Kiltojen valtakunta

[Kuolonsulka]

((Mukaan odotan Merieliä Sergeillään ja ajankohta on ensimmäisen talvikuukauden (marraskuu) alkupäivät ja myöhäinen ilta))

Auringonvalo oli kaikonnut taivaalta jo varhain. Sellainen sen tapa oli nyt myöhään syksyllä, kun maailma vartoi enää lumen tuloa haudatakseen puista pudonneet lehdet ja sateiden aiheuttaman mudan hohtavan lumivaipan alle.
Vanha hautausmaa oli hiljainen ja syvien varjojen täyttämä. Pajut riiputtivat paljaita oksiaan jo puolittain mädäntyneiden lehtien peittämien polkujen ja hautojen päällä ja taivaalla liikkuivat hitaasti paksut, tummat pilvet, joista ei oikein tiennyt sataisiko niistä jotain, vaiko ei.
Kylmä tuulenviri lennätti muutamaa lehteä hautausmaa halki, hulmauttaen portista poistuvan hahmon viittaa. Vain hetki sitten oli kirkon ovi painunut hiljaa kumahtaen kiinni. Mitä nuo poistuneet henkilöt olivat olleet kirkossa tekemässä, se oli täysi arvoitus.
Täysi arvoitus kaikille muille paitsi sille yhdelle, joka vielä viipyi kirkon suojissa, katsellen hajamielisesti alttariympyrän maalauksia.

Alttarille oli laskettu muutama kynttilä ja ne olivatkin ainoa valonlähde pimeässä kirkossa, jättäen päälaivan pimeyteen ja leikitellen maalausten pinnoilla, sekä takertuessa alttarin lähellä seisovan miehen vaaleisiin hiuksiin, kun ne valuivat takin kaulusten välistä näkyville.
Hatun verhoamat kasvot olivat kohollaan, mutta kynttilöiden hento valo ei riittänyt murtamaan hatun lierin muodostamaa varjoa.

Väre siveli hajamielisesti miekkansa kahvaa. Hän ei juuri kiinnittänyt huomiotaan rapautuneisiin maalauksiin, joita katseli. Lähinnä ne olivat vain tekosyy lepuuttaa silmiään jossakin sillä välin, kun mieli kävi läpi äskeisen kokouksen antia.
Niin, huvikseen hän ei ollut kutsunut läheisimpiä jengiläisiään tänne vanhaan kirkkoon vaikka heillä olisi ollut käytettävissä tavanomainenkin kokouspaikka. Koskaan ei voinut olla riittävän varovainen sen suhteen, että joku ulkopuolinen saisi tietää, mutta nyt oli ollut tärkeämpää salata asia alemmilta jengiläisiltä, kuin varsinaisilta ulkopuolisilta. Joskin kirkon syvät varjot ja läpitunkeva hiljaisuus olisi antanut välittömästi ilmi jokaisen liikkujan heidän aisteilleen, jotka olivat varsin kehittyneet.

Ainahan jengijohtajalla ongelmia oli, pienempiä taikka suurempia. Nyt, kun mahdollisen vakoojan riski suureni päivä päivältä, oli parempi pitää tärkeät kokoukset paikoissa, joista mahdollinen vakooja ei heitä osaisi etsiä.
Hän huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä, antaen hiljaisuuden tunkeutua korviinsa ja täyttää tajuntansa. Se tuli yhä vain lähemmäksi… Se, että hänen täytyisi hakeutua jonkun Kiltakäärmeen puheille, kysyä mahdollisuutta päästä Salamurhaajien Killan suojelukseen, tai edes saada näiden hyväksyntä. Hän ei tiennyt riittäisikö hänen rohkeutensa pyytää suojelusta, kieltäytymisen hinta oli kova. Hyväksyntäkin antaisi kuitenkin pienen suojan heille, varsinkin Varkaiden Kiltaa ja muiden jengien vakoojia vastaan.

