Kiltojen valtakunta

[Meriel]

((Mesessä aloitettu peli.))

Lymphiar:
Kaksi katosta riippuvaa lyhtyä levitti aaltoilevaa valonkajoaan hyttiin. Valo sai valkeisiin hiuksiin hivenen kullanhohtoisen sävyn, kun kiehkurat juoksivat harjan piikkien lävitse.
Nuori nainen istui pöydän ääressä tuolilla ja veteli hitain vedoin harjaa tuuheiden hiustensa lomitse. Ne eivät näyttäneet kaipaavan enää harjausta, mutta naisella ei tuntunut siltikään olevan mitenkään kiire lopettaa.
Lopulta hän kuitenkin laski harjan käsistään ja asetti sen paikoilleen. Viimeisenä silauksena Lymphiar punoi letin hiuksiinsa ja kiinnitti soljen paikoilleen. Rennoin liikkein hän nousi ja asteli sammuttamaan lyhdyt. Ikkunasta, joka peitti suuren osan laivan perää, kajasti vain hiukan valoa, sillä aurinko laski keulan puolella.
Kompuroimatta tutussa, ja lattialtaan varsin tyhjässä hytissä Lymphiar asteli käytävän kautta kannelle ja jäi nojaamaan reelinkiin keskikannella. Katsellen auringonlaskua, joka värjäsi joko läntisen taivaanrannan upeilla punaisen sävyillä ja heijastui naisen kultaisista silmistä saaden ne hehkumaan.

Arec:
Saappaiden askeleet kopisivat hiljaisesti tummanpurppuraisia mäntylautoja vasten Arecin astellessa laivan kannella kiireettömin askelin. Taivaanrannan toiselle puolen painuva aurinko valaisi häikäisevän matalalta ja Arec kohensi hattuaan hieman varjostamaan kasvojaan paremmin. Punaisena hehkuvin sävyin värjätty taivas heijasti värejään myös meren aaltoihin ja hatun varjostama vihreä silmä oli kääntynyt katselemaan ulapan väriloistoa jälleen kerran. Hän ei koskaan kyllästyisi loputtomaan mereen ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Mies hymähti itsekseen sileää leukaansa sivellen. Mikäköhän hänenkin veressään oli vetänyt niin vahvasti merelle? Vaikka ehkei se aluksi ollut ollut niin merestä kiinni, mutta kieltämättä meri ja loputon aava ulappa oli jäänyt hänelle jonkinlaiseksi vapauden symboliksi.

Hetkeksi pysähtyneet askeleet jatkuivat ja pian katse tapasi toisenkin taivaanrannan maalarin, joka oli samaan tapaan pysähtynyt katselemaan auringonlaskua ties kuinka monennetta kertaa. Lymphiar oli saapunut laivaan jo useamman vuotta sitten eikä enää ollut se nuori tyttö kuin laivalle ensi kertaa astuessaan. Tosin, Arec mietti, oliko tuo ollut enää tyttö silloinkaan, jos aivan totta puhuttiin. Sellaista hän ei ainakaan olisi aivan ensimmäiseksi tokaissut kyseiselle naiselle.

”Joku muukin näköjään nauttii vapaa-ajastaan auringonlaskun merkeissä”, miekkonen tokaisi puolittainen hymy huulillaan astellen samalla naisen takaa tämän toiselle puolelle. Hänellä oli aina tapanaan valita paikkansa esillä olevan silmänsä kannalta, sillä vaikka näkyvyys oli hänelle yhtä hyvä molemmilla, ei miehistö ollut siitä tietoinen. Kyllä hän luotti Tanssijan miehistöön, mutta kaikkein eniten hän kuitenkin luotti itseensä eikä turhia riskejä asian suhteen kannattanut koskaan ottaa. Sitä paitsi oli hankalaa luoda katsekontaktia oikean silmän puolelta, kun ainoa, mitä toinen näkisi olisi musta silmälappu.

”Ellei sitten jokin aivan muu vienyt huomiotasi?” Vihreä silmä kääntyi katsomaan naiseen, jonka kullanhohtoisista silmistä auringon punaiset värit heijastuivat. Vasen kulmakarva kohosi hieman kysymystä esittäessä ja sen hieman ulkoreunasta keskemmällä oleva viirun verran rikkonainen kohta korosti kysyvää ilmettä entisestään. Sanottiin, että kapteeni olisi ollut vaarassa menettää toisenkin silmänsä, mutta että puukko, tikari – tai mikä ikinä se sitten tarinan eri versioissa olikaan – oli mennyt silmän ohi ja raapaissut ainoastaan vasenta kulmaa jättäen siihen viirun muotoisen arven. Arpea kulmassa ei tosin erottanut, mutta jos oikein pitkään tuijotti olisi siinä voinut kuvitella näkevänsä muuta ihoa vaaleamman kohdan siinä, mistä kulmakarva katkesi hetkeksi jatkuakseen taas muutaman millin jälkeen.

Lymphiar:
Väriloisto lumosi Lymphiarin täysin vaikka hän oli nähnyt sen lukemattomia kertoja aiemminkin. Se vain tuntui joka kerta muistuttavan häntä siitä vapaudesta, jonka hän oli saanut kun oli kavunnut Tanssijan kyytiin. Oliko siitä todella neljä vuotta? Kaipa siitä oli. Tuntui kuin se olisi tapahtunut vasta eilen, ja kuitenkin tuntui kuin hän olisi ollut ikuisuuden tällä laivalla.

Lähestyvät askelet kannen poikki eivät saaneet häntä kääntymään. Miehistö kiiruhti muutenkin edestakaisin saadakseen kaiken yökuntoon. Vasta kun tuttu ääni puhutteli häntä ja kapteeni asteli naisen eteen, käänsi Lymphiar katseensa Areciin ja hymyili hiukan. Ei sillä tavalla viettelevästi mitä hän hyvinkin usein väläytteli, vaan hiukan hajamielisesti.
”Niinhän minä useinkin teen”, hän vastasi. Aivan kuin kapteeni ei olisi sitä huomannut. Lymphiarin tehtävät laivalla merellä oltaessa olivat kovin vähäiset. Jollei laskettu mukaan sitä, miten hän viihdytti miehistöä.

Naisen kulmat kohosivat aavistuksen ja katse pyyhkäisi ulappaa.
”Mikä muu?” hän ihmetteli hämmentyneenä. Hän ei nyt ollenkaan ymmärtänyt mitä Arec mahtoi tarkoittaa.

Arec:
Miekkonen nojaili rennosti kaiteeseen ja oli kohdistanut katseensa kauas ulapalle. Punaruskeat – joskin punaisen sävyjä ne enemmän heijastelivat – hiukset menivät hatun alta osittain pienelle poninhännälle, kuten niillä oli usein tapanaan mennä, jos laivalla oltiin vietetty putkeen pidempikin aika. Edestä hiukset olivat kuitenkin hieman lyhyemmät, eikä häiritsevän pitkiä suortuvia päässyt putoilemaan silmien eteen.
Nyt Arec ei kuitenkaan mitenkään vaipunut ajatuksiinsa ja ulapalle katse oli kohdistettu vain väliaikaisesti, kun se palasi pian taas Lymphiariin.
”... ajattelin vain, että olemmehan sentään muutaman päivän päästä saapumassa maihin”, mies naurahti hieman ja hymy ei kadonnut huulilta naurahduksen loppuessa. ”Vieläpä poiketen vakioreitistä hieman tavallista pohjoisempaan.” Tanssija ei käynyt usein kovin pohjoisessa, sillä Arec vältteli noita seutuja parhaansa mukaan. Eihän hän olisi missään tapauksessa halunnut törmätä tuttuihin, vaikka eivät he ehkä häntä enää tunnistaisikaan. Kuitenkaan koskaan ei voinut olla liian varovainen ja nytkin pohjoiseen vievä reitti oli varsin kaukana niiltä seuduilta, joilta Arec oli kotoisin. Kaupunki kuului eri valtioonkin, sillä siellä häntä ei etsittäisi yhtä kiihkeästi – eikä tunnettaisikaan samalla tavalla.

”Suuriakin suunnitelmia maissa käymistä varten?” Arec kysäisi vihreän silmän katseen käydessä lyhyesti naisessa. ”Ainakaan kaupungin ei tällä kertaa voi väittää olevan kuluneeksi käyneen tuttu kujiltaan ja kaduiltaan.” Useinhan he kiersivät samoja kaupunkeja eikä se Arecista ollut lainkaan negatiivinen asia. Ja eipä miehistökään ollut siitä valittanut.

Lymphiar:
Ajatus maissa käymisestä nostatti hymyn Lymphiarin huulille ja sai katseen vaeltamaan jälleen ulapalle. Vaikka hän ei mitenkään erityisellä lämmöllä ajatellutkaan Direoksen kaupunkia, jossa oli syntynyt, ei sama inho suinkaan yltänyt muuten pohjoiseen. Vaikka hän kuinka rakasti matkustamista eteläisten maiden oudoissa kulttuureissa, niin pohjoinen oli kuitenkin se alue, jolla hän tunsi olevansa eniten oma itsensä. Sana koti ei ollut merkinnyt hänelle mitään, hänen kotinsa oli Tanssija ja kulki siis mukana missä hän olikin. Pohjoisessa häntä ei kuitenkaan niin herkästi tuijotettu hiusten värin vuoksi. Valkoinen kun ei ollut etelässä mitenkään kovin yleinen hiussävy.

”En ole vielä ehtinyt ihmeemmin pohtia. Kai sitä tavallista.” Lymphiar loi Areciin hivenen tuhman katseen.
”Etsin asiakkaita ja kukaties rentoudun jossain kapakassa.” Hän rakasti huiputtaa humalaisia aatelisia vaikka vihasikin moista ilmiötä lähes yli kaiken. Mutta saattoihan sitä aikaansa kapakassa muutenkin viettää.
Lymphiar katseli joutessaan Arecia. Tämä ei ollut lainkaan hullumman näköinen, vaikka hän useinkin mietti miltä tämä oli näyttänyt ennen kuin sai silmälappunsa. Lymphiar ei oikeastaan tiennyt miksi Arec ei ollut kiinnostunut hänestä samalla tavoin kuin miehistö. Ainakaan tämä ei ollut tuonut sitä mitenkään julki eikä Lymphiar ollut vihjaillut. Olihan se ihan mukavaa välillä puhua ilman että toisen kädet kiemurtelivat ilman lupaa iholla.

Arec:
Naisen katse sai Arecin kohottamaan huvittuneena toista kulmaansa ja yhtäläisen huvittuneen virnistyksen käväisemään lyhyesti miehen huulilla. Ei ainakaan tarvinut miettiä, etteikö nainen keksisi itselleen maissa ajanvietettä, joskaan Arec ei ollut tainnut sellaista koskaan epäilläkään. Hän ei kuitenkaan kommentoinut tuon ajanvietteisiin mitään sen tarkemmin, sillä mies ei yleensäkään ryhtynyt kommentoimaan kyseistä aihetta koskevia tokaisuja sen kummemmin. Ei miehistön kanssa keskustellessaan, eikä myöskään Lymphiarin itsensä kanssa puhuessaan. Hänen puolestaan kaikki saivat tehdä aivan, mitä itse halusivat, kunhan kykenivät laivalla työskennellessään ajattelemaan edes jokseenkin selkeästi.
Hänellä ei ollut kuitenkaan itsellään mitään erityistä halua keskustella asiasta miehistön kanssa sen yksityiskohtaisemmin – ei ainakaan maissa ja kapakoissa, jolloin puheenaiheen kääntyminen Lymphiariin hyvinkin yksityiskohtaisesti ei ollut kuin erittäin huonosti solmitun solmun varassa.

