Kiltojen valtakunta

[Veriathal]

// En tiedä kiinnostaako ketään, tai jaksaako kukaan lukea, mutta nyt siihen on ainakin mahdollisuus, jos kestää yön pimeiden tuntejen puuroutumiset ja ajatuskatkokset, joita tekstissä saattaa esiintyä. Pahoitteluni mahdollisesta paikottaisesta kliseisyydestä ja mahdollisista epähuomiossa tekstiin jääneistä kirjoitusvirheistä.
En alunperin suunnitellut julkaisevani tätä (älkääkä kysykö, mikä ajatusvinksahdus tuo otsikko on), tekstiä syntyi aluksi omaksi huvikseni ja jonkinlaiseksi pohdiskeluksi kahden ajatusmallin yhteiselämästä. Missä on raja ihmisen tietoisen ajattelun ja eläimen vaistopohjaisen toiminnan välillä? /

Ja varautukaa nyt sitten, että vaikka teksti onkin edelleen suht siistiä, niin niitä viittauksia viljellään...

Ja tosiaan Leksan muodonmuutoksessahan viimeisimpänä (tai ensimmäisenä, kumpaan suuntaan muutosta haluaa ajatella) muuttvat pienet yksityiskohdat, kuten hampaat ja kynnet. (siltä varalta että jotakuta jää vaivaamaan erinäiset kummallisuudet tekstissä...)

Eletään kevättä noin viisikymmentä vuotta sitten...

Leksa

Hiirenharmaat pilvet olivat vallanneet taivaan, ja tuuli kuljetti tasaista massaa hetki hetkeltä kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Aallokko törmäsi kivikkoon lennättäen suolaisia pärskeitä ympäriinsä. Jos joku rannan harvoista kulkijoista olisi kohottanut katseensa kohti horisonttia, häntä olisi kohdannut ehkä hieman omituinen näky. Pärskähtelevien vaahtopäiden keskellä seisoi nainen valtavalla kivellä, joka kyhjötti yksikseen merestä hiukan rantaviivan ulkopuolella. Tuulenpyörteet tarttuivat jatkuvasti pitkään ruskeaan viittaan saaden sen lepattamaan villinä puolelta toiselle ja paljastamaan pitkävartiset ruskeat nahkasaappaat.

Leksa seisoi hievahtamatta paikoillaan, katse taivaalle luotuna, välittämättä kylmistä pärskeistä, jotka olivat jo aikoja sitten kastelleet viitan liepeet täplikkäiksi. Suuri huppu valui naisen lapaluiden väliin, ja tuuli pyöritteli kosteita kiharoita, jotka olivat karanneet löyhältä nutturalta. Meripihkaiset silmät seurasivat lasittuneina taivaalla vaeltavaa pilvimassaa kevään myrskyävän tuulen tuodessa mukanaan tutun laulun, jota hänkin oli niin monen vuoden ajan vuoristossa kuunnellut. Keväät olivat pahinta aikaa, sillä kaipaus vuorille oli silloin suurimmillaan. Muutamassa vuodessa Leksa oli omaksunut kaupungin kodikseen, mutta kevät oli yksi niistä asioista, jotka olivat vuosi vuodelta saaneet hänen sisäisen lohikäärmeensä heräämään uudelleen. Ennen ihmisaikaansa hän ei ollut tuntenut kaipausta, koska eläimet eivät käsitelleet tunteita kuten ihmiset. Silloin ei ollut mitään mitä kaivata, jos halusi jonnekin, meni sinne. Mikään ei kahlinnut luontoa paikoilleen, kuten ihmiset tekivät itse itselleen.

Ensimmäisten raskaiden pisaroiden tipahdellessa alas pilvimassasta patsas heräsi eloon. Huokaisten Leksa laski katseensa veteen leviäviin väreisiin, jotka hukkuivat pian aaltojen liikkeeseen. Jossakin kaukana jyrähti ukkonen, jonka pitäisi saavuttaa Da Piran yöhön mennessä. Hitaasti nainen kääntyi ympäri ja asteli vedenrajaan. Kevyt loikka toi tarpeeksi lähelle rantaa. Välittämättä lainkaan viitan helmojen tai kenkiensä kastumisesta, Leksa kahlasi takaisin mantereelle ja kiipesi kadulle. Viimeisiä auki olevia ikkunaluukkuja vedettiin parhaillaan kiinni hiljentyneiden katujen valmistautuessa tulevaan myräkkään. Ohikulkijoita oli tuskin lainkaan, vaikka normaalisti satama oli täynnä asioitaan hoitavia ihmisiä ja tavaroitaan tuputtavia kaupustelijoita.

