Kiltojen valtakunta

[Jillie]

Nuva Shadoweye

Aurinko oli ruvennut laskemaan ja viileä tuuli puhalsi puiston läpi saaden satunnaiset kauppiaat ja aateliset vetämään takkiaan tiukemmalle, mutta ei musta ihoista kulkijaa, joka pikemminkin nautti tuulesta. Hiljaiset askeleet suhahtivat puiston pehmeässä ja jo hyvin kosteassa heinikossa. Askeleet olivat hyvin hiljaiset, mutta tuuli kuljetti niiden äänen eteenpäin. Auringon lasku sai mustan haltian valkeat hiukset näyttämään pikemminkin hopeisilta, sillä haltialla ei todellakaan ollut huppua, jonka takia hän keräsikin satunnaisia katseita.

Myös hiljainen laulu kantautui ilmassa. Laulu kuulosti haltia kieleltä, mutta laji oli hiukan vaikeampi tunnistaa. Nuorehko musta haltia käveli äänettömin askelin puistotietä pitkin, mutta oli erittäin tarkka selustastaan, sillä yksin kulkevat hiukan huonommin pukeutuneet saattoivat olla hyvinkin salamurhaajien, varkaiden tai muiden kohteena. Musta haltia ei kuitenkaan ollut suojaton, sillä hän kuului myös salamurhaajiin, mutta vain omatoimisiin, sillä hän ei killoista ollut kiinnostunut. Mustan haltian laulu oli rauhoittavaa ja huumaavaa, joten se sai jotkut melkein pysähtymään kuuntelemaan laulua. Kukaan ei kuitenkaan pysähtynyt, sillä he aina huomasivat että laulaja on musta haltia, tuo petollinen tappaja. Musta haltia ei kuitenkaan piitannut siitä mitenkään, vain lopetti laulamisensa ja pysähtyi.

"Hoaah..." Haltia haukotteli ja katsoi punertavan violetille taivaalle ja hymähti. Aurinko oli jo hyvin matalalla ja musta haltia oli todellakin tyytyväinen siihen, sillä mustan haltian silmät eivät olleet vielä täysin tottuneet valoon, tuohon maanpäällisen maailman tärkeimpään ominaisuuteen, joka sai kasvit ja eläimet voimaan hyvin. Haltia ei kuitenkaan vihannut valoa, mutta ei aivan pitänytkään siitä. Musta haltia katseli välillä ympärilleen, sillä oli hiukan seuran kipeä ja hänelle kävisi nyt ihan mikä vain seura, mutta hän epäili suuresti lajinsa vuoksi seuransa laadukkuutta.

Musta haltia tunsi edelleenkin sen saman kutsuvan tunteen, jonka oli tuntenut viikkoja aikaisemmin, mutta hän ei enään jaksanut ruveta selvittämään sitä, sillä se tulisi vastaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt musta haltia halusi seikkailla tunteesta välittämättä.

Daiya

Pieni tyttö liikkui hiljaa satunnaisten kauppioiden perässä, pysyen kuitenkin piilossa, sillä tyttö ei todellakaan halunnut jäädä kiinni varastelusta. Tyttö oli kuitenkin jokseenkin utelias, sillä hän oli nähnyt musta haltian myös liikkeellä, mutta ei oikein uskaltanut mennä lähelle. Tytön huomio kuitenkin kiinnittyi pian vanhempaan kauppiaaseen, jolla oli jotain mielenkiintoisia hopea- ja kultakoruja myytävänä. Samassa demonityttö olikin hiippaillut hivenen lähemmäksi kauppiasta, mutta oli toistaiseksi piilossa.
Tyttöä seurannut kissa liikautti korviaan ja maukaisi vaimeasti saaden kauppiaan katsomaan tytön suuntaan, mutta tyttö vetäytyi enemmän piilopaikkaansa.
"Sh.. Rain." Tyttö katsoi lemmikkiään pahasti ja sanoi sille hiljaa jotain, jolloin kissa tassutteli kauppiaan ohi saaden tuon hiukan ihmettelemään, sillä suurikokoisia kissoja ei usein puistossa varmaan nähtykään.

[Devitri]

[Nukuttaa, saattaapi olla virheitä jos nyt edes oikeaan paikkaan vastasin.]


Indrid Kyynpoika

Sinä iltana maa tuntui erityisen kylmältä. Tummat silmät sulkeutuivat hitaasti avautuen uudelleen.
Etäinen, ilkeä tunne leijaili Indridin utuisessa pääkopassa yllyttäen jyskyttävää kipua leviämään
hänen takaraivoltaan niskaa pitkin selälle. Jokin tosiaan tuntui olevan pielessä, hiisi vain ei
juuri tällöin saanut mieleensä mikä. Hän olisi vain tahtonut painautua takaisin vasten viileää nurmikkoa
ja nukahtaa tällä vellovaan, lämpimään nesteeseen jota norui hänen huulestaan, sieraimestaan ja silmäkulmastaan.
Silmät ummistuivat jälleen, tuulen riepottama heinikko kutitti, osittain raapi miehen poskea. Indrid
siirsi kätensä laiskasti takaraivolleen jolloin vastaan haroivat tahmaiset hiukset.

Verta?