Arec ei kuitenkaan missään vaiheessa tuominnut kenenkään tekemisiä mitenkään kunhan ne vain tehtiin yhteisymmärryksessä keskenään. Sillä hän kyllä muisti hyvinkin muutamia tilanteita, jolloin asiat olivat saattaneet hieman riistäytyä käsistä. Tanssijan miehistö – ainakin nykyisessä muodossaan – tuntui jo tietävän paikkansa varsin hyvin. Tarkoittaen sitä, että jokainen heistä tiesi toimia tietyissä asioissa vain Lymphiarin sanelemilla ehdoilla ja ne taisivat samalla olla ainoat ehdot, joita Arec saneli noiden toiminnalle. Sillä keneltäkään ei ollut tainnut päästä unohtumaan edellisen perämiehen kohtalo sen jälkeen, kun tämä oli päättänyt venyttää omin ehdoin onneaan naisen suhteen hieman liiankin pitkälle. Siinä vaiheessa olisi voinut luulla, että kenellä tahansa olisi riittänyt Lymphiarin käsittelyn jälkeen tarpeeksi myötätuntoa ainoastaan sääliä kyseistä miesparkaa, mutta oli hyvä ettei kyseinen mies ollut lentänyt saman tien kapteenin toimesta yli laidan. Tämä oli selvinnyt seuraavaan satamaan ainoastaan sen vuoksi, ettei kapteeni onneksi ollut yleisesti kovin kiivasluontoinen mies. Toisinaan hymy oli kuitenkin tilanteista kaukana ja Tanssija oli tehnyt jopa suunnittelemattoman pysähdyksen heti seuraavassa satamassa, jotta kyseinen rotjake oli saatu heitettyä pois silmistä. Kenties juuri näistä syistä Tanssijan kuri olikin yleisesti niin hyvä, ettei Arec joutunut turhaan pingottamaan, sillä miehistö kyllä sai korvillensa, mikäli kapteeni ei hyväksynyt jotain asiaa. Ja vielä kun kyseiseen asiaan oli lisätty se, ettei Lymphiarinkaan käsittely ollut ollut kovin hellävarainen.

”Kuulostaa mukavan vakiolta”, Arec totesi Lympen kommentointiin ajan viettämisestä kapakoissa. ”Taidan itsekin tehdä juuri sitä samaa ja miehistö ainakin varmasti on suunnistamassa heti ensimmäiseen kapakkaan, jonka löytävät...”, Arec jatkoi hieman huvittuneella äänensävyllä, ”sillä ainakin päätellen viime päiväisistä puheista päätellen miehet ovat olleet innokkaita puhaltamaan itsekin lisää tuulta purjeisiin, jos vain suinkin mahdollista... Ja voiko heitä toisaalta syyttääkään, kun otetaan huomioon, että Tanssija potee tällä hetkellä suurta puutetta juomanvarastojen täydentämisen suhteen?” yhä hivenen huvittunut virnistys piirtyi kapteenin huulille hetkeksi ja katsekin kääntyi välistä Lymphiariin, jonka kultaiset silmät heijastivat taivaanrannan taakse painuvan auringon punaisia sävyjä. Rommivarastot kerrassaan olivat kuulemma ensimmäiset varastot, joita maissa käydessä pitäisi täydentää ja olivathan he tosiaan viettäneet merellä harvinaisen pitkän aikaa tällä kertaa. Pohjoiseen vievillä reiteillä kesti aina hieman pidempään ja silloin joistain näinkin oleellisista muonavarastoista oli joustettava, jotta mukaan mahtui enemmän kaikkea muuta. Pohjoiseen kun oli yhtä sun toista vietävää.

Lymphiar:
Omat ajatukset ajan viettämisestä sai Lymphiarin ajatukset harhautumaan siihen, viettäisikö hän kukaties seuraavan yön omassa vai jonkun muun vuoteessa. Hän ei pelännyt miehistöä lainkaan vaikka moni muu nainen olisikin voinut pelätä. Jokainen mies muisti mitä hän tehnyt sille yhdelle, joka oli kuvitellut voivansa hallita Lymphiaria. Lymphiar ei ollut tälle antanut juurikaan armoa. Ei hän tätä olisi tappanut, mutta mies varmaan toivoi rankasti olevansa kuollut.

Kapteenin sanat nostattivat hivenen hajamielisen hymyn Lymphiarin kasvoille. Paljastaen miten ajatuksissaan nainen oli. Odotus näkyi myös silmistä himmeänä hohteena.
Katse tarkentui horisontista takaisin Arecin kasvoihin.
”Kauanko Tanssija on satamassa?” hän kysyi uteliaana. Heillä oli paljon myytävää ja hän halusi kunnolla aikaa ostajien metsästykseen.
Huomaamatta toinen käsi kohosi kaulassa riippuvalle kotkakorulle. Se teki aina niin kun naisen mietteet eksyivät aatelisiin. Harvemminpa muita heidän ostajiensa listoilla olikaan. Rikkaita kauppiaita ehkä lukuunottamatta.

Lymphiar ei oikein tiennyt mitä tekisi, jos joskus kohtaisi isänsä uudelleen. Mahtaisikohan se nilkki edes tunnistaa häntä? Hän oli loppujen lopuksi muuttunut aika paljon siitä rääsyläisestä, joka oli tuota samaista korua piilotellut taskussaan heidän viimeksi nähdessään.
No, kyllä mies hänet viimeistään siinä vaiheessa tunnistaisi kun saisi nivusiinsa parikymmentä senttiä terästä. Lymphiarin silmissä hohteli päättäväinen katse. Joskus hän tekisikin sen vielä.

Arec:
”Hmm, ehkä nelisen päivää. Tai ainakin niin kauan, että saamme kaikki asiat hoidettua.” Eihän heillä mikään minuuttiaikataulu ollut kuitenkaan. Arecilla oli hieman ristiriitaisia ajatuksia pohjoisessa vietetyssä ajassa. Hän oli itsekin kotoisin näiltä seuduilta ja kotiin palaaminen toi mieleen muistoja niin hyvässä kuin pahassa. Näkisiköhän hän enää Ameria tai Alecia? Joskus hänen päässään kävi itsetuhoisia ajatuksia kotona käymisestä. Hän olisi halunnut vain katsoa, olisiko sisaruskolmikon nuorimmainen kunnossa. Tietenkin hän tiesi, ettei hän olisi onnistunut katsomaan vain ikkunan läpi, niin hyvin he olivat tulleet toimeen keskenään, ettei hän olisi voinut jättää tervehtimättä. Ja Alec taas seilasi tuntemattomilla vesillä kuten hänkin. Ajatus sai hymynhäivän hänen kasvoilleen ja katse painui kauas horisonttiin. Tuntematon oli vetänyt heitä kumpaakin puoleensa, eikä hän epäillyt, etteikö se kiehtonut myös Ameria.

Hänen ajatuksensa olivat muutaman päivän matkan päässä olevassa satamassa. Pohjoisen ilma oli erilaista, raikkaampaa ja viileämpää, kuten hän oli oppinut sen tuntemaan. Hän viettäisi mielellään hieman aikaa itsekseenkin kaupungin lähimaastossa ja se tuskin tosiaan olisi ongelma. Sillä vaikka kapteeni olikin osa miehistöä siinä missä muutkin, oli hänessä myös hieman yksinäisen suden vikaa. Kettuun hänellä tosin useammin viitattiin ja se taisi johtua punaruskeista hiuksista. Ja vitsailevan viekkaasta vaikutelmasta. Miehistö oli sen lisäksi kehitellyt itsekseen myyttiä hänen tarkkaavaisuutensa ympärille. Olihan hän sentään puolisokea, mutta silti häntä ei kukaan yllättänyt kummaltakaan puolelta. Niin, ei kapteeni kuuro ainakaan ollut ja se sokeuskin oli vain harhaa. Heidän ei kuitenkaan tarvinut tietää, sillä:”Mitä vähemmän henkilöitä kantamassa hänen salaisuuttaan, sitä paremmassa tallessa se olisi”, niin hän oli aina sanonut itselleen.

Vasen ja vihreä silmä kääntyi tarkastelemaan Lymphiaria siinä missä sininen jäi silmälapun taakse piiloon. Oli parempi, ettei nainenkaan tiennyt, sillä mieluummin hän olisi puolisokea kuin syntyperäänsä sidottu. Joskus häntä kauhistutti ajatus siitä, kuinka syvästi Lymphiar vihasikaan aatelisia. Hänen kaltaisiaan miehiä, jotka olivat syntyneet kultalusikka suussaan, vaan eipä heistä moni ollut sylkäissyt tuota lusikkaa pois kuten hän. Hän oli halunnut tehdä onnensa itse, eikä olla sen vanki ja siksi hän olikin lähtenyt ja aloittanut alusta.

Aurinko laski hiljaa ja huomenna olisi jälleen uusi päivä. Uusi työntäyteinen päivä, sillä kapteeni ei suinkaan vain patsastellut kannella jakelemassa määräksiä. Hänen olisi parasta siirtyä pian lepäämään hyttiinsä ja toisin kuin Lympen, ei hänen täytynyt miettiä, tekisikö hän sen yksin vai jonkun muun kanssa.
”Aurinko laskee ja huomenna on taas uusi päivä. Lienee parasta alkaa siirtyä yöpuulle, sillä seuraava auringonnousu vaatii jälleen virkeyttä”, kapteeni tokaisi hymyillen hieman ja repien katseensa, näkyvästi vain puolikkaan, mutta todellisesti aivan kokonaisvaltaisen, irti Lymphiarista. Liekö hän saisikaan unta saman tien, joka tapauksessa ei tähän jääminen siihen ainakaan auttaisi.

Oikea käsi nykäisi hattua hieman alemmas, silmien päälle ja Arec poistui yöt toivottaen hyttiinsä. Jonkun hyttiin Lympekin löytäisi, ei siitä ollut epäilystäkään, mutta hänen hyttinsä se ei tänäkään yönä ollut.

Lymphiar:
Lymphiar huomasi hajamielisen ajatusten vaeltelunsa vasta, kun joutui miettimään mitä Arec olikaan äsken sanonut. Moista tapahtui aina joskus. Joskus hän pakeni sitä hyttiinsä vain nukkumaan. Tänä yönä hän ei tekisi sitä. Hän kaipasi muuta ajateltavaa.

”Hyvää yötä”, hän toivotti Arecille tämän lähtiessä. Naisen kultaiset silmät saattelivat miehen tämän hytin ovelle asti ennen kuin kääntyivät toiseen perämiehistä. Mies taisi tuntea katseen itsessään, sillä kääntyi katsomaan.
Lymphiar hymyili, nyt sitä keimailevaa hymyään ja huomasi vaikutuksen miehessä heti. Hän käveli miehen luokse ja antoi tämän kietoa kätensä ympärilleen. Perämiehen mielenkiinto kohdistui nyt vain siihen, että sai Lymphiarin mahdollisimman äkkiä hyttiinsä. Sen ovi pamahti seinään ja takaisin kiinni heidän takanaan.