Kävellessään tuulen riepoteltavana pitkin sataman katuja ajatukset jo ohjasivat askelia kohti pientä kapakkaa.
’Seuraavasta vasemmalle, sitten oikealle ja taas oikealle’
Askeleet pysähtyivät töksähtäen, katse tutkaili eteen ilmestynyttä ovea. Ainakin hänen piti olla oikeassa paikassa. Hetken epäröityään Leksa työnsi paksun ulko-oven hiljaa narahtaen auki ja astui pienehköön huoneeseen. Sateinen ilma ei koskaan haitannut majataloja tai kapakoita, päinvastoin ihmiset pakenivat huonoa ilmaa sisälle ja tämäkin tavallisesti niin hiljainen juottola oli melkein täynnä. Leksan katse kiersi pitkin huonetta viivähtäen aina hetken kunkin asiakkaan kohdalla. Joku heistä oli kutsunut hänet tänne tänään, naisella ei vain ollut minkäänlaista havaintoa siitä, kuka se joku oli tai mitä tämä halusi. Viesti tapaamisestakin oli kiirinyt kuulopuheen kautta Leksan korviin. Houkutus jättää tapaaminen käymättä oli kieltämättä ollut suuri, mutta toisaalta naisen rahatilanne ei ollut järin mieltäylentävällä kannalla. Jos hän aikoi lähitulevaisuudessa syödä muutakin, kuin mitä itse kiinni sai, lisäansiot olisivat tervetulleita. Toisin kuin useimmilla muilla, Leksalla ei ollut minkäänlaista tietoverkkoa jota pitkin työt löytäisivät hänet. Osittain siksi omituinen kutsu myös kiehtoi naista.

Huppuaan paremmin päähänsä asetellen Leksa asteli kohti huoneen hiljaisinta nurkkaa muutaman selvästi parempiosainen asiakkaan luodessa naiseen hiukan vinoja katseita.
’Hän arvailee kuka olen, tuo mistä tulen, ja joku mitä tullut tänne tekemään…’
Omituisinta oli, että hänellä oli itselläänkin tällä kertaa vastaus vain kahteen ensimmäiseen kysymykseen.

Muutaman minuutin yksin istuttuaan Leksa huomasi nuoren miehen, joka vilkuili normaalia useammin nurkkaan päin. Ei ollut epätavallista, että kummallisimmat kadunkulkijat huomattiin, mutta harva katsoi toistamiseen. Kuluikin vain muutama minuutti ennen kuin mies lähti paikoiltaan loimuavan takan vierestä ja asteli verkkaisesti Leksan luokse.
”Tywen?”
Jos joku olisi voinut nähdä Leksan meripihkaiset silmät, hän olisi voinut huomata niiden välähtävän yllätyksestä. Yleensä vain naisen parempiosaiset asiakkaat käyttivät hänestä tuota nimeä. Välttämättä täällä ei olisi tarvinnut sukunimeä lainkaan, mutta toisinaan kaksiosainen nimi lisäsi vaikuttavuutta - varsinkin lainkuuliaisempien kaupunkilaisten keskuudessa - minkä takia Leksakin oli sellaisen itselleen tullut luoneeksi. Miehelle nainen tyytyi vain taivuttamaan päätään pieneen nyökkäykseen ja kehottamaan tätä sanattomasti istuutumaan pöydän ääreen.