Sillä sekunnilla miehen sisäiset hälytyskellot alkoivat kirkua hänen korviinsa, kipu syöksyi pisteliäänä
lävitse hänen maidonvalkean kehonsa, jota koristivat räiskyvinä läpi kuultavat mustelmat. Indrid räväytti
silmänsä äärimmilleen kampeutuen kontalleen ja huomasikin jo siinä samassa oksentavansa tyhjän vatsana sisällön nurmelle.
Surkea olento kakoi hetken kyljet supistellen ennen kuin uskaltautui tarkkailemaan ympäristöään. Tuuli kahisutti
muutamaa, yksinäistä, karunoloista puuta, riepotti pensaikkoja jotka peittivät näkyvyyden läheiselle hiekkapolulle. Hän oli
puistossa, sen Indrid tiedosti sumeasti, mutta miksi? Hän ei kyennyt keskittymään kaiken sen rauhattoman suhinan keskellä,
jota tuuli aiheutti ulvoessaan lehtien pielustoissa.

Hiisi repi röpelöisiä, kärkiä kohden suppenevia korviaan sydän villisti takoen. Joko hänestä vain tuntui siltä, tai
aurinko sitten tosiaankin valoi kituliaasti verenpunaista kalmaansa pitkin taivaanrantaa päättyvän päivän merkiksi.
Se kaikki oli aavemaista, mies tulisi mitä luultavammin muistelemaan tuota iltaa yhtenä oudoimmista heräämisistään,
eikä muistellessaan tulisi takuulla unohtamaan sitä kuinka tuuli tuntui laulavan. Eikä mitään tavallista ulinaansa,
aivan kuin se olisi kuiskaillut sanojaan rauhalliseen, levolliseen tahtiinsa kuin elävä olento. Indrid otti tukea
läheisestä pensaikosta jonka oksat raapivat hänen kämmentään. Oli vaikea sanoa mitä hänen ruumiinosaansa sattui eniten.

Päästessään seisaalleen mies nykäisi vähän turhankin alas lipsahtaneita housujaan pistäen harmikseen merkille että hänen irtohihansa
olivat revenneet. Kestäisi mitä luultavammin useita tunteja etsiä hänen rakas lemmikkinsä puiston hämärästä, jos hiisi käärmettään
ylipäätään enää koskaan näkisikään. Loppujen lopuksi tämä ei ollut varma edes siitä asiasta, olisiko ottanut lemmikkinsä asiakasreissulle
mukaan. Huvittelun tuoksinassa kun hihassa retkottava käärme olisi saattanut näykkäistä sekä asiakasta, että omistajaansa. Indrid
kompuroi kasvillisuutta tieltään haroen kohden polkua turrin jaloin. Etäinen laulu oli lakannut. Hiisi toivoi etteivät mahdolliset
vastaantulijat järkyttyisi hänen mahdollisesti runnelluista kasvoistaan, sillä satunnaiset polulla kulkijat olivat herättäneet
hiiden huomion. Häntä huimasi, eikä hänen tietoisuutensa vieläkään kertonut miehelle miten hän oli tilanteeseen joutunut.

[Jillie]

Nuva Shadoweye

Musta haltia tutki ympäristöä lämpöä aistivalla katseellaan, sillä pimeys oli ruvennut laskeutumaan nopeasti auringon ruvetessa laskemaan kunnolla. Hän näki jotain. Musta haltia näki jonkin liikkuvan jonkin matkan päässä. Jokin tutun näköinen. Hän ei ollut varma. Voimakas tuuli puhalsi musta haltia naisen yli palauttaen tutumman tuoksun hänen nenäänsä. Hän ei ollut varma, mutta hän katsoi nyt kohdetta, joka liikkui jonkin matkan päässä. Hän kuunteli samalla rasahteluja, sekä muita ääniä.

Käärme?

Musta haltia värähti voimakkaasti muistoista, jotka tulvivat hänen mieleen. Muistot olivat sekä raskaita, että hyviä. Hän kuunteli ääniä ja lähti astelemaan käärmettä kohti antaen oman käärmeensä ottaa elävän olennon muodon. Kutsuva tunne voimistui hivenen ja sai musta haltian tajuamaan mikä häntä saattoi kutsua. Jokin tuttu oli lähellä, mutta tuon oudon tunteen aiheuttajasta hän ei ollut aivan varma.

Musta haltia pysähtyi viimein käärmeen luokse ja hänet valtasi hetkessä outo varovainen tunne. Hän kumartui käärmeen puoleen varovaisessti ja tutki sitä katseellaan. Hänen herkät sormensa koskettivat käärmeen pehmeää suomu kerrosta, joka aiheutti jälleen jonkinlaisen muistojen tunteen, aivan kuin hän olisi joskus tavannut käärmeen ja sen omistajan.

Miksi en muista?

Musta haltia yritti muistaa asioita noilta ajoilta, kun hän ei kaupungissa ollut, mutta ne olivat lähes täysin pyyhkiytyneet. Ainoastaan välähtelevät epäselvät muistikuvat heräsivät hänen mielessään. Hänen nenäänsä tulvi makea tuoksu jostain.

Verta...