Lymphiar pyyhki tapansa mukaan ajatukset päästään. Unohti vain seinän takana oleilevan Arecin kanssa käymänsä keskustelun ja keskittyi vain työhönsä. Työhönsä ja hupiinsa. Molempiahan se oli, mutta joskus sitä toivoi hiukan enemmän. Enemmän mitä? Siinä sitten olikin hyvä kysymys. Onneksi hän pääsisi pian hieromaan kauppoja maihin. Saisi kaikki turhat ajatukset pois päästään.

Arec:
Viiltävä tuuli tarttui vaatteiden liepeisiin, iski luihin ja ytimiin. Arecin hatun se olisi vienyt mukanaan enemmän kuin mielellään, miekkosen hymyä se olisi tuskin onnistunut karistamaan. Hän ei olisi arvannutkaan saattavansa olla näin loistavalla tuulella onnistuneen päivän jälkeen, mutta ilmeisesti tuulinen ja kylmä sää toimi Areciin aivan päinvastoin kuin moniin. Hämärän kannustamat askeleet suuntasivat nyt kuitenkin kohti lämpimämpiä paikkoja kuin kaupungin muurien takaisia metsiä.

Miestä oltiin joskus pidetty hieman omituisenakin niiden asioiden vuoksi, jotka saivat tämän loistavalle tuulelle. Yksi sellainen oli merellä raivoava myrsky, jonka näkeminen jo kaukaa tuntui synnyttävän kapteeniin suorastaan epätervettä intoa. Eihän hän toki koskaan myrskyn silmään tieten tahtoen jotunut, mutta joskus sitä ei voinut välttää. Ja monesti oli Arec myrskyn jälkeen istunut vasten laivan kaiteita kannella, aivan litimärkänä ja niin tyytyväisen näköisenä, että myrskyn jäljiltä loppuunpalanut miehistö ei voinut kuin pudistella päätään kapteeninsa loistavalle mielialalle. Eikä mies edes itse tiennyt täsmälleen, miksi rajuilmat sytyttivät häneen moisen tunteen. Hymy niiden jälkeen oli joka tapauksessa hyytymätön.

Nyt mieliala johtui kuitenkin kylmää tuulta enemmänkin siitä seikasta, että he olivat pohjoisempana kuin aikoihin. Pohjoisen ilma oli raikasta, sen kylmyys jotenkin puhdistavan tuntuista ja ennen kaikkea kotoisaa. Eihän Arec koskaan ollut sen tarkemmin puhunut, mistä päin tuli, joskin juuri pohjoiseen oli saatettu viitata. Jatkokysymyksille kuitenkin heilautettiin vähettelevästi kättä ja todettiin paikan olevan niin mitätön, että hän tuskin itsekään muisti sen nimeä. Yleensä se oli tarpeeksi sammuttamaan turhat kyselyt ja sopi samalla hyvin siihen sävyyn, jolla Arec useinkin puhui. Ei turhan vakavamielisesti, mutta kuitenkin tarkkana siitä, mitä sanoi.

Tummansiniseen takkiin ja kapteenin hattuunsa pukeutuneena Arec astui yhteen kaupungin lukuisista kapakoista ja huomasi, ettei ollut ainoa, jolla oli silmälappu toisen silmänsä päällä. Satamassa sijaitsevaan kapakkaan mahtui monenlaisia merimiehiä ja vaikkei Arec heidän joukossaan tuttuja kasvoja nähnytkään, tunsi hän sopivansa hyvin joukkoon. Osittain tiedostamattaan hän silmäili kapakan tarkkaan läpi, tapanaan hänellä kun oli aina etsiä tuttuja kasvoja tällaisista paikoista. Varsinkin kun juuri tämä kyseinenkin kapakka olisi ollut juuri Alecin tyylinen paikka viettää aikaa, vaikka kuten hänkin, myös Alec vältteli jossain määrin pohjoisessa käymistä. Ja tuttujen kasvojen puutteessa suuntasi Arec kulkunsa hieman peremmälle, baaritiskillä sijaitsevalle tyhjälle tuolille ja tilasi itselleen oluen. Ei täällä välttämättä muuta olisikaan tarjoiltu.

Lymphiar:
Tiukasti edestä kiinni vedetty viitta kahahteli askelten tahdissa. Huppu oli vedetty hivenen silmien yli ja kasvoja peitti huntu. Oli mahdoton sanoa oliko kulkija kaunis vai ei. Tosin ei ollut epäilystäkään sukupuolesta. Keinuvaa käyntiä ei mitenkään peitelty vaikka kulkijaan luodut katseet eivät saaneet askeleita hidastumaan.

Pohjoisen kirpeä ilma, miten hän rakastikaan sitä. Ja samalla ympärillä oli aivan liian monia samankaltaisia kujia joilla hän oli lapsuutensa viettänyt. Ja joilla kulki vieläkin kuin kotonaan.
Tänään Lymphiar tosin ei ollut kuluttanut aikaansa kujilla vaan kuljeskelen kauppakaduilla myyntitouhuissa. Olkalaukku, joka oli visusti viitan alla piilossa, oli keventynyt esineiden ja korujen vaihtuessa rahaksi.
Olisi aika pienelle tauolle. Eri asia vain olisi minne?

Lymphiar katseli ympärilleen ja paikansa muutaman talon päässä kapakan. Sitä ei sen enempää eroteltu oliko se kutsuvan näköinen vai ei. Hän oli tottunut.
Kepein askelin hän suuntasi ovelle ja työnsi sen auki. Sysäämättä huppua niskaansa tai irrottamatta huntua kasvoiltaan. Tanssijan miehistö tunnistaisi hänet tästäkin pienoisesta valeasusta huolimatta, mutta muut eivät tuntisi.

Hunnun takana huulet kaartuivat hymyyn, kun pikainen vilkaisu löysi Arecin baaritiskiltä. Mikä yhteensattuma. Ihan mukava tosin. Missähän loput miehistöstä olivat? Varmasti jossain lähempänä merta, ensimmäisissä juottoloissa minkä olivat löytäneet.

Väistellen kapakan tungosta Lymphiar suuntasi Arecin luo, kiittäen merellä hioituneita liikkeitään väistäessään päälle horjahtavaa kaapin kokoista miestä. Jääminen tuon ja baaritiskin väliin olisi tehnyt hänestä hetkessä mehua.
”Mitä sinä täällä?” hän kysyi huvittuneena päästyään vihdoin turvallisesti Arecin luo ja nojautuessaan tiskiin tämän vieressä. Baarimikolle heilautettiin vain hansikkaan peittämää kättä, hän ei halunnut juotavaa. Ei ainakaan täältä.

Arec:
Näennäisen kiinnostuneena oluttuopistaan Arec silmäili kapakkaa ympärillään. Ei mikään kaikkein sivistynein paikka, muttei toisaalta mitenkään ikävä tunnelmaltaan. Toisin kuin olisi miehen taustan tietäen voinut kuvitella, ei Arec ollut turhan tarkka paikoista, joissa vietti aikaansa. Toisaalta ehkä moinen turhantarkkuus oli karsiutunut Arecista juuri siinä vimmassa päästä eroon kaikesta, mitä verenperimä toi hänelle mukanaan. Hän ei ehkä olisi kestänyt itseään, mikäli olisi hienostellut turhia.

Tiedostamaton hymy kohosi miekkosen huulille tämän tunnistaessa juuri ovesta sisään astuneen naisen. Se kuitenkin katosi pian salin hälinään ja hän oli vielä niin kaukana, että tuskin Lympen oli mahdollista tuota pientä elettä nähdäkään. Hän ei kuitenkaan ilmaissut mitenkään huomioineensa naista ennen kuin tämä pääsi tarpeeksi lähellä – joka oli lähemmäs kuin olisi ollut tarpeellista, mikäli hän ei olisi nähnyt tarpeelliseksi esittää, ettei kykene näkemään oikealla silmällään. Silmälapun peittämä sininen silmä kyllä näki lapun lävitse ja sen näkö oli täten aivan samaa tasoa kuin vasemman, mutta olisi ollut varomatonta olla liian ilmiselvä asian kanssa. Sillä vaikka Arecia pidettiinkin tarkkaavaisena miehenä, niin tilanteessa, jolloin juuri oikea silmä oli oveen päin, olisi ollut varomatonta ilmaista nähneensä saapujat liian pitkän matkan päästä.

Kapakan meno ei ollut mitä rauhallisinta ja vaikka tunnelma olikin leppoisa, huomasi Arec hätkähtävänsä Lymphiarin edessä olleen miehen horjahtaessa niin, että tämä olisi jättänyt naisen alleen, ellei tämä olisi ehtinyt väistää. Hivenen ärsyyntyneenä itseensä Arec piilotti hätkähdyksen asennonvaihtumiseen ja keskittyi sen sijaan kokoamaan itsensä. Hän ei yleensä viettänyt Lympen kanssa aikaa tämänkaltaisissa kapakoissa ja nytkin nainen oli tullut tänne sattumalta. Siitä huolimatta hän ei olisi kuollakseenkaan voinut sanoa ei, kun tämä sitten varta vasten – hetken mielijohteesta tahi ei – asteli hänen vierelleen istumaan.

”Kunhan tulin viettämään iltaa”, Arec vastasi, eikä sen todenmukaisempaa vastausta olisi ollutkaan. ”Taisin tosin kulkea laput molemmilla silmilläni astellessani tänne”, mies hymähti hivenen huvittuneena katseen siirtyessä tarkkailemaan olutlasin pohjassa olevaa omituista kuviota, joka muistutti kovin paljon likatahraa, ”mutta onneksi en ole niin tarkka illanviettopaikoistani.” Tai seurastani, olisi voinut olla monen miehen jatke Arecin lauseelle, mutta kapteeni pitäytyi tavallisesti poissa sen aiheisista keskusteluista. Ja ei hän nyt aivan sokkona ollut tänne kävellyt, vaikka olikin paikan varsin summittain valinnut. Häntä ei huvittanut viettää aikaan miehistön kanssa tänään, joskin Lymphiar oli aina asia erikseen. ”Entä sinä? Oliko päivä tuottelias?” Arec kysäisi hymynhäivä suupielessään ja katsahti naiseen vasemmalla silmällään. Tokihan oikeakin silmä tähän katsoi, mutta sitä nainen ei vain voinut huomata. Arec ei ollut koskaan kertonut kovin yksityiskohtaisesti, mitä silmälle oli todella tapahtunut, mutta se oli toisaalta ymmärrettävää, mikäli ajatteli, ettei silmälapun takana odottanut mikään kovin kaunis ja mieltäylentävä näky. Mies oli mielissään huomatessaan Lympen astelleen hänen vasemmalle puolelleen, sillä se helpotti keskustelua katsekontaktin kannalta. Ehkä Lymphiar oli huomannutkin, että Arec itsekin tapasi aina kävellä seuransa oikealle puolella, jotta vasen silmä kykenisi kohdistamaan katseen tähän paremmin.

Lymphiar:
Lymphiar ei tehnyt elettäkään riisuakseen viittaansa sen enempää kuin huntuaankaan vaikka kapakan lämpötila ei olisi niitä vaatinutkaan. Oli aivan liian mahdollista, että joku täällä olisi nähnyt hänet aiemmin ilman viittaa ja se olisi tehnyt naamioleikistä lopun kerta sivalluksella. Oli näet paljon helpompi jäljittää selvien tuntomerkkien perusteella nainen kuin sellainen tapaus, joka tuntui katoavan heti kulman taakse päästyään.