Epämääräinen hiljaisuus jatkui. Leksa tarkkaili huppunsa kätköistä miestä, joka ei näyttänyt tietävän, mitä hänen kuuluisi tehdä. Lopulta tämä rykäisi hiukan hämillään pöydän pintaa tuijotellen.
”Minulle kerrottiin, että sinä osaisit mahdollisesti auttaa minua eräässä ongelmassani…?”
Mieshän näytti suorastaan siltä, että olisi mieluiten vain liuennut paikalta. Tasaisenruskea puinen pöytälevy ei taatusti ollut niin kiinnostava kuin mies antoi ymmärtää. Leksalla ei ollut mitään kiirettä vastata. Kun mies jo kärsimättömänä nosti katseensa takaisin naiseen, tämä vastasi verkkaisesti:
”Se riippuu siitä, millaisesta ongelmasta on kyse”. Yleensä hänen työkeikkansa olivat hyvinkin hajanaisia ja liittyivät usein varsin erilaisiin asioihin. Jokin aika sitten nainen oli kuitenkin saanut rahallisesti merkittävän kontaktin ylämaailmasta. Kieltäydyttyään useita kertoja virallisesta valasta ja sen tuomasta sitoumuksesta, Leksa oli saanut aikaan sopimuksen, joka takasi hänelle täyden vapauden ja silti säännölliset kuukausittaiset tulot. Vastineeksi nainen toimitti mitä erilaisimpia tehtäviä työnantajansa toiveiden mukaan. Hänen tehtävälistallaan oli usein asiakirjoja tai muistiinpanoja, jotka vaativat omistajanvaihdosta. Toisinaan tarvittiin vain hänen tietämystään kasveista ja niiden vaikutuksista, välillä työnantaja kaipasi hänen korviaan ja tietojaan kaupungin elämästä. Kaikkivoipa hän ei suinkaan ollut, eikä missään nimessä niin epätoivoinen, että olisi hyväksynyt minkä tahansa tehtävän. Leksa valitsikin usein tarkasti asiakkaansa ja suostui töihin vasta kuultuaan tarkasti, mitä tehtävä piti sisällään.

”Mistä tiedän puhuvani oikealla ihmiselle? Tuttavani kertoi jotain sinusta, mutten voi nähdä kasvojasi”, toinen miehen kulmista kohosi huomautuksen mukana silmien yrittäessä saada jotain selkoa siitä kangasmäärästä, joka peitti huppuna Leksan kasvot lähes täydellisesti katseilta.
”Sitten sinun on vain arvaukseesi luotettava. Toivotan onnea, jos olet ajatellut saavasi täydellistä selvitystä yhdestäkään lain ulkopuolella elävästä.” Hiljainen ääni kohosi lopussa selvään ivallisuuteen. Miehen ilme muuttui tyrmistyksen kautta lipevään hymyyn:
”Kenties, en kuitenkaan haluaisi puhua kaikkien näiden ihmisten keskellä. Mennään huoneeseeni, se on aivan tässä yläpuolella.” Vaikka äänensävy yritti yhä pysyä ystävällisenä, jokin ajatus tuntui selvästi häiritsevän tätä pyrkimystä. Äänettömästi Leksa nousi ylös ja lähti seuraamaan miestä portaikkoon. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänelle huomauteltiin tunnistamisen vaikeudesta, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän ihmetteli, kuinka paljon jotkut odottivat, vaikka olivat tietoisesti palkkaamassa palvelukseensa henkilöitä, jotka elivät normaalien lakien tavoittamattomissa.

Naisen kohdalla vain Myyrä teki poikkeuksen, hänet Leksa kohtasi aina kasvotusten. Kun otettiin huomioon, että hän käytännössä asui samassa talossa ja tiesi kaiken perheen elämästä, se tuntui milteipä…reilulta.
Astellessaan mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti ylös kapeita portaita, outo varoituksen tunne hulmahti naisen ajatuksiin ja häipyi pois. Kaikki sekunnin sadasosissa, ennen kuin Leksa oli ehtinyt ottaa välissä askeltakaan. Se ei ollut odottavaa jännitystä, joka johtui siitä, että viittaustakaan siitä, mitä häneltä tultaisiin pyytämään, ei ollut annettu, eikä se johtunut siitäkään, että miehen oli joka viidennellä askeleella vilkaistava olkansa yli takanaan astelevaan naiseen. Monet hermoilivat tapaamisia, harva kykeni rennosti kohtaamaan lain tuolla puolen eläviä, eikä heitä voinut siitä moittia. Pikemminkin miehen käytöksen muutos herätti naisessa ihmetystä. Mitä kauemmaksi täydestä kapakasta he pääsivät, sitä luottavaisemmaksi mies tuntui muuttuvan. Vaikka tämä yhä aika-ajoin portaita noustessaan katsahtikin olkansa yli, hänellä ei tuntunut olevan mitään ongelmia kääntää naiselle suojatonta selkäänsäkään. Harvoin oli järkevää kääntää selkäänsä hetkeksikään sellaiselle, joka kunnioitti vain katuoikeutta ja alamaailman lakeja. Ilmeisesti mies tuntui luottavan siihen, ettei naisella ollut aikeita iskeä tikaria hänen selkäänsä. Olisiko tämä voinut tietää, ettei hän kantanut asetta, tai että hän vältti sivullisen elämän päättämistä aina, kun se oli mahdollista?