Väre kääntyi poispäin seinämaalauksista ja vältti katsomasta suoraan kynttilöihin säilyttääkseen hämäränäkönsä. Vielä hän ei kuitenkaan niitä sammuttanut. Pitäisi odottaa vielä hetki, että muut ennättäisivät riittävän kauas, ja sitten hänen täytyisi poistua toista reittiä, ei portin kautta, jota toiset olivat sanoneet käyttävänsä. Ei sillä, muurin ylitse pujahtaminen ei olisi kellekään mikään ongelma, ei edes sivistyneen kansanosan henkilöille. Enemmänkin kivimuuri oli vain muodollinen merkki siitä, että toisella puolella oli pyhä maa, toisella ei.
Vaikka kuinka pyhää saattoi olla maa, jonka päällä kulki milloin minkäkinlaisia olentoja… Väre hymyili hiukan vinosti ja kohotti katseensa ikkunoiden kautta ulos taivaalle. Vieläkään ei satanut lunta. Hyvä vain, ei jäisi paljastavia jälkiä…
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

((Heh, en sitten koskaan päädy kirjoittamaan sitä vuoroa, jota suunnittelen. *naurhs* Eh, ja en tajunnut lukea kuvausta uudelleen ennen vuoron kirjoittamista. Noh. Nykäise, jos siinä nyt oli jotain, ja katselen asiaa varmaan itsekin herättyäni paremmin uudelleen.))

Kirkon kattolaatat pysyivät vain juuri ja juuri paikoillaan tummien nahkasaappaiden alla. Vihreät silmät katsoivat hämärään ja sieraimet haistoivat saapuvan yön tuoksun. Siroille, kauniiksikin kuvailtaville, kasvoille syttyvä hymy sai ilmeen näyttämään veikeältä, hieman poikamaiselta, ja kertoi, että jokin katoissa veti tätä kulkijaa puoleensa. Tällä kertaa vasemmasta kädestä puuttui kuitenkin sen tyypillisesti pitelemä asia aina silloin, kun nahkasaappaiden hiljaiset askeleet kulkivat katonrajaa myöten ja vasemmassa kädessä keikkui puolityhjä pullo. Tässä illassa, koittavassa hämärässä, oli kuitenkin perustavanlaatuinen ero siihen hämärään, jolloin pullo kuului lähes erottamattomana osana hänen kätensä jatkeeksi – tänä iltana hän oli tullut tekemään töitä, ei pitämään hauskaa, tai hukuttamaan huoliaan, miten kukakin olisi halunnut asiaa analysoida.

Tutuksi käynyt ikkuna johdatti polvipituiseen tummanruskeaan, lähes mustaan, vain hieman punertavaan, takkiin pukeutuneen miehen tuttua reittiä myöten yhdelle kirkon ylemmistä tasanteista, jonka käyttötarkoitusta hän ei saanut juuri nyt mieleensä. Kuoroa varten kenties? Tottumuksesta hiljaisiksi tehdyt askeleet, joita saappaat myötäilivät täydellisesti, kulkivat varjoissa ylätasannetta myöten ja Sergei pudisti hieman päätään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes muodostaa loppuun ajatustaan siitä, kuinka mieluisa pullo sittenkin olisi ollut hänen vasemmassa kädessään, kun katse havaitsi pitkähkön, tai keskipitkän, tummaan takkiin ja hattuun verhoutuneen kapean miehen – tai ehkä jopa naisen, kapeudesta päätellen – katselemassa yhtä alttarin kuvista. Eikä ollut kuin vain yksi alkoholiakin mieluisampi asia. Huulilla käynyt ilme oli kenties Sergeille jossain mielessä epätyypillinenkin, sillä tällä kertaa virnistys oli vain häivä suupielessä ja liian tummasävyinen kuuluakseen, sille hilpeällä ja veikeälle miehelle, jonka naiset kapakassa tapasivat. Ei työtä ilman pientä hupia, vai miten se nyt menikään.

Portaita myöten alas otetut askeleet tekivät itsensä tiedettäviksi ja kapean miehen hahmo seisahtui portaiden alapäähän, varjoihin ja yhden pylvään taakse, josta toinen ei kyennyt vielä havaitsemaan hänen ulkonäköään sen paremmin.
”Etsimässä anteeksiantoa?” huulille kohonneen hymyn saattoi lähes havaita äänensävystä, jonka olisi voinut luokitella jopa jossain määrin – häiritseväksi? Muutama askel ei kuronut välimatkaa varsinaisesti sen pienemmäksi, mutta siirsi hänet portaiden alapäästä nyt pylvään taakse, nojaamaan siihen niin, että toinen joutuisi astelemaan lähemmäs, tai odottamaan hänen tekevän niin, nähdäkseen paremmin, kuka hänelle puhui.
”Vai kenties ainoastaan lohtua?” hymy huulilla syventyi, taipui vasemmalle ja muodostui sävyltään jälleen hetkeä häiritsevämmäksi. ”Onhan kyllä varsin lohdutonta viettää tällaista iltaa yksinään. Ja olen varma, että Jumala on täällä huomennakin, ainakin yhtä paljon kuin Hän sitten on täällä tänään.”