Kultaiset silmät kuitenkin tarkkailivat eloisina niin Arecia kuin ympäristöäkin. Ei hän liiemmin ihmetellyt miehen kapakkavalintaa, tuskin heistä kukaan hirveämmin ajanviettopaikkojaan valitsi.
Vastaus miehen kysymykseen oli hunnun kätkemä hymy, joskin hymy näkyi selkeänä naisen silmistä. Asia, jota ei olisi uskonut kun vertasi miten huolettomalla tavalla hän nojasi baaritiskiin, selkä siihen päin hiukan vaikka muuten kääntyneenä Areciin päin.
”Varsin tuottoisa sanoisinko. Sain lähes kaikki tavarat myytyä sinne sun tänne. Torilla ei lykästänyt tällä kertaa, sain haihtua aika nopeaan kaartin tieltä. Partioita oli todella paljon siellä, varmaan paikallisen rikollisuuden vuoksi.” Lymphiar vaihtoi hiukan asentoa, läimäyttäen kauemmas sen saman häntä kohti horjahtaneen miehen käden, joka oli ollut hyvää vauhtia hivuttautumassa aivan jonnekin muualle kuin missä sen pitäisi olla. Mies sentään uskoi suosiolla, luoden häneen vain loukkaantuneen katseen, josta Lymphiar ei välittänyt tippaakaan.

Kapakan tunnelma oli levottomampi kuin vielä äsken ja Lymphiarin huomio kääntyi riitelevään mieskolmikkoon. Kulmat painuivat hetkeksi kasaan, mutta tilanne ei, ainakaan toivottavasti, koskettaisi heitä lainkaan.
Katse kääntyi takaisin Areciin, ja Lymphiar irrotti sormensa tikarin kahvalta johon ne olivat huomaamatta viitan alla hakeutuneet.
”Hmm... Huikka jotain voisi kyllä tehdä hyvää...” Hän silmäili harkitsevasti baarimikkoa.
”Tosin, taidan jättää tutkimatta mitä tämän paikan vesisäiliössä lilluu.”

Arec:
Arec kurtisti hieman kulmaansa – sitä, jota halkoi aavistuksenomainen vaalea arpi – kapakan tunnelman muuttuessa hetkeä levottomammaksi. Siitä oli ollut kertomassa Lymphiaria kohti horjahtavan miehen lisäksi erään pöytäporukan kohonneet äänet sekä kiihtyneet pulssit. Ei mitään erikoista sinänsä, mutta silti se sai Arecinkin hieman enemmän varuilleen. Eihän hän halunnut tämän illan päättyvän mitenkään ikävästi varsinkaan nyt, kun sattui olemaan Lymphiarin seurassa.

”Hmm, kuulostaa hyvältä. Mikäli muilla miehistön jäsenillä on ollut yhtä onnistunut päivä, voi olla, että pääsemme takaisin merille odotettua aikaisemmin”, sillä Tanssija ei tavallisesti pysähtynyt näin pohjoisessa, eikä Arecillakaan täten ollut tapanaan viettää aikaansa näin kylmän vyöhykkeen alueella. Ei sillä, että kylmyys olisi häirinnyt häntä – se oli kotoisaa – mutta koska pohjoisessa kulkeminen tuntui aina jokseenkin turvattomalta. Ihmiset näyttivät tutummilta ja ilmakin tuoksui kodilta. Ei kuitenkaan samanlaiselta kodilta kuin meren ilma, jonka luokse hän oli itse valinnut menevänsä. Toisaalta, hän oli kuitenkin tyytyväinen, että he olivat pysähtyneet tänne – sehän oli ollut hänen päätettävissään – sillä hänen päivänsä oli ollut kerrassaan onnistunut. Aamusta hänkin oli ollut Tanssijan asioilla, ostamassa uutta kuljetettavaa, mutta sen jälkeinen aika olikin vietetty viileässä ulkoilmassa, joka oli ollut täydellinen ajatusten tuulettamiseen. Luotuaan vilkaisun Lympeen hän arveli, että saattaisi tosin olla nytkin lisätuuletuksen tarpeessa.

”Ehkä täällä yhden huikan uskaltaakin ottaa, mutta – älä ota olutta, en suosittele”, Arec vastasi Lymphiarin juomista liittyviin arveluihin ja virnisti huvittuneesti luoden naiseen vasemman silmän katsahduksen. Sen jälkeen katse kääntyi takaisin taustalla riitelevään mieskolmikkoon, joista kaksi oli jo noussut ylös pöydästäkin. Ilta ei ainakaan näyttänyt rauhoittuvan, hän ajatteli ja loi merkitsevän silmäyksen Lymphiariin. Naisen kultaiset silmät vastasivat katseeseen. Ja kenties hänkin kaipaisi jotain vahvempaa.

Lymphiar:
Lymphiar nyökkäsi hivenen poissaolevasti, silmäten epäluuloisena kapakan omistajan hänen käteensä lykkäämän lasin sisältöä ennen kuin uskaltautui maistamaan. Aineen ensimmäisen kosketus kieleen sai hänet vakaasti päättämään, ettei hän moiseen litkuun uudempaa kertaa koskisi. Olutta, viiniä tai vettä, tämän kapakan tarjonta näytti olevan kaikilta saroilta yhtä epämiellyttävää.

Vääntäen huuliaan mielenosoituksellisesti Arecille ja pyöräyttäen silmiään lasiinsa päin, Lymphiar kääntyi katsomaan muun salin väkijoukkoa.
Tuskin hän ehti selkänsä baaritiskille kääntää, kun tappelu roihahti täyteen liekkiinsä. Arviolta kymmenisen miestä loikkasi seisaalleen, huutaen toistensa päälle. Jos Lymphiarilta oltaisiin kysytty, olisi tappelu saanutkin jäädä siihen vaiheeseen, mutta jonkun heittäessä toista olutkolpakolla, ei kestänyt enää kauaa, että ensimmäiset tikarit vedettiin esiin.

Lymphiar kääntyi hiukan poispäin. Ei sillä, kapakkatappelut eivät olleet mitään uutta hänelle ja hän oli oppinut, että oli kaikkein parasta kun ei suoraan tuijottanut tappelun osapuolia. Oli sitä helpompiakin keinoja joutua vahingossa mukaan. Eikä hänellä ollut pienintäkään halua joutua mukaan tuohon.

Kukaan muukaan ei ihmeemmin näyttänyt haluavan puuttua tappeluun, sen verran kiivaana se kävi. Mutta luultavasti kaikille tuli yllätyksenä se, kuinka pitkälle se meni.
Lymphiar säpsähti korahdusta takaansa ja käännähti ympäri, ehtiäkseen juuri astahtaa taaksepäin sen verran, ettei lattialle lyyhistynyt ja ilmiselvän kuollut mies olisi lytistänyt häntä alleen. Hunnun takaa tuskin kukaan muu kuin Arec pystyi lukemaan naisen ilmettä, mutta kultaisten silmien kauhistunut katse kertoi enemmän kuin riittämiin. Käsissä ollut viinilasi lähes tipahti baaritiskille, kaatui nurin ja valutti lähes täyden sisältönsä pöydälle. Lymphiar ei sitä ollut näkemässä. Mahdollisimman nopeasti hän harppoi salin poikki ja ulos kapakasta. Haluten äkkiä pois lähes syliinsä kuolleen miehen luota.

Askelet pyrkivät horjahtelemaan kun hän kääntyi sumein silmin ensimmäiselle kapealle kujalle, pois kaikkien katseiden alta.

Arec:
Epämiellyttävä häilähdys kävi miehen mielessä Lymphiarin mutristaessaan huuliaan ja pyöräyttäessään silmiään lasinsa juomalle mielenosoituksellisesti. Nainen ei erityisemmin vaikuttanut nauttivan illanvietosta ja vilkaistessaan taustalla pian häkellyttävään käyntiin polkaisevaa tappelunpoikasta ei Arec oikeastaan ihmetellyt asiaa. Miehen vihreän silmän katseeseen pesiytyi aikaisempaa enemmän huolestusta ja hän käännähti Lymphiarin puoleen rohkaistuneena aikeenaan ehdottaa tälle siirtymistä johonkin miellyttävämpään paikkaan. Sellaista ei nimittäin tulisi olemaan kovin vaikea löytää. Hän ei kuitenkaan ollut liiemmin miettinyt paikan tasoa astuessaan itse sisään, sillä Arec – hän ei ollut turhan tarkka. Oletettavasti Lymphiar olisi kuitenkin kaivannut hieman erilaiseen paikkaan jo juomienkin vuoksi, eikä puhkeava tappelukaan näyttänyt kovin hyvältä.

Arec ei kuitenkaan ehtinyt kuin aloittaa sanansa, kun ne jo hukkuivatkin saman tien uuteen intoon nousseeseen tappeluun, jossa vähintäänkin kymmenen miestä nousi ylös pöydästään ääntään korottaen. Oluttuopin osuessa jotakuta rähinöitsijöistä päähän olikin kaikki sitten jo menetetty ja tikarit vedettiin saman tien esille. Kapteenin välitön ylösnouseminen ei ollut kuitenkaan riittänyt, sillä ennen kuin hän ehti vetäistä Lymphiaria mukaansa ovea kohden tarttui joku voimakkaalla otteella hänen olkapäähänsä. Arec riuhtaisi itsensä otteesta irti ja väisti seurannutta iskua lahjakkaasti, jolloin joku vuorostaan koputti hänen olkapäähänsä tarttuneen miehen olkaan – niin, tuolilla. Ja se olikin sitten tämän menoa.

Katse palasi takaisin Lymphiariin, pöydälle kaatuneeseen lasiin – maahan kaatuneeseen mieheen ja sitten kaikki, mitä hän näkikään enää naisen kauhistuneen ilmeen takaa, oli käännetty selkä ja poispäin vievät horjahtelevat askeleet. Mielessään mies kirosi väentungosta koettaessaan luovia tietään ulko-ovelle Lymphiarin perään. Mieleenkään ei nimittäin ollut tullut ajatus siitä, että hän vain antaisi naisen mennä menojaan, sillä oli selvää, että tämä oli järkyttynyt ja siinä tilassa sitä saattoi olla helppo saalis melkei kelle tahansa pikkuvarkaalle tikari kädessään, vaikkei hän olisi muuten koskaan Lymphiarista moista epäillytkään. Ja niinpä kaikki ajatukset siitä, ettei hän ehkä osaisi lopulta tehdä asialle mitään, Arec raivasi tiensä ovelle ollen näkevinään vielä vilauksen Lymphiarin päällään pitämästä huivista suunnatessaan askeleensa kohti sivukujia.