Huoneen ovelle päästessä hämillisyydestä ei ollut enää tietoakaan vaan rempseästi mies nykäisi oven auki: ”Rohkeasti sisään vaan!”
Hiukan epäröiden Leksa asteli lähemmäs ovea, ajatukset, jotka olivat portaikossa olleet pelkkiä varjoja, osoittivat äänekkäästi mielipidettään naisen päässä. Lopulta hän oli jo kääntymässä ympäri ja kieltäytymässä koko työtarjouksesta, kun mies tyrkkäsikin hänet kärsimättömästi edellään sisälle ja veti oven kiinni.

Leksa käännähti äkäisesti yrittäen samalla hiljentää päässään risteilevät, hätääntyneiksi kääntyneet ajatukset. Tietysti hänen olisi pitänyt olla nopeampi, ja tajuta, että asiassa oli mukana jotakin outoa. Toivottavasti nämä huomiot eivät olisi tulleet lopullisesti liian myöhään. Oliko mies salamurhaaja, joku joka oli laitettu hänen peräänsä? Se tuntui todennäköisimmältä, mutta kenen toimesta? Kovinkaan moni ei osannut yhdistää häntä hänen ”virallisempaan” nimeensä. Lähinnä sitä käytti Myyrä, Leksa ei vielä juurikaan tuntenut uutta ”työnantajaansa” mutta ei kai tämä palkkaisi ketään hänen peräänsä näin nopeasti. Ei siinä vain olisi mitään järkeä, miksi Myyrä olisi tällöin alun perinkään halunnut solmia työsopimusta Leksan kanssa. Alkuaikoina häntä oli ahdisteltu enemmän, mutta lopulta hänet oli jätetty rauhaan. Niin tai näin, syiden ja tekijän pohtimisesta ei ollut apua sen enempää kuin itsensä sättimisestäkään.

Huoneen takaseinä tuli vastaan aivan liian nopeasti. Leksa kuuli kengänkantansa rahahtavan seinää vasten, viimeisen askeleen osuessa aivan kiinni jalkalistaan. Mies tarttui tiukasti naisen viitansolkeen. Heikko metalli antoi napsahtaen periksi ihmisenkin voiman edessä. Viha ja halveksunta katseessaan Leksa tuijotti eteensä tunkenutta muukalaista. Sillä hetkellä nainen ei olisi voinut välittää piirunkaan vertaa siitä, oliko ihmisen – aina lopulta niin lyhyellä – elämällä merkitystä.

Seinälle perääntyessään hänelle oli jo kehittynyt omat aavistuksensa, ettei mies ollut aikeissa surmata häntä, ainakaan suoraan. Leksa ei halveksunnaltaan vastannut, kun mies vihdoin avasi suunsa, totta puhuen nainen ei edes kuullut, mitä tämä oli sanonut sillä katse ja ajatus etsivät edelleen pakoreittiä ja yrittivät pidätellä esiin pyrkivää pakokauhua. Kun miehen käsi kosketti kömpelösti hänen ihoaan, Leksa sähähti edes huomaamatta että teki niin. Samalla hän olisi pikku hiljaa kovasti halunnut tappaa tuon olennon, joka arvosteli hänen ammatinvalintaansa tajuamatta, että nainen oli elänyt alamaailmassa aikana, jolloin toinen ei ollut edes saanut alkuansa.
”Kadulle sinä kuuluisit, myymään itseäsi kadunkulmassa, niin kuin muut varattomat.” omituisen naurun saattelemana mies painautui lähemmäksi Leksaa, joka uhkasi rutistua seinän ja häntä kookkaamman ihmisen väliin. Kaikesta vihastaan huolimatta nainen leikitteli hetken ajatuksella paljastaa oikea ikänsä. Mitä mahtaisikaan tapahtua moiselle lihanhimolle, jos tietoon tulisikin, että nuorenoloisesta ulkomuodosta huolimatta hänen sydämensä on pumpannut jo yli seitsemänkymmentä vuotta?