Pitkän takin hihan alla Huorien Killan tunnus oli yhä toistaiseksi piilossa. Kaikki eivät edes vaatineet sitä nähtäväkseen ja varovaisuuden vuoksi olikin oltava esittelemättä epämääräisin keinoin hankittua korua, mikäli se sitten ei olisi saaliin kannalta tarpeellistä. Saaliin, Sergei hymyili mielessään. Joku olisi saattanut sanoa hänen alkaneen kuulostaa liiankin paljon asiakkailtaan. Vilkaisu tarkasteli alttarin eteen jäänyttä miestä vaivihkaisesti havaitsematta kuitenkaan piirteitä vielä sen tarkemmin.

”Ja ainakin olen varma, että minun seurani saa huolet unohtumaan rukouksia tehokkaammin”, mies jatkoi kohottaen kulmiaan lähinnä ainoastaan itselleen ja pudisti päätään mielensisäisesti.
Jos tämä olisi helppo, olisi unohdus kenties lopullista. Mikäli taas kaunis – ehkä se olisi hän, joka unohtaisi omat huolensa hetkeksi. Pylvään takaa katse sivusi hetken miehen vartaloa kynttilän valossa ja osui tämän nahkasaappaisiin vihjaavan esille jätettyihin tikareihin, jotka erottuivat vain himmeästi, niin himmeästi, ettei hän ensin ollut aseita erottanutkaan. Ja epäilemättä tikarit eivät olisi ainoa asia, jota mies kantoi mukanaan. Mielessään kuparihiuksinen mies hymähti hieman asioiden uudelle valolle, joskaan ei näyttänyt varjoissa kuitenkaan häkeltyvän erityisesti huomiostaan. Oli sitä aikaisemminkin selvitty vaikka mistä, eikä turha huolestuminen ollut koskaan kuulunut hänen tapoihinsa. Katse tutkaili miestä varjoista vaivihkaisesti – itseään vieläkään paljastamatta – muttei hämärän valaistuksen vuoksi kyennyt vielä tunnistamaan tummiin vaatteisiin verhoutunutta hahmoa. Tai no, kenties syy ei ollut ainoastaan hämärän valaistuksen. Silmäluomet piilottivat hetkeksi taakseen vihreiden silmien katseen, joka kuitenkin hetken jälkeen kääntyi takaisin kohtaamaan vaivihkaisesti vaatteisiinsa tiiviisti verhoutunutta miestä. Varomaton, niin tämä saattaisi olla mennyttä. Turhan hankala, niin hän selviäisi kyllä. Vaarallinen, mutta vain hyvällä tavalla päällekäyvä, niin tästä voisi tulla hauskaa. Ikävä vain, että sen jälkeen tämä ei ainakaan voisi jäädä eloon.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Askelet, jotka kajahtelivat vasten vanhoja, kivisiä portaita, eivät olisi voineet jäädä huomioitta, vaikka hän ei olisi ääniä erityisen tarkasti kuunnellutkaan. Vanha, tyhjä kirkko vahvisti äänet voimakkaasti silloin, kun niitä ei mitenkään peitelty. Jopa kuiskaus, jota tavallinen kansa piti inhimillisen puheen vaimeimpana äänenä, kantautui täällä kauas. Sen sijaan tavallinen, vaimea puhe hämäsi kaikuvia kiviseiniä ja synkkiä varjoja, vaikeni tyhjyyteen eikä tullut muiden kuultavaksi.
Väre ei kääntynyt heti ääntä kohden, vaan kuulosteli. Oliko tulija yksin, vai kulkiko pimeässä muitakin, jotka aiheutetun äänen turvin havittelivat lähemmäksi pääsyä. Muita ääniä ei kuitenkaan kuulunut, ei tuntunut edes muiden olentojen läsnäoloa. Se ei ollut tae hänen valppautensa laskemiselle.

'Etsimässä anteeksiantoa?'
Saapunut puhui. Ääntä oli vaikea määritellä. Oliko se huvittunut, vai kätkikö sisäänsä jonkin toisen mielialan, tunteen? Oliko se edes miehen vai naisen? Sitäkään Väre ei osannut suoraan sanoa. Ääni oli riittävän matala ollakseen miehen, mutta kuitenkin riittävän korkea ollakseen myös naisen. Lisäksi kummassakin sukupuolessa oli poikkeuksia, jotka vahvistivat säännön.
Väre kääntyi rauhallisesti puhujaa kohti, kun tämä liikahti pylvään varjosta näkyville. Tai niin näkyville, kuin pimeys vaan salli. Hänenkään haltiansilmänsä eivät erottaneet kuin hahmon ja joitakin yksityiskohtia, jotka eivät tuoneet varmuutta minkään suhteen. Eivätkä silmät voineet aina kertoa sitä, mikä oli tärkeintä: missä aikeissa toinen oli tänne saapunut?

