Mustahaltia mutisi itsekseen ja katseli hiukan ympärilleen. Hän ei nähnyt paljoa ollenkaan väkeä aukiolla, mutta sen verran, että hän tunsi olonsa edes hiukan turvallisemmaksi. Hän nousi ylös ja pudisteli vaatteitaan jääden kuitenkin seisomaan aloilleen.

Mustahaltia kuuli huutoa varastetusta leivästä ja kallisti itsekseen päätä, koska hän ei aivan varmaksi tiennyt mistä meteli tuli. Ilta aurinko sai mustahaltian hiukan varomattomaksi, koska hän selvisi illalla paremmin kuin päivällä, vaikkakin illalla kulki enemmän vaarallista porukkaa kun päivällä. Mustahaltian katse harhaili ympäristössä, kunnes hän huomasi samaisen miehen jälleen kerran.
"eh?" Mustahaltia kallisti päätään miehen ensin törmätessä lyhtyyn, mutta sitten päästen siitä ohi ja lähtiessä harhailemaan ja selkeästi etsimään jotain. Hänen leipänsä siis varastettiin? Mustahaltia ajatteli, mutta häntä ei naurattanut.

Mustahaltia seurasi katseellaan miehen harhailua, kunnes tuo palasi paikalleen, mistä olikin lähtenyt. Mustahaltia mietti vain hetken, ennen kuin lähti astelemaan osittain epävarmana osittain varmana miestä kohti.
"Voinko .. Tarjota leivästäni puolet?" Mustahaltia kysyi päästessään tarpeeksi lähelle miestä.
"Seurasin sinua, kun harhailit ja kuulin kuinka huusit.." Mustahaltia puhui rauhallisesti ja katsoi miestä laventelinsinisellä silmällään, koska oli peittänyt punaisen silmänsä.

//Ja jälleen hiukan heikkoa tekstiä

[WinterSpiritto]

Mier

"Leivästäsi? Ihanko totta?" Mier vilkaisi kohti mustahaltiaa, pöllistynein katsein. Hymy saapui kasvoille hieman nolona. "Aah, juoksentelinko minä? Toivottavasti ei häirinnyt... Ja tottakai minulle ruoka kelpaisi - ei tosin ole mitään millä maksaa, paitsi rihkamaa." Mies nyökähteli ja kumarteli hetken hiukset tapaillen maata niiden tiukassa letissä, mies napaten hiuksistaan ja silitellen sen kupruilevaa pintaa. Välillä kynsiä survaistiin sortuvien väliin. "Heei... Sinähän se olet. Se drow joka heitti sen kiven." Käsi hakeutui heti kaivamaan taskua, kieli lipaisten huulta ja katse harhaillen muualla jotta hän keskittyisi silkastaan kiven etsintään jättitaskujensa pohjalta. Nyyhtää, kolikko, pikkukivisiä... Ah, siinä. Hän nosti vaaleanpunaisen kiven, jota oli aiemmin ihailut, ihaili siitä lähtien kun se kolahti vasten lavaa.
"Tämä on... Todella sievä. Eikö sinua harmita että heitit sen nyt minulle? Meinaa, meillä on periaate, että palkasta ei luovuta edes tappelun merkeissä... Tietysti jos tahdot tämän takaisin niin kyllähän minä tämän annan, mutta kolikot ovat jo menneet ruokaan." Tottakai taskunpohjalla olevasta latingista sai ihan pikkaisen narrata. Kivi pyörähteli levottomissa sormissa, kunnes se suljettiin nyrkin sisään. "Tämä sopisi oivasti joihinkin pukuihini, joten pitäisin sen niiiin mieluusti, rouva... Ah, tarkoitan, neiti!"