Leksa joutui jo tekemään töitä saadakseen sisällään yltyvän pakokauhun hallittua. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun joku luuli tai toivoi häntä huoraksi, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun joku yritti häntä väkisin ottaakaan, mutta tuo häntä seinään musertava olento oli liian tarkka: Leksalla ei ollut mahdollisuuksia paeta. Sisätiloissa hänelle ollut apua taikuudestaankaan, mies oli luultavasti niin transsissa, että tuskin huomaisi vaikka katto tippuisi niskaan. Käsiään vapaaksi tempomalla kuitenkin aiheutti itselleen vain kipua ja sen, että mies kohtasi hetkeksi hänen katseensa. Välittämättä meripihkaisista silmistä selvänä hohkavasta halusta murhata siihen paikkaan, tämä vain hymyili voitonriemuisesti ja painoi kömpelösti päänsä vasten naisen kaulaa.

Leksan ajatukset olivat totaalisesti sekaisin, kun lattialle tipahteli epämääräisiä rääsyjä, jotka olivat joskus ehkä muistuttaneet vaatteita. Hänen ihmismäinen puolensa olisi halunnut kadota tilanteesta, luultavasti kuolla siihen paikkaan. Naisen eläimellinen puoli sen sijaan, ei enää välittänyt siitä, mitä mieltä hän itse asiassa tapahtumasta oli – eikä Leksa itse osannut päättää, halusiko hän päästää eläimellistä vaistopohjaansa esiin. Hän pelkäsi musertuvansa seinään, ja toisaalta vain halusi survoa tikarin häntä kovakouraisesti pahoinpitelevän kehon läpi.

Tuuli vinkui talon nurkissa, vaikka pahimman myrskyn olisi pitänyt puhjeta vasta tuntien kuluttua ja silloinkin pysyä talon ulkopuolella. Alakerran asiakastilassa hämmennystä aiheutti raskas metallinen kynttiläteline, joka tippui seinältä äänekkäästi räsähtäen puiselle lattialle salaman iskiessä aivan kapakan eteen kadulle. Kahta kerrosta ylempänä seinä tärähti kehon iskeytyessä sitä vasten. Leksa hengähti terävästi lapaluiden rusahtaessa vasten kovaa puista seinää, jonka karkea pinta oli jo saanut naisen paljaan selän täyteen punaisina hohkavia naarmuja.

Lämpimän kehon painuessa kiinni Leksan kupariseen ihoon jokin naisen päässä naksahti. Yleensä Leksa oli täysin omien ajatuksiensa herra. Hän oli elänyt niin pitkään ihmisenä, että ajatteli ja tunsi jo jotakuinkin kuten ihminen. Oli kuitenkin yhä tilanteita, joissa mielen perukoille kahlitut vaistot pyrkivät tulvahtamaan esiin hukuttaen ihmisen totaalisesti alleen. Jos mies pettyi, kun omasta ruhjoutumisestaan huolimatta kovasti vastaan taistelleen naisen vastarinta väheni, tämä ei ainakaan antanut sen näkyä. Ihmismäinen puoli Leksasta oli edelleen kauhuissaan, lohikäärmeelle tilanne oli huomattavasti yksinkertaisempi. Lohikäärmeillä oli vain tarve pariutua, ja vaikka he olivatkin kumppanilleen uskollisia kuolemaansa saakka, vaistot ohjasivat toimintaa kuten kaikkialla luonnossa. Viha, jota nainen tuntematonta miestä kohtaan tunsi, tai nöyryytetyksi tulleen tunne, eivät kadonneet minnekään, mutta ajatellessaan enemmän vaistoillaan kuin tietoisilla ajatuksillaan, sen paremmin mieli kuin kehokaan ei ollut enää ihmisminän vallan alla.

Seinä hiersi osan naisen selässä olevista naarmuista verta tihkuviksi. Oranssinsävyiset silmät olivat sumentuneet kivusta ja jonkinlaisesta eläimellisestä mielihyvästä, joka oli luonnon sopeuma tilanteeseen, jossa naaraalla ei ollut vähäistäkään mahdollisuutta päättää, sallisiko vai eikö sallisi toisen…lähestymisen. Kaikkea ei luontokaan antanut heikomman sukupuolen kestää, sen suunnitelmissa kaikki oli vaivatonta. Ei suinkaan täynnä samanlaisia sadistisia mietteitä, kuin miehen ajatukset, kun tämä uhkasi rusentaa uhrinsa. Leksan ihmismäisiä ajatuksia jo kauan hallinnut viha tunkeutui lopulta myös lohikäärmeen vaistojen läpi, ja kun eläin on vihainen, peloissaan tai loukkaantunut se pakeni tai hyökkäsi.