Hän ei vastannut, ennen kuin toinen jo jatkoi. Jatkoi tavalla, joka sai hiljalleen toisen hatun kätkemistä kulmista kohoamaan ylemmäs ja huulille piirtymään hienoisen, vinohkon hymyn.
“Epäilemättä.” Väre jätti kuulijan pääteltäväksi vastasiko hän tämän sanoihin Jumalasta vaiko tämän seuran aiheuttamasta unohduksesta.
Hän mittaili muutaman hengenvedon ajan toista ja välimatkaa heidän välillään. Olisiko vaaran arvoista liikahtaa lähemmäs tarkastamaan oliko toinen todella se huora, johon tämän puheet ja äänensävy vahvasti viittasivat. Vai oliko kyseessä jokin niistä olennoista, joita kujilla kulki, ja jotka elivät varsin erikoisilla asioilla. Muiden olentojen veren ollessa niistä kenties vähäisemmän kummallinen.

Ei sillä, hän uskoi pystyvänsä pitämään puoliaan toista vastaan, mikäli tämä olisikin ansa. Mikäli ei… No hänen epävirallinen selibaattinsa oli kestänyt jo aivan riittävän pitkään.
Hän ei lähtenyt yrittämään toisen yllättämistä nopealla syöksähdyksellä, vaan asteli rennoin askelin lähemmäs, etsien sitä pistettä, joka vihdoin paljastaisi hänelle sen, mikä ja kuka toinen oikein olikaan.

Aivan tuohon pisteeseen saakka Väre ei kuitenkaan odottanut, vaan perui päätöksensä lähestyä rauhallisesti, ja taittoi lopun välimatkan nopeassa henkäyksessä, painaen toisen käsillään pylvästä vasten. Liikettä oli tarkoitus seurata suudelma, tai vaihtoehtoisesti tikarin isku sydämeen. Oli. Nyt sitä seurasi ainoastaan laajenneet silmät ja yllätyksestä syntynyt hetken täydellinen pysähdys.
“Mitä helvettiä sinä täällä teet?” Väre ei kuitenkaan liikahtanut kauemmas, ei, vaikka todellakin oli tunnistanut toisen. Ensinnäkään, hän ei ollut aivan vielä toipunut järkytyksestään, toisekseen, häntä alkoi pikkuhiljaa huvittaa yhä vain enemmän.
“Vampyyrin metsästystä ja huoraamista. Sinun pitäisi tehdä itsellesi jo käyntikortti!” Pokka ei kestänyt enää, vaan hän repesi nauramaan päätään pudistellen ja Sergein olkapäitä vasten yhä nojaten.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

Rentojen askelten luoma illuusio, ajatus siitä, että se kuka ikinä vaatteisiinsa verhoutunut henkilö olikaan, ei aikoisi äkisti yllättää häntä, vaan ainoastaan kävellä hänen luokseen, sai vaivihkaisen hymyn kohoamaan hänen huulilleen. Luoja. Hän jopa sulki silmänsä, kenties muutaman liian suuren huikan tuudittaessa hänet siihen uskoon, että kuka ikinä toinen olisikaan, olisi hän tätä nopeampi, ja vielä enemmän, olisi tämä pikemminkin mieluisa tuttavuus kuin joku joka hänen täytyisi ottaa hengiltä. Juomisella tapasi olla hieman sellainen vaikutus, kohottaa itsetuntoa kenties liiaksi ja saada mieli varomattomaksi, turhan positiiviseksi – ja siitä huolimatta hän oli yhä onnistunut selviämään aina tähän päivään saakka. Askelten nopea kiihtyminen sai hänet hätkähtämään ja silmänsä hän oli avannut jo hetkeä ennen kuin toinen ehätti hänen luokseen. Hän saattoi lähes tuntea toisen hengityksen huulillaan, ja mikä parempaa, ei kyseessä ollut vaatteisiinsa verhoutunut nainen, vaan mies. Sen saattoi melkein tuntea tuoksusta, kuten myös sen, että –
“Mitä helvettiä sinä täällä teet?” Sergei räpäytti silmiään, raottuneet huulet vetivät syvään henkeä ja hetken viiveellä liittyivät toisen huvitukseen hyväntuulisella naurulla.