”Lymph?” huokaus saatteli ääneen lausuttua huhuilua, sillä päästyään sivummalle, hiljaisisille ja sokkeloisille kujille ei naista näkynyt enää yksinkertaisesti missään. Loistavaa, hän ei ehkä koskaan antaisi itselleen anteeksi, mikäli Lymphiarille nyt sattuisi jotain – pitikö sitä olla niin saatanan hidas askelissaan? Sadatellen mies potkaisi kujan reunalle kasautunutta romukasaa, kun yhtäkkiä – siellähän nainen istuikin. ”Lymph?” Tällä kertaa kysyvän lausahduksen sävy oli pehmeämpi ja sadattelunsa saman tien unohtaneena Arec otti muutaman askeleen lähemmäs ja saman tien istahti Lymphiarin vierelle päätään pudistellen ja hattunsa pois päästään otettuaan hiuksiaan haroen. ”Oletko sinä kunnossa?” Mitään sen järkevämpää miehen päähän ei hiusten haromisesta huolimatta ollut tullut ja nyt mielessä alkoi tiedostua se aikaisemmin sivuun työnnetty osa siitä, ettei hänestä välttämättä olisi mitään hyötyä. Vähin, mitä hän voisi kuitenkin tehdä olisi varmistaa, että Lymphiar pääsisi takaisin laivalle ehjin nahoin.

Lymphiar:
Matkasta kapakasta syrjäkujalle ei jäänyt hänelle montaakaan muistikuvaa. Hän muisti kiinni paukahtavan oven äänen, oman värisevän hengityksensä. Ja sitten hän oli jo romahtanut kujalla olleen rojukasan taakse, kun kaikki voima kaikkosi jäsenistä saaden hänet vain vapisemaan hillittömästi. Kyynelet valuivat suljetuista silmistä hunnun alle ja etäisesti hän maistoi huulillaan suolan. Muuten tuntoaisti oli turtunut kylmään jähmettymiseen.

Lymphiar ei kuullut Arecin huhuilua ja vain sävähti hiukan ja etäisen oloisesti kun tämä istahti hänen viereensä. Kyyneleiden muodostaman kalvon takaa kultaiset silmät katsoivat miestä hetken ennen kuin katse kääntyi poispäin.
Vaikka hän oli hakeutunut kujalle hakemaan piiloa, tuntui nyt suorastaan luonnolliselta käpertyä hiukan lähemmäs Arecia. Hakemaan suojaa sitä maailman pahuutta vastaan, jota hän ei yhäkään kyennyt ymmärtämään ja johon hän todellakaan ei ollut turtunut.

Kysymykseen vastaaminen oli täysin mahdotonta, sen sisältöä ei ymmärretty, vain sen merkitys. Ja sekin vain siltä tasolta, että vieressä oli nyt joku, joka välitti. Joku, johon saattoi luottaa.

Arec:
Hän ei ollut oikeastaan odottanut naisen vastaavan ja silmien kääntyessä katsomaan häneen hunnun takaa, etäisinä, kuin vain puoliksi tässä maailmassa olevina, ei hänen tarvinnut kysyä kysymystään uudelleen, sillä vastauksen oli nähnyt ainoastaan katsomallakin. Askeleet jossain kauempana kuulostivat etäisiltä, rojukasan takaa heitä ei kuitenkaan nähnyt kukaan, vaikka muuten kulkiessaan olisikin sopinut olla tarkkana sen suhteen, ettei tulisi ryöstetyksi. Arec ei halunnut edes kuvitella mielessään, millaisia ajatuksia ohikulkijat – keitä ikinä he täällä päin olisivat, sillä Lymphiar oli todella osannut etsiytyä syrjään – olisivat saaneet nähdessään yksinäisen naisen kyseisessä tilassa.

Naisen käpertyminen lähemmäs häntä sai kiertämään toisen kätensä tämän ympärille, muttei herättänyt samanlaisia ajatuksia kuin olisi saattanut jossain toisenlaisessa tilanteessa herättää. Arec ei olisi kuvitellutkaan hyväksikäyttävänsä tilannetta omaksi edukseen ja koko ajatuskin sellaisesta tuntui hänen mielessään lähinnä puistattavalta. Arec jos kuka nimittäin osasi pitää ajatuksensa kurissa – tekeminen, johon ei juuri tällä hetkellä edes paljoa vaadittu, kun ajatus naisen hyvinvoinnista oli aivan ensimmäisenä mielessä. Koko tilanne toi hänelle jossain mielessä niin elävästi mieleen sen, millaisen Lymphiarin hän oli tavannut vuosia sitten, ensimmäisen kerran.

Ilta kapakassa oli venynyt jo pitkälle. Miehistöstä jokainen oli jo saanut oman osansa rohkaisuryypyistä, ja Arec itse, oli hänkin saanut rohkaistumisesta oman osansa noustakseen ylös pöydästä ja kävelläkseen tiskillä istuvan naisen luo, kun tämä oli juuri sattumalta noussut itsekin ylös ja kävellyt kohti heidän pöytäänsä. Hän oli miettinyt, joskohan nainen oli huomannut hänen katseensa, mikä tuntui miltein mahdottomuudelta ottaen huomioon, että hän oli vilkuillut ainoastaan sivusilmällään – sillä ’sokealla’ sivusilmällään, jota tumma silmälappu peitti. Vaan kuinka hän olikaan sallinut itsensä katsella, sillä heti saapuessaan vähän heidän jäljessään oli naisen onnistunut varastaa hänen huomionsa.
Kysyessään, joskohan pöytään mahtuisi vielä, olikin nainen saanut heti useita innokkaita vastauksia miehistön joukosta ja istuutunut sen hetkisen perämiehen viereen, kun taas Arec itse oli unohtanut ajatuksensa siitä, että saisi nyt naiselle koskaan puhuttua illan aikana kahdenkesken. Harmistuneena hän oli ajatellut silmälappuaan, piirrettä joka teki hänestä muiden silmissä arpeutuneen ja kenties ei niin potentiaalisen vaihtoehdon kuin mitä joku muu sen sijaan oli. Ja ehkä se oli lopulta ollut vain hänen kapteenin asemansa, joka oli saanut naisen kohdistamaan sanojaan pöydässä myös juuri hänelle. Tanssijallehan Lymphiar oli halunnut, eikä Arec ollut saattanut sitä tältä kieltää.

Lymphiar:
Lymphiar oli viipynyt kauan katselemassa Tanssijaa satamassa. Hän ei vain saanut itseensä liikettä. Laiva oli lumonnut häntä täydellisemmin kuin mikään muu siihen astisista näyistä.
Vasta illan tullen hän oli kyennyt lähtemään liikkeelle, toteuttamaan sitä suunnitelmaa, joka oli iskostunut hänen mieleensä. Enemmän kuin mitään muuta, hän halusi päästä tuon laivan kyydissä pois täältä.
Ei ollut vaikeaa löytää laivan miehistöä, hän oli pitänyt silmällä minne nämä olivat menneet. Mutta siltikään hän ei löytänyt heti rohkeutta lyöttäytyä näiden seuraan, vaan jäi istumaan tiskille ja tyytyi vilkuilemaan näitä vain sivusilmällä. Hän sitä paitsi halusi tietää kuka näistä oli kapteeni. Muuten alku voisi alkaa hivenen liiankin nolosti.
Sitä hän ei epäillyt, etteikö miehistä koostuva miehistö olisi enemmän kuin kiinnostunut huolimaan hänet mukaan, mutta mikäli kapteeni olisi joku harvinaisen siveä sipuli, tämä homma karahtaisi karille ennen kuin ehtisi satamaa kauemmas. Sillä mitäpä muuta hän voisi tarjoutua tekemään laivalla? Hänen ruumiinvoimansa kun eivät sieltä vahvemmasta päästä olleet.
Kapteeniksi paljastui lopulta mies, jonka toinen silmä oli peittyneenä silmälapun alle. Kiinnostuneena Lymphiar tarkasteli tätä, pitäen tästä heti. Ja toivoen, että tämäkin piti hänestä, ainakin jollain tapaa. Tälle hän siis suuntasi pyyntönsä päästä laivalle. Mitäpä sitä turhia kursailemaan, yhtään missään? Se ei kuulunut hänen tyyliinsä.
”Mahtaisisikohan laivallasi olla tilaa yhdelle lisäjäsenelle?” Huulilla väikkyvä hymy ei ollut sen enempää mielistelevä kuin tyrkyttäväkään. Hän tiesi oman ulkonäkönsä ja sen vaikutuksen miehiin. Mikäli kapteeni ei olisi täysin aivopuoli, miltä tämä ei suinkaan näyttänyt ainoan silmän valppaan katseen vuoksi, tämä tietäisi hyvin mitä hän tarkoitti. Vaikka kapteeni olikin nuori, ihan niin kuin hänkin, tämä näytti aivan yhtä kokeneelta. Eri tavalla vain.

Arec:
”Mahtaisisikohan laivallasi olla tilaa yhdelle lisäjäsenelle?” Lymphiarin hänelle suuntaama kursailematon kysymys ja huulilla välkehtivä hymy olivat heti saaneet hänen ajatuksensa kulkemaan ylikierroksilla – hän ei ollut odottanut naisen aloittavan keskustelua aivan moisin sanoin ja hymyn kera, joka tuntui ikään kuin lukeneen hänen – ja oikeastaan monen muunkin miehistön miehen – ajatuksensa. Olikin kenties vain rohkaisuryypyistä johtuvaa, että mies sai ajatuksensa niin pian sen verran kasaan, että naiselle vastaaminen onnistui – sillä oikeastaan, ei tämä ollut lukenut hänen ajatuksiaan sen enempää kuin kaikkien miesten yleensäkin näiden katseen käydessä läpi naisen päästä varpaisiin, ja ehkä mielessään hieman vaatteiden allekin.

”Ja minkähän laista työtä olit ajatellut laivallani sitten tehdä?” Arec vastasi, huulet kuitenkin hymyyn taipuneina ,”nostaa purjeita ylös ehkäpä, vaiko ainoastaan omia purjeitasi?” mies kohotti hieman kulmiaan ja ilmettä ainoastaan hieman korosti toisen kulman rikkonaisuus, pieni viiru, jonka alueelle kulmakarva ei ollut enää arven saamisen jälkeen kasvanut. Äänensävy ei kuitenkaan ollut ollut ivaava tai vähättelevä, kuin naisen työpanos olisi ollut jotenkin halveksuttavaa tai muuten vain sellaista, mikä ei tulisi kysymykseenkään. Pikemminkin olisi tuon sävyn voinut huulille piirtyneen virnistyksen kera laskea enemmän flirttailevaksi, mitä se ehkä puolittain olikin ollut, johon taas rohkaisuryypyillä ja kaikilla mielessä pyörineillä ajatuksilla siitä, kuinka keskustelu naisen kanssa olisi avattu, oli kenties oma osansa. Samaan aikaan miehistön jäsenet tuntuivat kommentoivan kuin kilpaa heidän sylissään olevan ainakin tilaa yhdelle ’lisäjäsenelle’, ja ehtipä yksi todeta vakavana naisen laivalla tuovan pahaa onneakin.

Lymphiar:
Lymphiar kiinnitti kaiken huomionsa kapteeniin, eikä välittänyt miehistön katseista tai puheista. Ainakaan näennäisesti, sillä naisen eleet, kuin muka tiedostamattomat, olivat selkeän vihjaavia. Vietteleviäkin. Ja kuitenkin vyöllä oleva yksinkertainen tikari kertoi, että ehkä ihan suora käsiksi käyminen ei olisi terveellistä.
Kapteenin kysymys, kuin myös sitä seurannut kulman kohotus huomioitiin, mutta Lymphiar ei suinkaan ottanut sitä mitenkään torjuvana. Hän oli päättänyt päästä pois tästä likakasasta, jota myös kaupungiksi kutsuttiin eikä hän aikonut lannistua kovin helpolla.

Hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja kumartui eteenpäin, sallien miehille varsin anteliaan näkymän syvään uurretun, mukavan mutta yksinkertaisen paidan kaula-aukosta sisään.
”Sehän riippuu aivan siitä, arvostatteko enemmän omia purjeitanne kuin minun.” Toinen valkoinen kulmakarva kohosi naisellisena kaarena. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö miehet olisi viettäneet monia monituisia päiviä ja öitä vain oman kätensä kanssa. Sellaista tuo merimiehen elämä näytti olevan. Mitä hän oli yhtään osannut lukea satamaan saapuneiden miesten innosta rynnätä lähimmän ilotalon ovesta sisään.

Arec:
Kuka ikinä olikaan todennut naisen laivalla tuottavan pahaa onnea, oli joko hiljennetty tai sitten jo hiljennyt itsestään, tai ainakaan tämän ääntä ei saattanut enää kuulla muun miehistön innostuneiden kommenttien joukosta. Arec katsoi villiintynyttä pöytäseuruettaan huvittuneena. Naisen tarjous näytti ainakin tehneen näihin vaikutuksen, eikä hän itsekään väittänyt etteikö sitten olisi pitänyt sitä hyvinkin houkuttelevana ainakin jollain tasolla. Oli nimittäin jokin osa naisen ehdotuksesta, jota hän piti mielessään hyvinkin häiritsevänä, joskaan epä-arecmaiseen tapaan juopunut pää ei aivan kyennyt paikallistamaan tuon häiritsevän asian alkuperää.
”Tanssijan purjeet ovat ainakin suuremmat, voisin vannoa”, mies virnisti vastauksena ja arven saanut kulma kohosi hieman huvittuneena. Kumpaa hän arvostikaan enemmän, naista vai laivaansa, oli vaarallinen kysymys kysyä laivan kapteenilta, jolla ei siinä kysymyksessä tainnut olla loppujen lopuksi kovin monia vastausvaihtoehtoja, olivat naiset purjeet sitten kuinka ihastuttavat tahansa: mitä ne nimenomaan tässä tapauksessa olivatkin.

Illan muisto ei ollut hiipunut miehen mielestä vieläkään, vaikka olisikin saattanut kuvitella, ettei sen verran juovuksissa olisi kyennyt muistamaan iltansa tekemisistä enää yhtään mitään. Hän muisti pyytäneensä Lymphiaria istumaan heidän seuraansa, mutta sen sijaan, että olisi ottanut tämän mukaan myös huoneeseensa, oli käskenyt tätä palaamaan aamulla Tanssijalle ennen sen lähtöä. Hän ei ollut halunnut naisen makaavan kanssaan vain päästäkseen hänen laivalleen, eikä ollut myöskään halunnut tehdä päätöstä ennen kuin aamu olisi selvittänyt hänen päänsä. Vielä aamullakin hän oli ollut kahden vaiheilla, mutta heti nähdessään naisen hoikan figuurin väkijoukosta lähestyvän laivaa tiennyt vastaavansa tälle myöntävästi.
Ja nyt, he olivat yhä tässä. Aikaa oli kulunut, mutta mikään ei ollut lopulta tuntunut muuttuvan. Arec huokaisi syvään ja tunsi Lymphiarin painautuvan lämpimänä itseään vasten, yhä väristen hänen vierellään, hänen toinen kätensä tämän ympärillä. Se oli kuitenkin kaikkein lähimmäs, mitä hän oli naista päässyt. Mies hymähti mielessään tajutessaan yhä toistavansa samaa ajatusta kuin ensimmäisenä iltana kapakassa. Hän ei ollut halunnut naisen makaavan kanssaan laivalla vain velvollisuuden tunnosta. Ja sen lisäksi hän ei ollut halunnut nähdä tätä seuraavana iltana jonkun muun laivan miehistä käsipuolessa. Nyt hän ehkä kykeni vielä kestämään asian, juuri ja juuri, mutta silloin se olisi ollut jo liikaa. Hän saattoi jo nähdä laivalla syttyvän kapinan kapteenin joku kaunis päivä omiessa miehistön naisen itselleen. Eikä hän aivan niin ollut nähnyt sen menevän silloin, jo kauan aikaa sitten, kun oli sallinut naisen astua laivalleen ja vakuuttanut itselleen saavansa joku päivä tarpeeksi rohkeutta ottaa selvää, mikäli hänellä oli yleensäkään tämän suhteen mitään muita mahdollisuuksia kuin vain yhden yön suhteen.

”Lymphiar? Oletko valmis lähtemään?” miehen ääni kysymystä esittäessä oli lempeä. Hän oli lakannut huokailemasta itsekseen ja palannut tilanteeseen kenties yhtä vähitellen kuin Lymphiarkin, joka ei enää värissyt samalla tavalla kuin aikaisemmin.
”Mennään johonkin mukavampaan paikkaan. Olisi ikävää joutua nyt tappeluun jonkun kujarotan kanssa”, mies jatkoi, eikä hymyn onnistunut kadota äänensävystä missään vaiheessa. Oi, hän kyllä tappelisi sen kujarotan kanssa, joka heitä nyt tulisi häiritsemään, mutta ei kenties olisi kaikkein paras ajatus laittaa Lymphiaria nyt näkemään uutta verilöylyä heti edellisen jälkeen. Arec, ei hänkään ollut turtunut, muttei samalla ottanut asioita yhtä henkilökohtaisesti kuin Lymphiar aina toisinaan. Käsi kiertyi varovaisesti pois naisen ympäriltä, joskaan mies ei koskaan ollut kovin kaukana noustessaan ensin itse ylös ja tarjotessa sitten toisen kätensä naiselle.
”Arvon neiti, sallinette minun tarjota pullon viiniä paikassa, jossa valokin on hopeaa, sillä rannalla loistaa tänään täysikuu?” Sanojen sävy oli pehmeä, leikittelevä, ja vaikka joku muu olisi väittänyt ehdotusta turhan ylellisen, aatelisen, kuuloiseksi, kertoi Arecin äänensävy sen olevan oikeastaan aivan päinvastainen. Kuin merimiehelle ei hienompaa paikkaa olisi ollutkaan kuin kuun valaisema merenranta ja kuinka aateliset saisivat aivan rauhassa siemailla juomaa pikareistaan ja tuijotella kalliita lasejaan muiden nähdessä maailmasta jotain sellaista, mitä nämä eivät seiniensä sisältä koskaan saattaisi ymmärtää.

Lymphiar:
Hän oli joutunut poistumaan nukkumaan epätietoisena tulevaisuudestaan. Mukanaan vain käsky tulla huomenna laivalle. Ja siihen käskyyn hän oli nojannut kaiken toiveikkuutensa, niinkin vahvasti, että nukahtaminen oli ollut ongelmallista ja, että hän oli saapunut hyvissä ajoin paikan päälle. Vain nähdäkseen kapteenin odottamassa hänen saapumistaan laivan reelingin vierellä. Kuinka se näky olikaan sykähdyttänyt häntä. Luvannut avata aivan uuden elämän hänelle, ja pitänyt lupauksensa.

Jokin painoi kaulan sivustaa ikävästi. Laukun hihna, ei se muukaan voinut olla. Laukku itse painoi toista jalkaa ja hän istui muutenkin huonosti.
Tällaiset pienet seikat Lymphiar havainnoi ensimmäisenä, kun maailma alkoi vähitellen palata ympärille ja koettu kauhu väistyä sivummalle. Vasta sitten hän huomasi käsivarren, joka oli kiertynyt hänen ympärilleen ja hiljalleen ajatukset yhdistivät muistot ja silmätkin alkoivat toimia, todistaen käden omistajaksi Arecin. Lämmin helpotuksen tulvahdus kävi hänen lävitseen. Kuinka onnekas hän olikaan ollut, kun oli päässyt juuri Arecin laivalle.
Miehen kysymys ravisteli loput turtumuksen jäänteet hänen mielestään, mutta silti Lymphiar tunsi olonsa epävakaaksi. Jopa näin, kun hän istui maassa.
”Enköhän”, hän vastasi, hymyillen toiselle lauseelle kaikesta huolimatta. Käsi tärähtäen hän korjasi laukun asentoa olkapäällään ja sai painostavan hihnan irti kaulastaan.

Sama mustan käsineen verhoama käsi laskettiin Arecin ojentamaan käteen ja hunnun ylitse katsovista kultaisista silmistä alkoi jo lamaannuksen synnyttämä kalvo kaikota kokonaan.
”Se kuulostaa hienolta.” Hän yritti ponnistautua ylös, mutta ei päässyt. Toinen jalka todellakin oli puuduksissa, kuin joku olisi liimannut pallon hänen jalkapohjaansa.
”Kunhan vain pääsisin ylös”, hän naurahti hiukan.
”Taisin puuduttaa jalkani.” Hän ei mielellään viitannut jälkikäteen näihin puuskiinsa, mutta tästä oli hyvä mainita, että Arec ei sentään luulisi hänen loukanneen itseään vakavammin. Sekin oli aina mahdollista, sillä hänhän ei juuri eteensä katsellut sännätessään pakoon tällaisia tilanteita.
Joskus tämä oli kyllä niin hävettävää, mutta kummallista kyllä, Arecin seurassa hän ei koskaan hävennyt taipumustaan, tai tuntenut olevansa jollain lailla huonompi. Tuntenut, että mies olisi ajtellut hänen olevan surkea itkupilli, joka ei kestänyt nähdä ketään edes ruoskittavan, saati nähdä kenenkään kuolevan.

Onneksi rannalle ei ollut täältä pitkä matka ja hänellä taisikin olla ajatus siitä, mitä paikkaa Arec tarkoitti. Satamaa kohden tultaessa Lymphiarkin oli nimittäin huomannut sileät rantakalliot vähän sivummalla, muutamien koivujen peittäessä näkymän niille kaupungista päin. Paikka oli varmasti kaunis nyt, kun täysikuu todellakin hohti taivaalla.
Onneksi Arec viihtyi muuallakin kuin vain kapakoissa. Muutoin olisi olo saattanut olla hivenen yksinäinen vaikka seuraahan häneltä ei koskaan puuttunut. Keskusteluseura, ja ennen kaikkea sen taso, olivatkin jo sitten aivan toinen juttu.
”Loppuillan viettäminen siellä kuulostaa kyllä hyvältä idealta.” Lymphiar pääsi lopulta vaivalloisesti jaloilleen ja yritti saada toiseen jalkaansa eloa.
”Mitä luulet, pitäisikö meidän hankkia sinne hivenen evästäkin mukaan vai jätämmekö iltapalan laivalle?” Mihinkään majataloon, saati sitten kapakkaan, hän ei tänään enää haluaisi mennä. Vaikka se sitten olisikin tunnelmaltaan ja rauhallisuudeltaan kaukana äskeisestä.

Oli helpompaa puhua suoraan käytännön asioista, ilman, että toinenkaan varoisi häntä kuin hän olisi haurasta lasia. Hän ei ollut, niin hän ainakin halusi itselleen uskotella. Ja varsinkin Arecilta hän juuri kaipasi luontevaa seuraa, ei pinnallisuutta, jota tämä ei ollut koskaan onneksi harrastanutkaan.
Ei ollut tarpeen miettiä sanojaan pitkään, pohtia, mitä toinen kenties haluaisi kuulla tai epäillä tämän tarkoitusperiä.