Keikkuen kannoillaan ja häpeltäen kaulapantaansa, ei malttanut pysytellä mies aloillaan. Ei hän tiennyt mikä levottomuus oli iskenyt, mutta tuntui siltä että pieni hästäys tällä hetkellä ei olisi todellakaan pahitteeksi. Hän kuikuili ympärilleen ja yritti etsiä jotain mistä puhua. Tai mietiskellä ihan ohimennen.
"Ehm..." Hän mumahti, tosin aika pitkälti äänettä ja vain antaakseen toimettomalle suullekin jotain touhua. Hän astui askeleen eemmäs ja sivulle ja eteen ja pysähtyi taas, katsellen etäisyydessä leikkiviä pieniä lapsia. Äöh. Ja tähän aikaan illasta riehuu jonkinlainen määrä ötököitäkin. Hyi ötököitä hyi, niistä ei pidä yhtään ei, hyi, kukaan ei pidä ötököistä hyi yäk plää.
"Mikäs nimesi on? Ja mistä tulet? Anteeksi tälläinen kysely, mutta, olen vähän utelias henkilö, hahhahhei..." Rento, femiininen naurahtelu kajahteli ympäriinsä.

"Ja en voi varmaan pitkäksi ajaksi jäädä juttelemaan, pitäisi mennä tekemään töitä vielä tälle illalle... Olen hyvin pahoillani. Ehm..." Taas epäröimisen merkkejä. Kaiketi hänellä oli kiire hommiinsa tai jotain. Tai kotiin tarkastamaan ettei sitä ole poltettu. Hän hypisteli sormiaan ja kynsienalusia, keikkuen ja vaihdellen painoa jalalta toiselle. Hän oli myös hieman huolissaan meikistä, olikohan se levinnyt vain kaoottiseksi sotkuksi. Ja huuletkin ovat kuivat. Ne pitäisi äkkiä saada kuntoon ja peitettyä vaikka huulimaaliin. Muttakun kaikki asiakkaat eivät pidä huulimaalista. Yh, piti tyytyä johonkin rasvantapaiseen.

[Jillie]

Nuva

Mustahaltia hymyili hiukan miehen ihmetykselle ja nojasi hiukan kantapäiden varaan.
"Tietenkin voin antaa leivästäni." Mustahaltia totesi hymyillen ja otti leivän esiin. Hän oli hiukan levoton, mutta hän ei näyttänyt sitä ulkoisesti.
"En tarvitse maksua ruuasta, koska saan kuitenkin taas jossain vaiheessa töitä ja olen se drow, mutta en tarvitse sitä kiveä, vaikka se onkin hyvin arvokas." Mustahaltia totesi nostaen kolme muuta kiveä näkyviin.
"Minulla on niitä ihan riittävästi" Mustahaltia totesi naurahtaen. Kolme muuta kiveä olivat erivärisiä, mutta kuitenkin muuten hyvin samanlaisia kuin se kivi, joka oli miehellä.

Mustahaltia seurasi rauhallisesti hiukan huvittuneena miehen liikehdintää, mutta ei sanonut mitään. Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, jolloin tuuli puhalsi hiukan hiuksiin, aiheuttaen sen että hiukset siirtyivät punaisen silmän edestä pois. Nainen ei kuitenkaan välittänyt siitä, koska mies tiesi hänen olevan mustahaltia. Sehän oli selvää, koska valkoiset hiukset ja musta iho sen paljasti hänet joka tapauksessa. Mustahaltia hymyili hiukan ja kallisti päätään miehen alkaessa taas puhumaan.
"Olen Nuva.. Nuva Shadoweye ja tulen.. uumenalasta, koska pakenin sieltä joskus kauan sitten. En edes muista milloin. Nyt olen asunut täällä Da Pirassa, mutta aikaisemmin liikuin salamurhaajan työni perässä paljon." Nuva puhui rauhallisesti, jopa huolettomasti, koska hän oli rentoutunut miehen seurassa huomattavasti. Nuvan katse harhaili leikkiviin lapsiin puhumisen aikana, mutta palasi takaisin mieheen.
"Entäs sinun nimesi? Jos saan kysyä" Nuva puhui ja hymy karkasi hänen huulilleen jälleen kerran pitkästä aikaan.