”Väre”, Sergei pudisti päätään ja äänessä hehkui huvittunut sävy, joka koetti yhä karistaa hänen mielessään tuntemansa hämmennyksen siitä, että tämä oli varmaan yksi niistä asioista, joita hän ei todellakaan olisi osannut odottaa.
”Pikemminkin vampyyrin metsästystä huoraten, saanen sanoa – ja siinä sattuu olemaan hyvinkin suuri ero”, punahiuksinen mies virnisti ja huolettomasta esityksestään huolimatta olisi mielellään juuri porautunut pylvään lävitse paetakseen olkapäätänsä vasten tuntemaansa lämmintä hengitystä, ilmavirtaa, joka kihelmöi hänen kaulallaan, korvallaan, ja ajatusta siitä, että ennen toisen tunnistamista oli hän melkein uskonut tämän aikovan ainoastaan painaa hänet seinää vasten ja vetää hänen huulensa suudelmaan – tai, tietenkin, toisena vaihtoehtona tehdä hänestä lopun saman tien.

”Ja”, hän jatkoi, työntämättä toista kauemmas, vaan antaen tämän itse etääntyä niin halutessaan, taitava näyttelijä kyllä saattoi pitää itsensä kurissa, ”enpä sinuna olisi arvostelemassa muiden puuhia. Hah, olisin melkein voinut jopa vannoa, että olisit toivonut minun olevan sittenkin huora”, sanat päättyivät ovelaan hymyyn, joita kapeiden kulmien asento ja hetken kultaisina välähtävien silmien katse ainoastaan tehosti. Siihen, oliko tämä toivonut häntä mieheksi vai naiseksi, ei näyttelijä ottanut kantaa, joskin se seikka taisi olla ikävän selvä siitä huolimatta.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Väre pudisteli päätään, voimatta hetken huvittuneisuudeltaan sanoa mitään. Sergeitä hän oli kaikkein vähiten odottanut ilmaantuvaksi tänne tähän aikaan, vaikka toisaalta öinen kirkko oli oikein omiaan tämän liikkumapaikaksi nyt kun sitä mietti tarkemmin.
"Minä en sentään kaupittele itseäni. Sen enempää vampyyreille kuin muillekaan." Se ei ollut tarpeen, sänkyyn löytyi kyllä aina innokasta väkeä, eikä siitä tarvinnut edes maksaa kuin hivenen huomiota kyseiselle naiselle.
Hampaat välähtivät kynttilän valossa, kun hän vetäytyi kauemmas, kuitenkaan vielä irrottamatta käsiään Sergein olkapäistä. Ote ei kuitenkaan ollut tiukka, pikemminkin vain hyvä lepopaikka käsille.

Hatun lierin alla toinen kulma kohosi ja sen kuuli äänensävystäkin, kun hän jatkoi.
"Sen sijaan herää kysymys keneksi, tai miksi, sinä minua luulit?" Nauru äänensävyssä kertoili jo aavistavansa vastauksen.
"Toivottavasti pettymys ei ollut liian suuri", hän irvaili, laskien kätensä vihdoin alas ja peräytyen pari askelta. Hakien sen vähimmäisetäisyyden, joka levotonta elämää eläville henkilöille soi jonkinasteisen rentouden. Hajuraon, joka soi turvallisuutta.

Hän katsoi ympärilleen kirkossa, tavoittamatta vieläkään kenenkään kolmannen läsnäoloa.
"Odotitko löytäväsi täältä jonkun tietyn henkilön?" Hän ei tuntenut liiemmin halua olla paikalla, jos tänne ilmaantuisi vampyyri. Näistä ei ollut kuin riesaa, eikä hän ollut niin hyvä taistelija, että näitä vastaan olisi pärjännyt. Se yksikin oli ollut aivan riittävä. Hän muisti sen tapauksen liiankin hyvin.