Hunnun hipaisu vasten kasvoja sai hänet muistamaan, että hän oli edelleen naamionsa alla.
”Ai niin. Odotatko ihan hetkisen.” Lymphiar haki tasapainonsa jalan pistellessä kuin tuhat ampiaista veren alkaessa kiertää.
Varovasti hän irrotti hunnun niistä lenkeistä, joihin se hupun sisäpuolella kiinnittyi. Henkäyksen ohut verenkarvas kangas pujotettiin sitten pieneen pussiin ja laitettiin laukun sivutaskuun. Sitten hän vielä avasi viittansa nyörit ja heilautti viitan harteiltaan, kääntäen sen toisin päin, jolloin tummansininen tuli päällepäin purppuran jäädessä näkymättömiin alapuolelle. Nopea, yksinkertainen muutos, ja kuitenkin aivan riittävä hämäämään muiden silmiä.
”No niin. Valmista on”, hän väläytti hymyn Arecille.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Meriel]

Hymy käväisi miehen kasvoilla lyhyesti Lymphiarin viimein puhuessa ja osoittavansa jotain merkkejä ympäristön havainnoinnista. Naisen todetessa puuduttaneensa jalkansa totesi Arec ainoastaan vastauksena, ettei heillä ollut kiire mihinkään ja että kuu tuskin ehtisi kadota taivaalta, vaikka he seisoisivatkin tässä vielä muutaman minuutin. Oliko Lymphiar sitten todella puuduttanut jalkansa vai oliko tämä muuten vain vielä kykenemätön nousemaan ylös, oli lopulta samantekevää, hänellä oli aikaa odottaa.

”Hm, mikäli haluat syödä jotain muuta kuin kuivaa leipää, jonka päällä on papuja niin suosittelen ruuan hankkimista täältä – kokkimme on nimittäin todennäköisesti tällä hetkellä ainoastaan hyvää vauhtia hankkiutumassa juovuksiin, eikä laivan ruokavarastojakaan ole vielä ehditty täydentää”, hymy kohosi miehen huulille ja vaikkei sitä pimeässä kyennytkään näkemään aivan täydellisesti saattoi virnistyksen helposti kuulla Arecin äänensävystä. Virnistys Arecin huulilla näytti jossain määrin veikeältä, merimiesmäiseltä, joskin vaikutelma saattoi johtua osittain myös oikeaa silmää peittävästä silmälapusta. Se sai hänet näyttämään myös joissain tilanteissa karskimmalta kuin hän olisi muuten näyttänyt, samoin kuin toista kulmakarvaa halkova vaalea arpi, ja vaikka toisaalta moinen vaikutelma oli joissain tapauksissa hyödyllinen, oli muutamia hetkiä, jolloin hän olisi toivonut asian olevan toisin.

Hän oli jo ehtinyt astua muutaman askeleen eteenpäin Lymphiarin pyytäessä häntä odottamaan. Arec seisahtui vähän matkan päähän naisesta, vasemmanpuoleinen silmä katseli hunnun katoamista naisen kasvoilta ja kasvojen piirteiden paljastumista taivaalta kujalle pilkottavan kuun valossa, joka sai samaan aikaan naisen näyttämään karaistuneelta ja toisaalta taas – valon ja varjon leikin erottelemien poskipäiden päättäväisen pinnan alla oli muutakin kuin ainoastaan kova kuori, joka oli nähnyt liian paljon välittääkseen enää mistään näkemästään. Se oli ajatuksena ainakin omalla tavallaan piristävä, joskin helpompaa kenties olisi ollut, mikäli mikään ei olisi enää tuntunut missään. Yhden silmän katse kääntyi pois naisen kääntäessä huomionsa viittansa asettelusta jälleen häneen ja puolikas hymynhäivä kääntyi jälleen varjoon hänen valmistautuessaan jatkamaan jälleen matkaa.

Katse kääntyi vähän väliä aavistuksen taaempana kulkevaan naiseen ja heidän setvittyään tiensä ulos kujien sokkeloista ja saapuessaan leveämmälle, majatalon edestä valaistulle tielle pysähtyi Arec ja vei katseensa kohti pimeänä katoavaa merta. Oli vuorokauden ainoita todella pimeitä hetkiä, sillä keskellä kesää vain muutamat tunnit olivat kokonaan horisonttiin kadonneen auringon ulottumattomissa. Kuu sen sijaan loisti taivaalla kirkkaana, muttei sekään tarpeeksi valoisana, jotta olisi himmentänyt jonkin matkaa heidän edessään aukeavan torialueen kirkkaana loistavia lyhteitä ja soihtuja. Majatalon soihdut valaisivat hymyn miehen kasvoilla tämän katsellessaan heidän eteensä avautuvaa näkymää valaistusta torista. Keskikesän toriksi ihmiset sitä kutsuivat ja se oli yksi Avescirin kaupungin vuosittaisia tapahtumia, jonka mukaan kesän pimeimpänä aikana päätori oli auki ympäri vuorokauden valaistuna.
”Aika vaikuttavaa, eikö?” Arec käänsi katseensa hetkeksi Lymphiariin ja sitten jälleen edessä, alempana aukeavaan torialueeseen. ”Kesäisin ei kaupunkilaisten mukaan kuuluisi olla pimeää mihinkään vuorokauden aikaan ja sen vuoksi he sytyttävät päätorinsa lyhdyt aina vuorokauden pimeimpään aikaan”, Arec selosti lyhyesti. Hän ja muu Tanssijan miehistö olivat olleet täällä muutaman kerran aikaisemminkin, joskaan muutamaan vuoteen Tanssija ei ollut seilannut aivan näin läheisillä merillä – no, läheisinä ainakin hänelle ja sille paikalle, jossa hän oli aikaisemmin asunut – minkä vuoksi Lymphiar ei ollut koskaan aikaisemmin ollut heidän mukanaan täällä.

”Mennään, tuolta löytyy varmasti jotain mukaan otettavaa”, Arec nykäisi päätään hieman taaemmas, minkä jälkeen miehen askeleet lähtivät reippaasti kohti toria. Varjot piilottivat hetkeksi heidän askeleensa heidän kävellessään talojen varjoista kohti soihduin valaistua torialuetta.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Lymphiarin nenänvarsi rypistyi aavistuksen pelkästä ajatuksesta kuivasta leivästä ja pavuista. Ei sillä, sekin menetteli jos ei ollut mitään muuta, mutta toi vähän liian hyvin mieleen lapsuuden vaikeat vuodet. Silloin kuiva leipä oli tullut aivan liian tutuksi.
”Mikäli tilanne olisi niin paha, uskoisin, että voisin varastaakin meille parempaa ruokaa”, Lymphiar tokaisi hymyillen myöskin. Nauttien siitä soinnista, joka Arecin ääneen tuli kun tämä hymyili. Se oli helppo tunnistaa näin hämärissäkin eikä vaatinut näkemään tämän kasvoja.

Lymphiar korjasi vielä laukkuaan ja asteli sitten Arecin luo, lähtien seuraamaan tätä, kun he poistuivat kujalta ja suuntasivat torille, josta Lymphiar oli aiemmin aamupäivällä joutunut lähtemään varsin vauhdilla. Ei häntä oltu ajettu edes takaa, sen kohtalon saivat vain varomattomimmat. Hän oli kääntynyt ympäri heti nähdessään ensimmäiset Kaartilaiset. Se oli vain helpompaa jos asiakkaita löytyi muualtakin, ja niitähän löytyi kyllä.

Ajatukset myyntihommista katkesivat, kun Arec pysähtyi. Lymphiar käveli tämän viereen, hivenen lähemmäs kuin oli aikonut, mutta ei nähnyt syytä lähteä ottamaan etäisyyttäkään. Ei läheisyys häntä häirinnyt eikä Arec suinkaan ollut millään lailla vastenmielinen. Joskus hän suorastaan pelkäsi, että mies saattoi itseään sellaisensa pitää silmälappunsa vuoksi ja siksi hän suhtautuikin tähän aina luontevasti. Rujoja ihmisiä hän oli nähnyt ennenkin, joten yksi silmälappu ei häntä kauhistuttanut.
Kuunvalo loi kiehtovia varjoja miehen kasvoille, hän huomasi katsoessaan tätä. Hymyillen Lymphiar kohotti katseensa pimeällä taivaalla kelluvaan kuuhun ja lukuisiin tähtiin sen ympärillä.
Arecin kysymys sai hänet vasta laskemaan katseensa ja vilkaisemaan tätä kysyvästi, ennen kuin joudutti katseensa samaan suuntaan, jonne mieskin katsoi.
Kirkkaasti valaistu tori oli keskellä muutoin hämärää kaupunkia outo näky, mutta samalla hyvin kutsuva, ja sen kyllä näki kaikissa tavernoissa ja majataloissa parveilevista ihmisistäkin. Nämä olivat täysin normaalia kansaa.
”Kaunista”, hän hengähti. Tori oli aivan erinäköinen kuin aamupäivällä. Nyt siellä ei ollut kojuja eikä parveilevia ihmisiä.
”Upeaa, että he jaksavat nähdä vaivaa tällaisen eteen”, hän ihmetteli, katsellen soihtuja ja lyhtyjä, kun ne paloivat tyynessä illassa tasaisella liekillä.

Lumoutuneena hän vain nyökkäsi Arecille ja seurasi tätä, pujottaen huomaamattaan kätensä tämän käteen, ihan vain jakaakseen paremmin tämän kanssa torin upean valaistuksen tarjoaman näyn.
Oli helpompaa antaa itselleen mahdollisuus katsella, kun kosketuskontakti kertoi toisen olevan vieressä ja heidän olevan menossa samaa tahtia samaan suuntaan. Siitä huolimatta, että hän ei katsellut juurikaan eteensä.
Torin valaistus ei suinkaan ollut jäänyt vain yksittäisiin soihtuihin ja lyhtyihin, vaan telojen väliin oli ripustettu nauhoja, joihin tehtyihin lenkkeihin oli ripustettu pieniä kynttilätuikun näköisiä värillisiä lyhtyjä. Samaten talojen ikkunalaudoilla oli kynttilöitä, ja jopa aukean keskellä loimotti kehään aseteltujen puiden muodostama kehä.
Liekkien loimu heijastui Lymphiarin kultaisista silmistä, kun hän käänsi katseensa viimein Areciin hymyillen jälleen omana iloisena itsenään, nyt tosin lumoutuneeseen sävyyn.
”Onko täällä joka vuosi näin kaunista?”
Vaikka hän tiesikin, ettei se ollut totta, hän ajatuksissaan aina ensimmäisenä mielsi pohjoisen ankeaksi ja likaiseksi paikaksi. Johtuen vain ja ainoastaan sen yhden kaupungin kujista, joilla hän oli kasvanut. Joilla oli ollut aivan liian vähän mitään kaunista.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

Hymynhäivä käväisi jälleen miehen huulilla, nykäisi suupieltä hetkellisesti vasemalle ja sai näkyvän vihreän silmän pilkahtamaan soihtujen valossa ilahtuneeseen sävyyn Lymphiarinkin kääntäessä katseensa pimeässä valaistuun toriin ja henkäistessä näylle ihastuneeseen sävyyn. Hymy pysyi tällä kertaa huulilla tavallista pidempään ja muuttui huomaamattomammaksi vasta heidän jatkaessaan matkaansa kohti toria – Lymphiarin käsi huomaamattomasti hänen käteensä tarttuneena. Arec ei tehnyt elettäkään irrottaakseen tämän kättä omastaan – oikeastaan, mikäli ei olisi paremmin tiennyt, olisi saattanut joko luulla, ettei mies ollut huomannut sitä laisinkaan tai sitten olettaa tämän suhtautuvan asiaan niin luontevasti, ettei tämä sen vuoksi ollut tehnyt mitään erityistä elettä huomioidakseen asian. Hän ei olisi ehkä oma-aloitteisesti tehnyt vastaavaa elettä ja tarttunut naista kädestä – miehen tekemänä olisi elekin heti merkinnyt jotain enemmän, sillä tämän ainakaan tuskin saattoi ajatella ainoastaan hakevan toisesta turvaa pysyttelemällä lähellä ja ajatus siitä, että hän olisi tarttunut Lymphiaria kädestä juuri pitääkseen naisen lähellään turvassa olisi ollut aivan liian omistavainen, jotta hän olisi edes harkinnut moista. Nyt hän ei kuitenkaan näyttänyt laittavan asiaa pahakseen ja saapuessaan naisen kanssa torin laidalle oli hän ainoastaan mielissäänkin siitä, että tiesi tämän olevan lähettyvillä, eikä joutunut vilkuilemaan koko ajan sivuilleen yhdellä silmällään, jolloin hän tuskin olisi edes kyennyt keskittymään torin valaistusten katselemiseen.