Tuo niin tuttu tuoksu tulvi hänen nenäänsä, jonka takia hän etsi katseellaan tuoksun tuojaa. Musta haltia ei ollut varma olisiko turvallista estiä kohde. Hän katsoi taas käärmeeseen, joka lepäsi aloillaan. Musta haltia pystyisi ottamaan sen mukaan, mutta hän ei ollut aivan varma olisiko se viisasta. Eihän se mitään pahaakaan aiheuttaisi. Hän kosketti käärmettä uudestaan. Musta haltia otti käärmeestä kiinni varovaisesti, mutta kuitenkin rohkeasti, sillä pelkoa ei kannattaisi näyttää, vaikkei hän käärmettä pelännyt antaen sen siirtyä olkapäälle rauhallisesti hoputtamatta sitä. Hän oli päättänyt ottaa käärmeen mukaan ja etsiä sen omistajan. Musta haltia lähti kävelemään siihen suuntaan missä hän haistoi veren, sillä arvioi omistajan olevan siellä. Samalla hän antoi käärmeen kiertyä kevyesti olalleen, sillä hän ei tuntunut pelkäävän suurta käärmettä.

Daiya

Demonityttö vahti edelleenkin kauppiasta, mutta hän pelkäsi lemmikkinsä paljastaneen hänet. Hänen katseensa kierti puistossa. Kauppias oli tekemässä lähtöä, jonka takia hänen kannattaisi olla nopea, jos hän jotain aikoi saada. Kissa oli palannut omistajansa piilopaikkaan toista reittiä ja istui nyt hiljaa aloillaan ja pesi käpäliään ja naamaansa. Tyttö katsoi lemmikkiään huvittuneena, mutta pian hän kiinnitti katseensa taas kauppiaaseen, joka laittoi kolme hopeakorua pieneen nahkapussiin ja laittoi muita koruja omaan pussiinsa.
Nyt olisi tytön mahdollisuus, mutta hänen pitäisi olla nopea. Nopeus ei tuottaisi ongelmia, mutta kauppias huomaisi hänet pian, sillä jos jokin katoaa, kyllä siihen reagoidaan. Tyttö kuitenkin aikoi toteuttaa suunitelmansa. Hän lähti liikkeelle käyttäen hyväkseen pimeyttä ja nopeutta.

Tyttö eteni nopeasti myyjän paikkaa kohti ja oli pian lähes kohdalla. Kauppias oli selkä tyttöön päin, jonka takia demoni oli varuillaan. Hyvin pian hän kuitenkin oli napannut pussin, mutta nopeus ei riittänyt.
"Ottakaa varas kiinni!" Kaikui ilmassa huuto, joka säikäytti tytön ja sai tuon ottamaan jalat alleen. Kissa oli reagoinut myös ja juoksi ketterästi omistajansa kannoille. Kauppias oli heittänyt tyttöä kivellä, joka oli osunut kipeästi olkapäähän ja saanut tytön parahtamaan ja melkein tiputtamaan saaliinsa.
Hitto Tyttö ajatteli juostessaan minkä jaloistaan kerkesi.

[Devitri]

Indrid Kyynpoika


Kivun takia vapajava ajatusmaailma sai mennä menojaan niinkin tutun,
rauhallisen selviytymisvietin kuiskiessa hiljaa ohjeitaan hiiden korvanpielustaan.
Se ohjasi hänen askeleitaan tyynesti kuin vanhaa eläintä joka etsii viimeistä leposijaansa.
Hengitä sisään ja ulos, sisään ja ulos. Mustelmainen rintakehä nousi ja laski sitkeästi
utuisten, jokseenkin pelästyneen oloisten silmien katseen seilatessa hiljaa pitkin kasteista nurmea,
vuoroin polunreunamaa.

Kiivas tahto pysyä elossa kuitenkin erotti vaivanloisesti kuilun Indrid Kyynpojan ja vanhan eläimen välillä.
Indrid saattoi antaa kehonsa rentoutua normaalia enemmän suojellakseen itseään kivulta, liika ponnistelu
olisi nimittäin vain tuottanut enemmän vahinkoa, mutta viimeistä leposijaansa hän ei tosiaankaan aikonut
etsiä, ei vielä, ei tänään. Sillä piinaavalla hetkellä ainoa järkevä ajatus miehen usvaisessa pääkopassa
oli etsiä ja pelastaa lemmikkikäärmeensä ja luikkia sitten niin pian kuin mahdollista turvaan jonnekkin
sisätiloihin, jopa kiltatalo josta Indrid ei ollut koskaan sen kummemmin pitänyt tuntui nyt varsin houkuttelevalta
vaihtoehdolta jäädä miettimään tapahtumia. Taivas tummui hiljaa jättäen jälkeensä muutamia aatelisia jotka
kohentelivat turhautuneina vilunväristyksistä kauluksiaan ylös päin. Indrid tuhahti kahta turhamaisempana,
vaikka olihan tällä syynsä tuhahdella. Ilta oli mennyt mitä karmivammalla tavalla pieleen ja ongelmat
vain jatkuisivat aamulla kun tämä saisi kirjattua katseellaan vammojensa laajuuden. Oli mies
ennenkin hakattu, ei sen puoleen. Kipu ei ollut hänen pahin vihollisensa vaan itse asiakkaat.
Henget saati hän itse tuskin menisivät kaupaksi runnellulta olennolta jonka silmät komeilisivat mustina.