Koiruusu oli siihen aikaan illasta vielä hiljainen. Pahimmat juopot tulivat vasta myöhemmin ja kovaäänisemmät uhkapelurit näiden mukana.
Hän lysähti istumaan nurkkapöytään ja nosti jalkansa toiselle tuolille, mulkoillen kolpakkoaan kuin sillä olisi tarjota yllättäen vastaus ongelmiin. Oikeastaan sillä saattaisi ollakin. Tai ei ehkä kolpakolla, mutta tällä kapakalla, ja sillä miehellä, jota hän odotti. Ei ollut mitenkään varmaksi sanottu, että Sergei saapuisi tänään tänne, mutta hän totisesti toivoi sitä. Ja sitäkin, että tästä selville saamansa asiat pitäisivät paikkansa. Että tämä oikeasti olisi vampyyrinmetsästäjä. Vääriä huhujahan liikkui aina, sen tiesivät kaikki. Ne ainakin, jotka olivat riittävän kyynisiä katsomaan asioita niin kuin ne olivat.
Toisaalta taas saattoi joskus olla niinkin, että huhut olivat kesympiä kuin todellisuus. Tosin tämä tilanne ei voisi mennä enää pahemmaksi muuten kuin sillä, että Sergei paljastuisi vampyyriksi ja hän oli nähnyt tämän syövän aivan tavallista ruokaa ja juovan ihan tavallista viinaa liian monta kertaa. Kai nyt vampyyri sellaisesta määrästä olisi saanut vähintään jonkin myrkytyksen? Eikä miehellä ollut teräviä kulmahampaitakaan...
Syvä huokaus hukkui kolpakkoon. Hän ei voisi kuin odottaa, ja toivoa, ettei Verikettujen piilopaikkaan palatessaan löytäisi sieltä yhtä Hämärän herran kiroamaa otusta.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

"Sen sijaan herää kysymys keneksi, tai miksi, sinä minua luulit?"
”Niin, no anteeksi vain jos satuit takaa päin näyttämään nätiltä naikkoselta. Ei kai ole minun vikani, että sinusta nyt tuppaa hieman erehtymään juovuksissa?” virnistyksentapainen miehen huulilla sekä tämän muka vakava ja hieman loukkaantuneen sävyinen ääni kertoi aavistuksenomaisesta hyväntahtoisesta piruilusta, jota pään kallistus ja välkähdys silmissä ainoastaan tehosti. Oi, siitä hän ei maininnut sanaakaan, ettei kyllä totta puhuen ollut liiemmin ehtinyt edes ajatella, olisiko kyseessä mies vai nainen.
”Ajattelin totta puhuen noista rennoista askelistasi päätellen, että sinä se kohta kaupittelisit itseäsi, mutta noh, kenties se oli ainoastaan tämän puhetta”, miekkonen jatkoi kepeään sävyynsä nostaen tällä kertaa pulloa kädessään ja luoden siihen syyttävän katseen. Joskus oli kyllä ihme, että hän oli edes elossa vielä tänäkin päivänä näine loistavine ajatuksineen.
”Oh, ja mitä tulee vampyyreihin niin no, kenties ajattelin löytäväni jotain täältä tänään, kenties en, mutta näköjään löysin jotain kuitenkin”, mies kohautti olkiaan vihjaten ettei ollut oikeastaan loppujen lopuksi ainakaan kamalan järjestelmällisesti etsinyt mitään tai ainakaan sopinut tapaamista kenenkään kanssa. Väreeseen hän oli täällä joka tapauksessa onnistunut törmäämään.

”Huikka?” Pullo kohosi hieman ilmassa Värettä kohden kysymyksen säestämänä Sergein nojatessa pylvään seinään ja kohottaessaan aavistuksenomaisen hymyn huulilleen.

Väre ei ollut todennäköisesti koskaan ennen nähnyt häntä sellaisena. Vihreän keltaisina vilkkuvat silmät olivat tuijottaneet tyhjästi maahan ja ainoastaan varjot olivat osittain piilottaneet kaiken sen veren määrän, johon lattia oli ollut peittyneenä. Hänen kätensä, vaatteensa, lattialla makaavat vaarnat ja lähes kaikki muutaman metrin säteellä hänestä oli peittynyt tuntemattomasta lähteestä virranneeseen vereen, sillä vampyyria ei näkynyt enää missään.
Väre oli todennäköisesti ollut ainoastaan ensimmäisenä paikalla, olihan tämä jengin johtaja, ja kenties alkanut miettiä asiaa, kun hän ei ollutkaan ilmestynyt ulos piilopaikasta edes vielä aamun alkaessa raottua taivaalta pilvien välistä. Pahimmassa tapauksessa hänkin olisi voinut olla kuollut ja tämä olisi joutunut etsimään uuden henkilön hankkiutumaan eroon vampyyriongelmastaan.

Hän oli totta puhuen harvoin saanut yhtä paljon sotkua aikaan tappaessaan ketään vampyyria, mutta Verikettujen piilopaikkaan tiensä löytänyt vampyyri oli todentotta ollut ikävänpuoleinen tapaus. Kyseinen nainen ei ollut todellakaan lähtenyt vapaaehtoisesti ja se näkyi myös paikan tämänhetkisestä kunnosta. Katse kohosi hitaasti ylös hänen havaitessaan ensin ainoastaan Väreen hänen vierelleen kävelleet jalat ja hetken kultaisen sävyssä hohtavat silmät olivat katsoneet tätäkin yhtä nälkäisesti kuin olisi voinut kuvitella hänen juuri katsoneen vampyyria hieman aikaisemmin, tai tämän vastaavasti katsovan ihmistä, jonka oli valinnut seuraavaksi uhrikseen.