Mukana oli vain pieni ongelma. Ensinnäkin Leksa oli huomattavasti miestä kevytrakenteisempi ja pienempi, toiseksi nainen oli painettu niin tiukasti seinää vasten, että hyvä jos hänen henkensä kulki, oli toivotonta edes kuvitella, että hän olisi kyennyt työntämään käsillään miestä poispäin. Terävien hampaiden pureutuessa miehen kaulan tyveen, tämä älähti – ja ainakin Leksan toiveissa tuskasta. Kovakouraisesti mies kolautti Leksan pään seinään, nurkkaan pakotettu eläin naisen päässä olisi puolustautunut jos se olisi ollut mahdollista. Mies painoi kämmenellään naisen posken vasten karkeaa lautaa kunnes tämä viimein sai tarpeekseen. Päähän kohdistuva puristus heltisi hivenen miehen huokaistessa syvään. Kuivasti naurahtaen hän astahti kauemmaksi antaen Leksan valua seinää pitkin istumaan lattialle.
”Kas niin huoraseni, eihän se ollut lainkaan niin kamalaa…” tämä naureskeli vetäessään housuja takaisin jalkaansa. Jos katse voisi tappaa, mies olisi maannut kuolleena lattialla jo pitkään. Tämä kuitenkin vain jatkoi nauramistaan välittämättä Leksan vihaisesta sähähdyksestä, joka esitti oman vastaväitteensä ja varoituksensa. Sitä toinen ei kuitenkaan ymmärtänyt vaan astahti huolettoman omahyväisenä lähemmäs, ajaen huomaamattaan eläintä jälleen kohti nurkkaa.
”Minulle ei parane laittaa vastaan” mies totesi kurottautuen koskettamaan naisen toista poskea välittämättä lainkaan meripihkasta huokuvasta vihasta. Vasta myöhemmin mies tajusi sen olleen virhe, mutta silloin oli jo totaalisesti liian myöhäistä.


*********
Vaalea välähdys ja sen perässä kumahtava jyrähdys havahduttivat naisen horroksestaan. Kesti sekunnin ennen kuin Leksa tajusi, ettei hän ollut kotonaan. Huolestuneena katse tähyili kohti ikkunaa, jota sade jo rummutti. Hyvin epämiellyttävä tunne vaivasi naista, kun hän ei saanut millään kiinni viimeisistä muistoistaan. Kuin hän olisi ollut sokea tai katsellut kaikkea likaisensamean lasin läpi, jolloin kaikki oli sumeaa, epämääräistä massaa. Leksa ei tiennyt tarkalleen, missä hän oli. Huone oli selvästi jostain majatalosta, mutta sitä, miksi hän täällä oli, nainen ei saanut palautettua mieleensä. Hän muisti kävelleensä kapakkaan, mutta siitä olisi jo monia tunteja. Katse vaelsi hajamielisesti takaisin ikkunaan. Silloin sade ei ollut alkanut ja myrsky oli vasta nousemassa.

Tuijotettuaan hetken ulos rankkasateeseen Leksa tuli siihen tulokseen, että oli miten oli, hänen olisi luultavasti parempi lähteä. Varovasti käsi laskeutui lattialle. Hänen oli vain tarkoitus ponnistautua takaisin seisomaan siitä puoli-istuvasta asennosta, mistä hän oli havahtunut, mutta jokin tahmainen sai hänet kiskaisemaan kätensä äkkiä takaisin ylös. Ihmetyksestä henkäisten Leksa katseli tummaa verta, joka oli värjännyt puolet hänen oikeasta kämmenestään. Katse harhaili lattialle ja järkytyksekseen nainen tajusi vasta nyt istuvansa valtavassa verilammikossa. Kaikki ei missään nimessä voinut olla lähtöisin hänestä, kenenkään ei pitänyt olla hengissä menetettyään noin paljon verta, nainen totesi seuratessaan katseellaan huoneen pimeydessä mustana erottuvan lammen rajoja. Lopulta silmät kiinnittyivät suurikokoiseen möykkyyn hänen vasemmalla puolellaan.
’Nyt olisi pikkuhiljaa aika alkaa muistaa jotakin Lyethgwen’