Hiljainen sihahdus kantautui jostain kauempaa vasemmalta kuin tervetullut kuiskaus hiiden korvaan,
mutta juuri kun tämä saattoi antaa ilon pullistaa rintakehänsä tuntui kuin jokin olisi pudottanut
hiiden vatsanpohjan tyhjyyteen. Indridin silmät laajentuivat, hänen jalkojaan heikotti ja
hetken ajan hän kamppaili jottei oksentaisi uudelleen. Siellä, vain lyhyen pyrähdyksen päässä
oli nainen kumartunut nostamaan hänen käärmeensä tutkaillen syliinsä. Kumma kyllä käärme
ei vastustellut, johtui kaiketi kylmästä maasta, se himosi aina lämpöä ja tuolla kaulalla jos
missä sitä saattoikin riittää. Indrid seisoi turtana aloillaan katsellen kuinka käärme kuitenkin
vain jatkoi tuttavuuden hiontaa ja liukui hiljaa, tyytyväisenä naisen harteille. Ja kun nainen
suoristautui tämän kasvot paljastuivat hämärässä seisovan Indridin katseelle.

Jos vatsanpohjan putoaminen tuntui Indridistä kummalliselta, ei se vetänyt vertoja tunteelle
kun maa yhtäkkisesti vain katoaa jalkojen alta. Vaaleat hiukset valuivat luamovina naisen harteilla
tämän ilmeisesti miettiessä jotakin. Turran epäuskonsa alta Indrid tiesi tuntevansa tuon siron
olennon. Nainen haistoi veren, Indrid peruutti takaisin kohden lähtöpistessä, villiin heinikkoon
pyrkien hitaasti, huomaamattomasti pensaitten taa. Se oli niitä omituisia epätoivon hetkiä
jolloin mies ei tietänyt mitä tehdä, hän tahtoi vain katsella ikuisuuden niitä tummia kasvoja,
kuin omiensa vastakohtia. Hän tahtoi vajota pois.

Hetken ilmeettä raapivien oksien seassa seistyään mies havahtui hetkeen. Mustahaltia askelsi
häntä kohden, mitä ilmeisemmin tämä ei tiennyt missä hän oli, aisti vain. Täsmälleen kuten
he olivat tavanneet, tosin silloin Indrid ei ollut avuton, silloin Indrid oli ilkeä, voimakas
ja uudesta vapaudestaan huumaantunut. Katse lipui hiljaa takaisin naisen harteille joilla käärme
lepäsi kuin pahainenkin puuhkan irvikuva. Sen kolmiomainen pää oli kohottautunut ylös ja kieli
lipoi hiljaa säksättäen ilmaa kuin sekin olisi miehen sijainnin tiennyt.

Siinä turrassa todellisuudessa Indrid vain seisoi tekemättä mitään antaen katseensa lipua
aina vain lähestyvässä naisessa, mustasukkaisuuden kielissä, tietämättä tosin kärsikö
moista tunnevaivaa käärmeensä vai naisen takia.

Jossain kauempana kauppias huusi ja sadatteli varkaista, Indrid vain hieroi silmiään epäuskoisena.

[Jillie]

Nuva Shadoweye

Musta haltia tunsi käärmeen painon olallaan, hän oli huomaavinaan piiloon vetäytyvän hahmon. Hän muisti joitain asioita, jotka käärme, sekä tilanteen tutunn oloinen tunne toi mukanaan. Ainoa erilaisuus oli se, että hän haistoi veren, eikä hän ollut suojaton. Musta haltian askeleet olivat varmat, sillä olalla oleva suuri käärme lipoi kielellään ilmaa, haistaen selkeästi jotain tuttua. Musta haltialle tuli hetkeksi ahdistunut tunne, jonka takia hän pysähtyi vetämään syvään henkeä. Hänen näkönsä toimi jo pimeyden takia paremmin, joten hän pystyi näkemään lämpö ja kylmä aistin avulla olentoja.

Musta haltian ranteessa oleva käärmekoru muutui oikeaksi käärmeeksi ja sihahti äkäisesti isommalle käärmeelle, joka oli vallannut omistajan olkapään. Musta haltia vilkaisi käärmettään huvittuneena, mutta keskittyi taas melkein pakottamaan itsensä eteenpäin. Hän sai ahdistuneen tunteen aisoihin kävellessään rauhallisin askelin kohdetta kohti. Musta haltian laventelinsininen silmä oli peitetty hiuksilla, mutta punainen oli näkyvissä.

Veren tuoksu voimistui mitä lähemmäs musta haltia pääsi Indridiä. Hänen mielessään pyöri epäselviä muistoja tapahtumista, mitkä hän oli kuitenkin hyväksynyt jo silloin. Musta haltia pysähtyi jonkin matkan päähän hiidestä ja laskeutui kyykkyyn nostaen suuren käärmeen varovaisesti olaltaan pois.
"Tuo omistajasi lähemmäksi, tai minä seuraan sinua. Ja kerro hänelle että haluan auttaa." Musta haltia sanoi käärmeelle hiljaa ja antoi sen itse suunnata omistajansa luokse. Musta haltia jäi odottamaan hiljaa siihen asentoon mistä oli laskenut käärmeen menemään.

Musta haltia ei kuitenkaan kauan odottanut, vaan lähestyi muutaman askeleen hiiden piilopaikkaa. Hän ei ollut varma, miten hiisi hänen läheisyyteen reagoi, mutta hän ei muistanut kunnolla vieläkään. Hän halusi nähdä ja muistaa. Käärme oli palauttanut hänelle tiedon että omistaja, joka tuolla piilossa oli on hiisi, mutta muuta hän ei muistanut.