”Luulenpa, että sinä tarjoat ryypyn tänä iltana”, oli hän lopulta viimein todennut ja pyyhkinyt kätensä verestä samalla kuin silmien kullankeltainen väri oli häipynyt kauemmas vihreän tieltä.

_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Pään huvittunut kallistus kertoi enemmän kuin tuhat sanaa nyt, kun kohonneet kulmat eivät samaa viestiä päässeet kertomaan.
"Olisikohan sinun syytä käydä jollain vähän tasokkaammalla parantajalla? Silmissäsi on selkeästi jotain vialla." Lausutuissa sanoissa oli enemmän kuin hiven ironiaa.
"Tai sitten elät sen pullosi kanssa jo niin tiiviisti, ettet pelkästään kuuntele sitä, vaan annat sen hoitaa katselunkin, vai?" Väre naurahti Sergein pulloon luomalle syyttävälle katseelle. Mies oli kyllä persoona siinä missä moni muukin näillä kaduilla. Useimmat persoonista van toivat sen vähemmän julkisesti esille, tai sitten hänestä vain tuntui siltä. Loppujen lopuksi hekään eivät olleet tunteneet kauaa, ainakaan sivistyneen maailman mittapuulla. Alamaailmassa aika tuppasi merkitsemään hivenen toista.

"No mikä ettei?" Hän nappasi tarjotun pullon ja otti hörpyn ennen kuin ojensi pullon takaisin. Alkoholi kuin alkoholi, sillä ei ollut hänelle juurikaan väliä. Kunhan sitä ei oltu jatkettu millään, niin ei ollut mitään syytä marista.
"Sinähän olet filosofisella päällä. Mennäänkö tuonen istumaan?" hän nykäisi päällään alttarin ja kynttilän suuntaan.
"Saataisiin istuin takamuksen alle." Hän lähti astelemaan hiljaksiin kynttilää kohden ja vilkaisi Sergeitä.
"Mitenkäs sinua on maailma potkinut viime tapaamisen jälkeen?" Siitä olikin hetki aikaa. Nämä pienet ongelmat olivat pitäneet hänet kiireisenä eikä kapakoissa istumiselle ollut jäänyt aikaa.

Huone ei ollut varmaan koskaan ollutkaan ollut siisti, mutta nyt se oli sitä vielä vähemmän.
Väre kuljetti katsettaan veritahroilla ja kaatuneilla huonekaluilla, sekä lattialla lojuvilla vaarnoilla. Lopuksi katse pysähtyi kaiken sen veren keskellä olevaan ainoaan olentoon, hengissä olevaan tai kuolleeseen. Vampyyri oli kadonnut kuin tyhjään, vain Sergei oli täällä, vaikka jokin selkeästi vihjaili, että elossa vampyyri ei ollut täältä poistunut. Ainakaan kukaan jengiläisistä ei ollut nähnyt mitään, kun he olivat odottaneet asemapaikoissaan ulkopuolella.
Hiljaisuus oli jatkunut piinaavan kauan, ja vasta, kun aurinko oli noussut, oli hän laskeutunut tänne ja saanut vastaansa verilöyhkäisen hiljaisuuden.

Sanattomana hän tuijotti Sergeitä, joka hiljalleen kohotti katseensa häneen. Hetken ajan Väre oli valmis vetämään aseensa ja taistelemaan henkensä edestä, niin mielipuolelta mies näytti. Outo kultainen sävy oli lähes vallannut tämän silmät ja muutoinkin mies näytti ihan liian nälkäiseltä ottaen huomioon, että tämä ei katsonut keittolautasta.
Sitten mies oli kuitenkin puhunut ja Väre oli onnistunut rentouttamaan itsensä. Tosin naurahdus oli ollut vähän jäykkä ja hapuileva.
"Verta vai jotain kirkkaampaa?" hän oli heittänyt kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään outoa. Ja silti hän oli ollut hyvin varuillaan ja hermostunut. Asia, joka oli kestänyt monta viikkoa ennen kuin hän oli kyennyt suhtautumaan mieheen ja koettuun taas järkevästi.