Muistojaan hän ei kokonaan tavoittanut, mutta arvasi tarpeeksi tietääkseen ainakin joitain kohtia muutaman lähitunnin tapahtumista. Laskematta käsiään uudelleen lattialle, Leksa ponnistautui seisomaan ja välittämättä pienistä veritahroista, joita hänen kenkänsä lattialle jättivät, liikkui äänettömästi huoneen poikki ja keräsi matkalta revenneet kangaskappaleensa. Hänen suureksi huojennuksekseen pitkä ja paksu viitta, jota hän piti vuoden tai vuorokauden ajasta riippumatta, oli säilynyt tahriintumattomana lammikon ulkopuolella. Leksa tunsi itsensä huomattavasti varmemmaksi saatuaan viitan viritettyä taskusta löytyneen neulan avulla ylleen.

Vasta kerättyään vaateidensa jäännökset ylös lattialta, naisen huomio riitti muuhun. Äänettömästi hän asteli ruumiin vierelle. Miehen ruumis oli ehdottomasti eloton ja alkanut jo jäykistyä. Leksa ei voinut pidättää järkyttynyttä henkäystään nähdessään miehen veren tahriman kaulan vaikka muuten nainen ei tuntenut vähäisintäkään myötätuntoa toista kohtaan. Muutama sentti leuan alapuolella, kaulan vasemmalla puolella oli neljä haavaa, joista kaksi syvinä oli puhkaissut ilmeisesti valtimon ja mies oli yksinkertaisesti valunut kuiviin. Hetken hän vain tuijotti haavoja epäuskoisena. Leksa tiesi, ettei hän saanut koskaan hampaitaan täysin muuttumaan, mutta koskaan hän ei ollut arvannut, että ne kykenisivät ihmismuodossaankin tuollaiseen jälkeen. Yhä enemmän naista vaivasi se, ettei hän muistanut kaikkea.

Istuessaan viimein huoneen ikkunalaudalla Leksa antoi ajatustensa kiertää kehää. Yleensä hänen jälkeensä ei jäänyt mitään, ajatukset harhaillen nainen pyyhki verta kengänpohjistaan kankaankappaleeseen, joka oli joskus kuulunut hänen hameeseensa. Kun kengänpohjat lopulta olivat niin puhtaat, ettei niistä jäänyt enää jälkiä, meripihkaiset silmät loivat viimeisen silmäyksen huoneen kaaokseen. Huokaisten nainen könysi seisomaan ja ponnisti matalalle katolle. Ei tämä ollut ensimmäinen ruumis, jonka Leksa oli taakseen jättänyt. Suurinta huolta naiselle aiheuttikin tilanteen sekavuus, hän ei ollut aivan varma, oliko hän muuttanut muotoaan päästäessään vaistonsa johtoon. Toisaalta hänen olisi silloin pitänyt herätäkin nelijalkaisesta muodostaan, muodonvaihdos lohikäärmeeksi oli aina helppoa – olihan se hänen oikea kehonsa – mutta ihmisen mittoihin pääseminen vaati edelleen keskittymistä, mikä olisi luultavasti ollut liikaa pyydetty kyseenalaisessa mielentilassa.

Epätietoinen naurahdus hukkui sateeseen, kun Leksa tajusi, ettei ollut eniten huolissaan omasta voinnistaan – ruumiista hän ei ollut välittänyt hetkeäkään. Eniten häiritsi illalla tullut osoitus, että myös tappamisen vaistot olivat edelleen niin lähellä, kun hänen ihmisyytensä pääsi liukumaan pois. Toisinaan eläimen vaistoista oli apuakin – jos koki että hyötyi omituisesta suhtautumisesta raiskaukseensa. Leksa ei tietenkään millään muotoa arvostanut kehoonsa kajoamista, mutta jos siltä ei voinut välttyä, hän toivotti mieluusti tervetulleeksi ajatusmaailman, jossa ei ollut sen paremmin käsitteitä rakkaudelle kuin raiskauksillekaan. Jälkikäteen oli helpompi tulla itsensä kanssa toimeen, kun tapahtumahetkellä ei ollut täysin käsittämässä aina kaikkia ihmismoraalin luoman ajatusmaailman ulottuvuuksia.