Daiya

Demonityttö juoksi niin pitkälle kuin pystyi, ennen kuin oli aivan varma, ettei kukaan seurannut. Hän laskeutui hengästyneenä istumaan ja piti hetken olkapäätään. Kipu oli inhottavan jomottava, mutta siihen jäisi vain mustelma. Kissa maukaisi kysyvästi ja katsoi omistajaansa.
"Pärjään, kunhan kukaan ei seuraa, tai löydä minua." Tyttö totesi ja hymyili kissalle ennen kuin kiinnitti huomionsa ympäristöönsä.
"Missähän olen?" Tyttö kysyi itseltään ja katseli puiston ympäristöä ihmeissään, sillä pimeällä puisto näytti niin paljon erilaiselta.

[Devitri]

Indrid Kyynpoika

Sydän takoi villisti vankilassaan silmien tarkkaillessa lasittuneina naishahmon hiljaista kumartumista. Musta haltia puheli hiljaa käärmeelle jotakin, jota Indrid ei saanut kohiseviin korviinsa. Hitaasti, kieli ilmaa haistellen, yhtäkaikkisen varmaliikkeisesti suuri käärme liukui heinikossa. Hurmos hävisi kuin salaman iskusta hiiden havahtuessa hetkeen. Käärmehän mateli suoraan kohden hänen piiloaan! Hänen paras ja ehdottomasti ainut ystävänsä kavaltaisi omistajansa, tarkoituksella vai ei, sitä mustelmien kirjoma Indrid ei osannut sanoa.

Nainen lähestyi, eikä Indrid voinut kuin jännitellä hermostuneena pohkeitaan antaen lihassäryn tehdä jälleen hiljalleen tuloaan. Heinikko kahahti ja käärme liukui hiljaa omistajansa jalkaterälle kohottaen runkoaan säärtä vasten. Tummien mulkosilmien katse laskeutui olentoon, joka kiehnäsi taukoamatta hänen jalkaansa vasten merkkinä siitä, että oikeastaan sihisijää ei kiinnostanut olla enää sekuntiakaan kosketuksissa kylmän maan kanssa. Siispä mies kumartui hitaasti ojentaen kätensä kulkuradaksi matelijalle, joka puolestaan antoi lämpimän, pehmeän kehonsa kietoutua hiiden hartioille.

Käärmeen paino tuntui lohdulliselta kylmettynyttä, mustelmaista ihoa vasten muistuttaen Indridiä hiljaa siitä, ettei kaikki ollut vielä menetetty. Kieli kävi hitaasti haljenneella huulella. Syteen tai saveen, hiisi astui piilostaan vaalea tukka sotkuisena, käärme olkapäillään ja puolet kasvoista violetin kirjavina - Valmistautuen vanhan tutun kohtaamiseen viimeisillä tahdonvoimansa rippeillä.

[Jillie]

Mustahaltian huulilla kävi varovainen hymy hiiden ikuisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen tullessa viimein piilostaan. Nuvan tutkivan huolestunut katse tutki hiiden kasvoista kantapäihin asti. Mitä hiidelle oli tapahtunut, miksi ja miten pitkään hän on ollut tuossa kunnossa? Nuvan mielessä kävi kysymykset, jotka eivät kuitenkaan kasvojen ilmeistä paljastuneet.

Nuva asteli varovaisesti lähemmäksi Indritiä pysähtyen kuitenkin sopivan välimatkan päähän. Nuva muisteli milloin oli hiiden nähnyt, koska hänestä tuntui että hän on tavannut tuon olennon aikaisemminkin. Hänestä tuntui että muisto ei ollut mikään hyvä, mutta jokin hänen mielessään sanoi ettei hiisi tekisi hänelle pahaa, vaikka hän hoitaisikin tuon kuntoon. Nuva katsoi hiisiolentoa hiukan jopa varuillaan edelleen.

Nuva kohotti varovasti kätensä niin että hän pystyisi koskettamaan hiiden kasvojen mustelmia varovaisesti. Hän oli juuri sopivan lähellä tehdäkseen niin. Nuvan herkät lämpimät sormet koskettivat hiiden kasvoja varovaisesti, kuin peläten että hiisi kosketuksesta särkyisi. Kosketus aiheutti samantien muistojen virran haltian päässä, jonka takia hän vetäytyi taaksepäin painaen kätensä korvilleen, jonka jälkeen haltia pudottautui polvilleen maahan.
"m..muistan sinut.." Nuvan huulilta karkasi kärsivät sanat.
"Indrit... kuulin sen nimen myöhemmin..." Nimi jäi leijumaan ilmaan kun mustahaltia rauhoittui, mutta piti katseen maassa.

Ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan vaikutti siltä ettei Nuva enään puhuisi tai nousisi, mutta haltia nosti katseensa Indridiin.
"Haluan auttaa sinua kuitenkin." Nuva puhui rauhallisella äänensävyllä.