Sergein outo käytös ei ollut selvinnyt tänä päivänäkään hänelle, eikä hän ollut oikeastaan halukas selvittämäänkään sitä. Alamaailmassa tuntematon oli aina vaarallista, ja mitä vähemmän siitä tiesi, sen suurempi oli todennäköisyys, ettei se kiinnittäisi myöskään huomiota sinuun.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

((Ja tässäpäs minun vika vuoroni.^^ Ja oikeastaan ihan vikakin, jos vain haluat, koska tajusin juuri, että tämähän sopii ihan hyvin koko pelinkin lopetukseksi, jos et enää halua väsätä tähän mitään.))

Väreen hermostunut naurahdus ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja hetkeksi se nostatti hymyn hänen huulilleen. Hän ei ollut aivan varma, oliko hymyn ollut tarkoitus olla rauhoittava, mutta siinä se jokatapauksessa epäonnistui, sillä kultaisina välkkyvän, ovelan ja omalta osaltaan myös petomaisen, katseen kanssa ei hymykään näyttänyt muulta kuin viekkaalta piirrolta suupielessä. Loppujen lopuksi ei hymyssä kai ollut mitään erilaista verrattuna siihen, miten hän saattoi joskus kallistaa päätään ja vilkaista kädessään olevaa pulloa, mutta kenties kyseessä oli tällä kertaa koko tilanne ja se, ettei leppoisa hymy yksinkertaisesti näyttänyt yhtä hilpeältä, mikäli sitten sattui olemaan yltäpäältä veressä hetki sitten käydyn taistelun jälkeen.
”Vampyyrit juovat verta, Väre. Se meidät erottaa heistä”, miehen sävy oli tavallista vakavampi ja riiteli omalta osaltaa huulilla käyneen leppoisaksi tarkoitetun hymyn kanssa. ”Ja mitä tulee minuun, niin olen itse aina pitänyt jostain kirkkaammasta.”

Hän ei ollut tähän päiväänkään mennessä selittänyt käytöstään sen tarkemmin kuin ainoastaan muutamalla olankohautuksella järjettömän lahtauksen vaikutuksista melkein kehen tahansa. Asia tuskin loppujen lopuksi kuului kenellekään täällä ja vaikka Sergeitä olisi saattanutkin luonnehtia ensi katsaukselta varsin huolettomaksi mieheksi, joka ei kovin paljon varonut sanojaan, oli tämä kuva ainoastaan puolet totuudesta. Pullo kädessä hämäsi loppujen lopuksi monia muitakin kuin vain häntä itseään.

Väreen ehdotus istumaan siirtymisestä sai hänet hymähtämään aavistuksen mielessään. Ellei hän olisi tiennyt paremmin – tai itseasiassa, tarkemmin ajatellen ei hän kyllä tiennytkään – olisi hän saattanut arvella toisen ainoastaan haluavan hyväksikäyttää hänen hieman liian hyväntuulista ja puheliasta mielentilaansa onkiakseen hänestä ainoastaan esille enemmän tietoa.
”Miksipäs ei”, mies vastasi joka tapauksessa huolettomasti, siitä huolimatta aavistuksen terästyneenä jo mielessään. ”Vaikka enpä kyllä voisi sanoa mitään kovin erityistä tapahtuneen sitten viime kerran. Samat kadut, samat pölyt”, mies kohautti hieman olkiaan ottaessaan muutaman askeleen lähemmäs kirkon seinustaa ja siellä sijaitsevia penkkejä. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti ottaa kovinkaan montaa askelta, pysähtyivät askeleet äkisti. Nahkaiset saappaat eivät enää narahtaneekaan hänen terästäessään kuulonsa ja hetken katse kävi jälleen terävänä pimeässä ennen kuin osittain keltaisena välähtävien silmien katse kohdistui äänettömästi Väreeseen. Ketään ei vielä näkynyt, eikä hän ollut varma, mikäli Väre oli kuullut saman, joskin mikäli hän olisi tiennyt, olisi hän voinut päätellä tämän haltiankuulollaan kuulleen myös kirkon ovea lähestyvät askeleet ulkopuolelta. Keitä saapujat olivat, tai mikä oli heidän asiansa, saattoi tuskin kumpikaan heistä tietää, mutta päätellen kokemuksesta ei heistä kumpikaan kaivannut enempää seuraa.

Lyhyt nyökäytys viittasi yhdelle läheisistä pienemmistä ovista ja äänettömät askeleet veivät kaksikon kirkon pihamaalle, josta he katosivat pimeään kauas muiden satunnaisten kulkijoiden uteliailta silmiltä.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)