Muutaman korttelin jälkeen nainen laskeutui alas rakennusten katoilta. Taivaalta lotiseva vesi oli kastellut hänet läpimäräksi. Raikas, mullantuoksuinen ilma tuntui ihanalta keskinkertaisen majatalon pienten huoneiden tunkkaisuuteen verrattuna. Kaikesta huolimatta ilma puhaltui huokauksena ulos naisen keuhkoista. Piilevissä vieteissä oli omat varjopuolensa. Yleensä hän hallitsi täydellisesti vaistojaan eikä päinvastoin, oli kuitenkin poikkeuksia – ja fyysinen läheisyys oli yksi pahimmista – jolloin vaistot pyrkivät nousemaan pintaan. Tänään hän oli ensimmäisen kerran kokonaan menettänyt otteensa niihin, ja hänen raiskaajansa makasi kuolleena majatalon lattialla. Aina oli kuitenkin tilanteita, joissa ei halunnut löytää toista kuolleena lattialta, ja pienikin virneen häivä haipui otsanrypistykseen.

Leksa ei uskonut kykenevänsä rakastamaan, kuten ihmiset sitä tekivät. Se ei tarkoittanut, ettei hän tuntenut kiintymystä, suhde vain oli omituisempi. Tuskin sitä rakkaudeksi pystyisi kutsumaan, sille ei ollut nimeä. Rakkaus riutui etäisyydestä, halusi osakkaat lähekkäin, piti sisällään hellyyttä ja kauniita sanoja, toisesta huolehtimista ja luottamusta. Heidän suhteensa ei tarvinnut säännöllistä näkemistä, ani harvoin he tapasivat ja silloinkin lähinnä sattumalta. He asuivat ja työskentelivät erillään, jos he kohtasivat, mutteivät olleet kahden, he eivät olleet tuntevinaankaan. Hän ei uskoisi henkeään miehen käsiin, ei kertoisi vihjettäkään asuinpaikastaan. He eivät vaihtaneet lempeitä sanoja, huolehtineet toisistaan tai luottaneet toisiinsa – eivätkä he todellakaan olleet järin helliä toisilleen.

Naisen suupielet kääntyivät vaisuun virneeseen, hän ei ollut lempeä rakastaja, kaukana siitä. Tämäniltainen oli kuitenkin osoittanut, kuinka tuhoisat seuraukset voisivat olla. Leksa halusi kuitenkin luottaa siihen, että kaikki oli hyvin, että mies makasi lattialla kurkku auki, koska oli toiminut vastoin hänen tahtoaan, ajanut hänet puolustuskannalle. Ei siksi, ettei hän ollut saanut tai halunnut pitää mielenliikkeitään aisoissa.

Hänen suhteensa oli jo valmiiksi liian lähellä kuolemantanssia. Jokainen yhdessä vietetty yö, joka jälkeen kumpikin poistui elävänä, oli oma voittonsa. He eivät kertoneet toisilleen itsestään, eivät työstään, eivätkä mistään, mikä olisi voinut vaatia myöhemmin hiljentämistä. Siitä huolimatta jo heidän suhteensa saattaisi olla tarpeeksi, ja hänen elämänsä saattaisi päättyä salamurhaajan ammattitaidolla. Leksa ei myöskään epäillyt, että jos hänen salaisuutensa tulisi paljastumaan, miehen ura Salamurhaajien killassa saattaisi olla ohi, jos tämä ei tajuaisi pitää varaansa.

Kaikesta huolimatta kylmä kohtelu ja ainainen kuolemanvaara ei edes liiemmälti vaivannut. Vaikka hän eläisi koko elämänsä pienessä kolossa, koskaan ei ollut varmaa, tulisiko näkemään seuraavaa auringonnousua. Tottuneesti kädet tarttuivat muratin peittämiin halkeamiin ja koloihin. Äänettömästi hän kohosi jälleen pois kadulta kadoten kohta katonharjan taakse. Aamuntuojan kautta, ei hän ollut mikään tunteilija. Terävä päänpudistus korosti viimeisintä ajatusta. Elämän oli jatkuttava, menneistä ei voinut muuta kuin viisastua. Lopulta, väsyneenä, märkänä ja pyörällä päästään, Leksa veti pesänsä oven takanaan kiinni.


//jos kirjoitusvirheet yms. jäivät häiritsemään, niin niistä saapi kaikin mokomin huomautella /
_________________
'Yön varjot raiskaavat päivänvalon taivas päälle putoaa.
Välähdys on elämämme, aika tietää kuolemaa'
-catamenia

Kujien pimeeydessä salaisuuksiaan varjeleva Leksa
ja umpipäissään hoiperteleva Gito