Daiya

Demonitytön eksynyt katse tutki ympäristöä pitkään, kunnes tyttö huomasi kauempana kaksi hahmoa. Toinen hahmo oli polvillaan, joka ihmetytti suuresti lasta.
"Huh? katsos tuonne Rain." Tyttö sanoi kissalle, joka käänsi katseensa siihen suuntaan minne omistaja pyysi. Tyttö piti edelleen olkapäätään, mutta laski kätensä ja jäi katselemaan kauempaa kaksikkoa, koska ei lähemmäs uskaltanut. Hän kuitenkin kuunteli tarkoin ympäristöä, ettei häntä kukaan pääsisi yllättämään.

[Devitri]

Indrid Kyynpoika

Pehmeät askeleet painautuivat heinikkoa vasten naisen
lähestyessä Indridiä. Jokainen piinaava sekunti mateli
tuskallisen hitaasti, eikä edes käärmeen lämpimät
suomut riittäneet karkoittamaan kuristavaa tunnetta
hänen kurkultaan. Tuuli kahisutti vaitonaisena pitkää
heinikkoa, tismalleen kuten se oli tehnyt silloin, kun
Indrid ja naisolento olivat viimeksi tavanneet.
Miten hiisi oli saattanut olla niin vastuuton?
Miksei hän malttanut olla juopumatta vapautensa
huumasta ja voinut yksinkertaisesti jättää naista
rauhaan? Hän ei voinut edes kaikista kieroimmissa
kuvitelmissaankaan aavistaa tekevänsä jotakin
niin alhaista toiselle elävälle ja hengittävälle olennolle.

Kaikki tapahtui liian äkkiä, Indrid ei kyennyt ottamaan
askeltakaan, ei tekemään elettäkään väistääkseen
pehmeitten sormien kosketusta... Eikä hän kaiketi
loppujen lopuksi tahtonutkaan väistää sitä. Aito kosketus
oli jotakin sellaista, jota edes hänen kaltaisensa rattopoika
ei voinut rahan virran mukana saavuttaa. Ensimmäisiä
kertoja elämässään albiino miestä sattui, sattui oikeasti.
Eikä vain mustelmiensa pinnalle, häntä sattui jonnekkin
paljon syvemmälle. Tältäkö naisestakin oli tuntunut?

Tummien silmien katse ei kyennyt turralta tunnetilaltaan
katselemaan naista, joka nyt vajosi polvilleen maahan
suoltaen Indridin pahimman painajaisen huuliltaan.
Musta haltia tosiaan muisti hänet, eikä mitä ilmeisemmin
tulisi koskaan unohtamaan hiittä, saati hänen tekojaan.
Ja kaikesta tästä huolimatta nainen jaksoi kuiskata
miehen häpeällisen nimen ääneen, kerätä voimaa
sanoihinsa ja tarjota rauhoittavalla äänellään apua.
Hänelle? Indridille? Eihän hänkään ollut jäänyt
auttamaan mustaa haltiaa kun sen tarve tuli ilmi.

Mustelmien varjostamat silmät kohtasivat naisen
katseen ja jo siinä samassa pitkiin aikoihin kirkkain
ajatuksin liikkuva mies saattoi langeta polvilleen
polvistuneen naisen eteen ja haudata norsunluun valkeat
kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

''...Nuva... Anna minulle anteeksi.''

[Jillie]

Nuva

Kylmän viileä tuuli puhalsi kaksikon yli, mutta siihen sekoittui lämpöä, muttei aivan normaalia lämpöä, aivan kuin siihen olisi lisätty magiaa. Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen jälleen joku puhui, mutta tuolla kerralla se oli hiisiolento.

"...Nuva.. Anna minulle anteeksi."

Nuo sanat jotka mustahaltia kuuli raapaisivat yllättävän syvältä ja saivat Nuvan värähtämään hiukan, aivan kuin hän olisi säikähtänyt, mutta ei. Haltia oli havahtunut. Nuvakaan ei ollut kummoisessa kunnossa, hän oli laiha ja heikon näköinen, koska ei ollut syönyt pitkään aikaan, mutta hänestä uhkui tuttu voima.

Mustahaltia oli kokenut paljon tuskaa hiiden tapaamisen jälkeen, joten hän ei ollut suuttunut tuolle. Hän ymmärsi miltä tuosta mustelmien kirjomasta hiidestä tuolla hetkellä tuntui, eikä hän halunnut jättää tuota olentoa yksin. Himmeitä sinisiä liekkejä syttyi mustahaltian ympärille, kuin lämmittämään kylmää ilmaa. Mustahaltia oli hiukan varuillaan, mutta kuitenkin luottavainen. Tuo hiisi oli pyytänyt häneltä nöyrästi anteeksi tekemäänsä, vaikka oli saanut Nuvankin nauttimaan lopulta tilanteesta, mutta jokatapauksessa. Hiisi taisi tietää, että oli anteeksipyynnön velkaa. Nuva katsoi hiisiolentoa ja hänen huulilleen nousi lempeä hymy.

"Saat anteeksi, annoin anteeksi jo aikaisemmin, mutta en löytänyt sinua." Nuva totesi hiljaiseen äänen sävyyn ja hengähti syvään tarkastellen hiiden kuntoa. Äänettömiä lauseita oli ilmassa, mutta niitä ei aivan voinut tietää, koska mustahaltia ei uskaltanut puhua.