Nuva lopulta ojensi leipää hymyillen miehelle, koska muisti ottaneensa sen esille.
"Niin halusitko tätä leipää? Eikä kiireesi haittaa minua laisinkaan" Nuva totesi melkein nauraen. Hän oli jokseenkin huoleton, mutta sisäisesti hiukan levoton, koska hän oli havainnut ylimääräistä liikettä silmäkulmassaan.
"Ja haluaisitko kuivalihaa leivän päälle?" Nuva jatkoi vaihtaen ensimmäisen kerran painoa jalalta toiselle, joka paljasti hänen levottomuutensa.

[WinterSpiritto]

Mier

Mies aukoi hetken suutaan, totisesti hienoja kiviä. Suorastaan pieni ilettävä kateudenpilke kävi silmäkulmassa, ja hän nuolaisi huultaan alkaessa taas puhua, kun puhuttiin kuivalihasta tällä kertaa.
"Oi kiitos hurjasti, mutta, minä olen vegaani." Hän nyökkäsi ja tuijotteli leipää, otti sen ja näpelsi käsissään. "kiitos tästä, näyttää hyvältä, mukavan pehmeä... No, olipa kovaa tai ei, minähän syön vaikka pieniä kiviä jos on nälkä." Hän nyökytteli kiivaasti ja pisti leivänpalan nyyttiinsä.

"Olen Mieeren Hopealehtinen! Kirjoitetaan Mier!"

Hän kumarsi vielä kerran ja astui kauemmas, kääntyi ja vilkutti.
"Kiitos paljon! Minä korvaan taatusti jos tapaamme ja minulla on varaa! Minä kunnioitan tätä!" Hän lähti juoksuun. Oli kiire. Mier huohotti juostessaan pitkin katua ja ohitteli ketteriksi käynein liikkein, vältellen täpärässä vaunuja ja kaikkea.
"Anteeksi! Päästättekö läpi - anteeksi, anteeksii!" Kuului yksinkertaiset huudot kun hän juoksi leipä, nyytti ja hiusletti käsissään, hymyillen ja nyökkäilen jokaisen jonka ohitti. Hän sai muutamia tervehdyksiäkin. Ja hän vastasi sitä myöten kuin kerkesi. Paljoa tosin ei kerennyt, kun hän kääntyikin tietyn kulman taa mihin oltiin sovittu.

Sen tapahtumia nyt ei sitten pahemmin ollut tarvis kuvaillakaan.


// Ja Mier sulkeutuu tästä pelistä.
/// Muokkasin tuon hemmon kertomaan nimensäkin. Unohtui.

[Jillie]

Nuva

Nuva naurahti hiukan miehen kiireelle ja nyökkäsi toisen saadessa viimein pehmeän leivän. Nuva kallisti huvittuneena päätään miehen puhellessa leivästä, mutta lopulta joutuessa lähtemään. Mustahaltia nojasi kantapäidensä varaan ja nappasi omasta leivästään palan syöden sen hitaasti ja mietteliäänä. Miehelle todella tuli kiire, mutta se ei yksinäistä mustahaltiaa ole aikaisemminkaan haitannut.

Nuva katsoi miehen perään tuon huudellessa kiitoksia ja muita asiaan liittyvää.
"Eipä kestä kiitellä, eikä edelleenkään ole pakko korvata mitenkään" Nuva huusi perään lähtien astelemaan vastakkaiseen suuntaan ja aivan kuin tilauksesta kohdalle saapui suurempi väkijoukko, jonka joukkoon mustahaltia katosi. Joukon kadottua kauempana näkyi olentoja, jotka astelivat Nuvan perässä jonkin matkan päässä, mutta eivät vaikuttaneet uhkaavilta. Musta haltia oli aikaisemmin tunnistanut tarkkailijansa ystäviksi.

//Mustahaltiani katoaa pelistä. Kiitän siis