"Minulla oli poika... Joka kuoli neljävuotiaana." Nuva lausui melkein kuiskaten, jonka jälkeen tuuli vei lauseen. Nuva kosketti yhtä hiiden mustelmaa, mutta kun sormet tavoittivat mustelman se parantui näkymättömiin.
"Parantava voimani on ehtynyt." Nuva lausui rauhallisesti ja katsoi Indridiä.
"En voi jättää sinua kuitenkaan tuohon kuntoon." Nuva totesi hiljaa ja hymyili hiukan. Hän säpsähti välillä puiston muita ääniä, mutta hän ei näyttänyt aina säpsädystään.

"Olisikohan tässä lähellä paikkaa, jossa olisi turvallisempi ja mukavampi olla?" Nuva kysyi hiljaa virnistäen hiukan. Mustahaltia oli levoton, koska hänestä tuntui että joku tarkkaili, jonka takia hän ei halunnut olla puistossa tuohon aikaan, mutta hän halusi muutenkin jonnekkin parempaan paikkaan, ehkä lämpimäänkin.

Daiya

Puolidemoni asteli hiljalleen lähemmäs mustahaltiaksi ja joksikin muuksi tunnistamiaan olentoja kohti, mutta pysyi piilossa. Hän kuuli vieläkin kaukaisia huutoja hänen varkauksistaan, muttei piitannut niistä, koska olihan hän piilossa, joten hänen ei tarvitsisi pelätä.

Hän kuunteli ääniä, mutta sulki kaksikon keskustelun pois mielestään, koska ei halunnut olla salakuuntelija noita kahta kohtaan. Rain maukaisi välillä hiljaa, jolloin Daiya vilkaisi enemmän näkyvissä kulkevaa kissaa kohti paheksuvasti, mutta ei kieltänytkään olentoa.

Daiya pysähtyi kauemmaksi tarkkailemaan tilannetta ja näki kuinka mustahaltia paransi toista olentoa hiukan kallistaen ihmeissään päätä. Mustahaltia joka osaa käyttää parantavia voimia tässä maailmassa? Hän ei ennen ollut tiennyt että heidän voimansa pysyisivät yllä.

Yllättäen joku tarttui tytön olkapäähän saaden tytön kiljahtamaan.
"Löysinpäs sinut varas." Halveksiva ääni tunkeutui tytön tajuntaan ja sai hänet rimpuilemaan itseään kauemmaksi.

[Devitri]

Indrid Kyynpoika


Liekkien syttymistä valkorkirjava mies ei jaksanut häpeän
tuskissaan edes säpsähtää. Etäisesti hän oli varautunut
jonkinsortin magiaan vanhan tuttavansa kohdalta, vaikkei
ollut varma, oliko tämä ylipäätään maagi. Se vain oli
pinttynyt kaikkien niiden erossa olon vuosien aikana hänen
alitajuntaansa hämärien muistojen seuralaiseksi. Niihin
muistoihin Indrid saattoi hiljaa painua onnettoman
huokauksen säestämänä.

...Kunnes nainen taas puhui ja raskas syyllisyyden
tunnon kivi tuntui vierähtävän ainakin osittain miehen sydämeltä.
Hän tiesi, ettei mustahaltia koskaan voisi unohtaa tapahtunutta,
mutta ainakaan hän ei elänyt katkeruuden vallassa ja pilannut
elämäänsä niinkin alhaisen olennon kuin albiinohiiden tähden.
Aatokset olivat sinänsä omituisia, eihän hiidellä normaalisti
ollut minkäänsortin omatunnon ääntä takaraivossaan.

Raskas kivi, joka juuri oli vierähtämäisillään hiiden sydämeltä
narahti ja keikahti takaisin suureksi, järkyttäväksi painoksi
saaden suuret, tummat silmät laajenemaan epäuskoisina.
Poika... Hänellä, Indridillä? Oli varmasti sattunut erehdys,
oli aivan varmasti sattunut erehdys. Se olisi takuulla
ollut hänen esikoisensa. Olisiko miehen pitänyt sittenkin
etsiä nainen myöhemmin käsiinsä ja jakaa elämänsä
tämän kanssaan? Ei. Mennyttä ei voinut muuttaa.

Kosketusta Indrid säpsähti aavistuksen, nainen oli jo alkanut
utuisessa pääkopassa tuntua niin samealta ja epätodelliselta,
että hiisi oli jo alkanut epäillä kaikkea pahaksi, levottomaksi uneksi.
Naisen huolenpito liikutti häntä ja sai käheän, katuvan äänen värähtämään.

''...Mieleeni... Ei tule nyt mitään. Mutta voimmehan me lähteä kävelemään
josko jotakin osuisi vastaan?'' Sormet kohosivat värähtäen hieraisemaan
mustan ympäryksen saanutta silmää. Etäisesti hiisikin tunsi alueen
vaarat, etenkin nyt kun hän tunsi niitten tähden kipua, jota mitä
luultavammin henkiensään kutsunta ei poistaisi aivan heti.

[Jillie]

Nuva

Mustahaltia tutki hiisiolentoa katseellaan, kun hänen silmänsä tottuivat valoon. Hän huomasi hiiden hiukan järkyttyneen hänen kertoessa pojasta, mutta ei uskaltautunut puhumaan enempää, ellei hiisi itse kysyisi pojasta. Nuva hymyili hiukan hiidelle kuunnellen samalla tarkasti ääniä.

Nuva yskäisi hiukan painaen kätensä suunsa eteen, ettei yskänpuuska valtaisi hänen kehoaan. Mustahaltia sai kuitenkin yskän kuriin muutaman yskäisyn jälkeen ja katsoi yskimisestä tulleita veripisaroita kädellään. Tämä tästä vielä puuttuikin. Nuva ajatteli katsoen hiisiolentoon, joka puhui jälleen. Mustahaltia mietti hetken itsekkin olisiko lähellä paikkaa, josta häntä ei heitettäisi ulos, vaikka häneen olikin jo totuttu Da Pirassa.

"Niin.. Olisi ehkä parempi lähteä liikkeelle, ehkä jokin mukava paikka löytyisi" Nuva vastasi hiidelle jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen ja nousi ylös kunnolla ojentaen kätensä hiisiolentoa kohti.
"Autan sinut ylös" Mustahaltia totesi vilkaisten aikaisemmin kuulemansa äänen suuntaan.
"Kuulitko muuten aikaisemmin tässä lähellä meteliä?" Nuva kysyi valmistautuen auttamaan hiiden ylös.

Daiya

Puolidemoni oli päässyt kauemmaksi häntä jahtaavasta kauppiaasta, mutta oli säikähtänyt suuresti. Hän olisi halunnut hakea turvaa mustahaltiasta ja hiidestä, mutta ei tiennyt mitä tehdä. Ehkä kaksikko ei olekkaan niin kiltti, kun kauempaa katsottuna näytti.

Pakeneva puolidemoni tyttö etsi hiljaa parempaa piilopaikkaa, koska kauppias oli jo jälleen eksynyt hänen kannoiltaan pois. Tyttö oli kuitenkin jälleen varovaisempi.

[Devitri]

Indrid Kyynpoika

Unta. Tämä oli vain pahaa unta. Unta, joka hälvenisi aamuiseen
päänsärkyyn ja vatsakipuun kiltatalolla. Vai olisiko? Kaikki tuntui
yhä niin epätodelliselta, ettei mies jaksanut saati voinut käyttää
henkien samentamia aivojaan tarkempaan tilanteen katsasteluun.
Se vaikutti jo tässä unenkaltaisessa, silmiä ja sydäntä särkevässä
tilanteessa liian uhkaavalta ja onnettomalta.

Hiisi, tuo katkera katkulainen, joka ei ollut kuunnellut mustahaltian
puheita nimeksikään tarttui nyt verestävä katse maassa pysytellen
naisen kädestä kampeutuen huterille jaloilleen. Miestä heikotti yhä
ja mustelmaista kehoa särki, muttei niitten kipu ollut mitään verrattuna
siihen kipu-usvaan, jota julma todellisuus jätti jälkeensä. Katse kohosi
hiljaa, yhä syyllisyyden painamana Nuvaan.

''...Meteliä?'' Kulmat kurtistuivat aavistuksen ja Indrid siveli kevyesti
hartioillaan lepäävän käärmeen lämmintä nahkaa ''En kuullut mitään''
tämä totesi lopulta hajamielisesti ja ravisti hiuksia silmiltään.
Mies karisti hiljaa kätensä irti Nuvan kädestä ja otti muutaman ontuvan
askeleen kauemmas villiin puistoheinikkoon.
''Ehkä olisi parempi että menen yksin...''

Lyhyenläntä albiino roikutti kipeää päätään kuin syyllinen lapsi,
liian häpeissään tapahtuneesta vaivatakseen mustahaltiaa enää lainkaan.

[Jillie]

Nuva


Nuva katsoi Indridiä auttaen tuon ylös, silloin kun tuo tarttui käteen. Hän hymyili hiukan, mutta hän ei tiennyt ollakko rauhallinen, vai varuillaan. Nuva oli kuitenkin rauhallinen, eikä tuntunut pelkäävän hiisiolentoa. Hän oli pitkään katsonut Indridiä tuon ollessa vain maassa. Hän mietti mitä hiiden päässä pyöri, muttei uskaltautunut kysymään mitään.

Nuva katsoi hiiden syyllisyyttä hohkaviin silmiin ja kallisti hiukan päätään. Hänen eriväriset silmät kuvastivat vain pienen pelon, mutta eivät kertoneet mistä syystä. Hän oli vielä osittain muistojen vallassa. Hän olisi halunnut esitellä pojan Indridille, mutta tuo oli kuollut liian aikaisin.

"äh.. ei mitään.." Mustahaltia totesi, koska hiisi sanoi ettei ollut kuullut mitään. Nuva rentoutui, koska hänen ei tarvinnut pelätä henkensä puolesta pimeydessä. Nuva otti muutaman askeleen Indridin perässä.
"Ei.. Voin lähteä mukaasi, koska en voi antaa sinun mennä yksin" Nuva totesi rauhalliseen äänensävyyn ja katsoi hiiteen rauhallisesti, samalla mustahaltia oli siirtynyt Indridin vierelle.
"En pelkää omasta puolestani, vain sinun puolesta" Nuva totesi rauhallisesti ja painoi katseensa osittain maahan. Hän kuitenkin nosti katseensa ja katsoi heinikkoa. Mustahaltia ei voinut jättää hiisiolentoa yksin iltaan, koska ei halunnut tuon kärsivän enempää.