”Onko täällä joka vuosi näin kaunista?”
”Hm?” Hajamielinen hymähdys pääsi ensin miehen huulilta tämän havahtuessa Lymphiarin pehmeään, tulen valossa myös leikillisen kuuloiseen, sävyyn ja kääntäessä katseensa tämän kullanvärisiin silmiin, jotka näyttivät tulenloimussa pilkehtivän juuri niinkuin niiden olisi pitänytkin. Aivan kuin naisen kullanväriset silmät olisivat luotu katsomaan auringonlaskua reelingin toiselta puolelta ja heijastamaan sen sävyjä itsestään. Kääntäessään katseensa jälleen pois rekisteröi Arec viimein samalla tämän kysymyksenkin ja hieman naurahtaen köhäisi käteensä ennen vastaamista.
”Ainakin luulisin niin”, mies aloitti ja vei katseensa kauas tulien valaisemalle torille, jonka loppua ei tästä kohdin kyennyt edes näkemään. ”Tai ainakin näin oli viimeksikin kun saavuimme tänne näihin aikoihin ja uskoisin, että niinä muutamana vuotenakin kun emme ole pysähtyneet tässä satamassa, on täällä ollut jokseenkin samanlainen järjestely”, Arec lopetti sanansa ja kierrettyään katseellaan hiljalleen koko torialueen kallisti päätään hieman Lymphiarin suuntaan vieden katseensa jälleen kohti naista.
”Pohjoisessa on ymmärtääkseni monissakin paikoissa kaikenlaisia pimeään aikaan ja tuleen liittyviä traditioita”, mies jatkoi jälleen tulen valossa havaittavan hymynhäivän piirtyessä jälleen hänen huulilleen ajatusten käydessä kodissa ja siinä, millaisia tapoja heillä oli silloin ollut. Hän muisti, kuinka kesän pimeimpinä hetkinä ei heidän maassaan ollut tapana sytyttää laisinkaan uusia tulia, jonka vuoksi samoja tulia pidettiin yllä kesän pimeimpänä aikana noin viikko putkeen tulisijoissa. Hän tuskin voisi koskaan unohtaa sitä kesää, kun hän oli sisaruksineen käynyt kaatamassa noihin tuliin melkein viikon alussa saavillisen kylmää vettä ja kuinka perinteitä vaalivien vanhempien vuoksi oli koko kartanon väki kuljeskellut pilkkopimeässä miltein koko seuraavan viikon.
”Siellä mistä sinä tulet – oliko siellä mitään tätä vastaavaa?” leppoisaan sävyyn esitetty kysymys oli lähinnä jutusteleva – oikeastaan hän ei ollut varma, oliko puheenaihe kaikkein paras mahdollinen valinta, joskaan ainakaan sen sävy ei ollut ollut niin vaativa, etteikö aihetta voisi sivuuttaa ainoastaan olankohautuksella ja yhdellä sanallakin niin halutessaan. Majatalot häämöttivät jo torin ulkopuolella ja vihreän silmän katse kohdistui niistä reunalla tutunoloista valoa hohtavaan rakennukseen, jossa hän muisteli käyneensä viimeksi täällä ollessaan. Kävellessään nyökäytti Arec samalla majatalon suuntaan ja vasta heidän astuessaan ylös majatalon portaita, irtosi käden ote Lymphiarin kädestä.
”Hm, täältä pitäisi saada jotain mukaan, eikä rantakaan ole enää kaukana”, Arec tokaisi avatessaan ovea Lymphiarille ja astuessaan tämän perässä sisään majataloon.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Mikähän miehen oli noin ajatuksiinsa vetänyt? Joku muu ei sitä olisi ehkä huomannutkaan, mutta Lymphiar oli tuntenut miehen kuitenkin jo kohtalaisen kauan, ja tarkkaillut tätä sitäkin enemmän. Arec oli mysteeri hänelle, mies, joka onnistui pitämään aivonsa päässään hänenkin seurassaan. Hän ei oikein tiennyt pitäisikö olla vaikuttunut vaiko hämmentynyt. Tai kenties epäillä tämän suuntautumista. Jälkimmäiset epäilyt eivät kuitenkaan eläneet kovinkaan kauaa. Oliko sitten kyseessä karu totuus vai hänen halunsa pyyhkiä moinen vaihtoehto olemattomiin, hän ei useinkaan kaivellut sitä.

Arecin sanoille hän nyökkäsi ja käänsi katseensa uudemman kerran ihailemaan valaistusta. Oli turhaa tuhlata moista näkyä pohtimalla samalla seuralaisen arvoituksellisuutta. Kaikki tapasi selvitä aikanaan ja sitä ennen ei ollut mikään kiire.
Miehen kysymys hänen synnyinkaupunkinsa rituaaleista synkensi tunnelmaa väkisinkin. Hän ei tuntenut mitään lämpöä kyseistä kaupunkia kohtaan, hänen kotinsa oli Tanssija, ei se harmaa ja ankea kaupunki.
"Jos olikin, niin minä en ikinä nähnyt", hän kuittasi lyhyesti ja yritti unohtaa muistonsa, jotka jopa näin vuosien takaa olivat aivan riittävän voimakkaat synkentämään jopa tämän torin valoloiston.

Onneksi he saapuivat saman tien majatalon portaille ja vasta Arecin irrottaessa kätensä hänen omastaan, Lymphiar huomasi niiden olleen yhdessä. Havainto hämmensi häntä ja nostatti hienoisen punan poskille. Asia, jota ei ollut aivan hetkeen tapahtunutkaan, ja se jos mikä riitti vain lisäämään hämmennystä.
Nopeasti hän kiirehti Arecin ohitse sisälle, toivoen, että poskien aavistuksenomainen puna oli laskettavissa lämpötilan nousun aiheuttamana vaikka ei ulkona nyt mikään kylmä ollut. Edes viileä, mutta olihan sisällä vilkkaassa majatalossa nyt väkisinkin lämpimämpää.

Lymphiar astui peremmälle päästääkseen Arecinkin sisälle ja vilkaisi ympärilleen. Aiempien tapahtumien valossa oli hivenen ahdistavaa olla taas sisällä majatalossa vaikka tämän taso olikin maailmojen päästä aiemmasta kapakasta.
Heidän saapumisensa oli herättänyt huomiota ja varsinkin lähimpien pöytien asiakkaat silmäilivät heitä hetken, ennen kuin käänsivät katseensa taas pois. Ainoat, joiden mielenkiinto ei sammunut, olivat nuoria, heidän ikäisiään nuorukaisia ja naisia, joiden katseet olivat saaneet saman tien saalistavan sävyn, kun oli selvää, ettei heillä ollut sormuksia.
Turhautunut huokaus ei ollut ehkä ensimmäinen ääni, jonka olettaisi kuulevan huoraamista harrastavan naisen huulilta, mutta juuri nyt Lymphiar ei todellakaan kaivannut yhtään kenenkään ylimääräisen huomiota. Ja vain luoja pelastaisi noiden naikkosten sormet, jos nämä tulisivat lähemmäs.
Samassa Lymphiar säpsähti omia, hyvinkin verenhimoisia ajatuksiaan. Olikohan siinä kapakan juomatilkassa ollut jotain ylimääräistä, kun hän näin outoja ajatteli? Eihän Arec ollut sen enempää hänen kuin noidenkaan. Väsymystä varmaan, väsymystä ja nälkää. Tekisi hyvää päästä istumaan ja syömään. Rauhassa.

Viittaansa ympärilleen kietoen hän suuntasi baaritiskille, väistellen pöytiä ja ennen kaikkea niiden ääressä istuvia miehiä ja naisia.
"Mitä me otamme?" hän kysyi hiljaa Arecilta, silmäillen baaritiskille pystyyn tuettua ruokalistaa. Hoikka sormi ja sen huolella hoidettu kynsi eivät todellakaan kavaltaneet naisen olevan mereltä peräisin seuratessaan rivejä paksun pergamentin pinnalla.
Hmm, kanavoileipiä, hedelmäsalaattia ja ehkä jotain lämmintä vielä... Kasvismureketta? Se ainakin kuulosti hyvältä. Sormi seisahtui hetkeksi vielä senkin kohdalle ennen kuin Lymphiar huomasi mitä teki ja pudotti kätensä alas. Arec osaisi kyllä valita hyvät vaihtoehdot, olihan tämä käynyt täällä ennenkin.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

((Hups, ja muistinpas sitten postaillakin tämän. *naurs, enkäs lukenut samalla uusiksi, jotenkas jos on typoja niin korjailen ne sitten ensi kuussa, nodnod*))

"Jos olikin, niin minä en ikinä nähnyt", kitulias, karvas hymy käväisi miehen huulilla huomaamattomasti Lymphiarin sanojen seurauksena. Ilme oli kuitenkin ainoastaan häivähdys kasvoilla – ja ehkä pikemminkin enemmän irvistys, joskin hymyksi sitä oltiin kutsuttu lähinnä ainoastaan siksi, ettei se lopulta ollut ollut kovin näkyvä, ainoastaan nykäys suupielessä hänelle itselleen muistutuksena siitä, että keskustelunaloituksiaan voisi kenties pohtia seuraavan kerran kaksikin kertaa. Ilme kuitenkin katosi kasvoilta nopeammin kuin Lymphiar sitä ehti havaita ja heidän saapuessaan sisään majataloon katosi turha synkeys hänen mielestään jälleen.

Majatalon valot vastasivat oven avaukseen lämpimän kutsuvalla sävyllään ja ruuan tuoksu harhaili nälkäisten matkaajien nenään saaden hänetkin muistamaan, ettei ollut syönyt tänään kovinkaan suurta ateriaa. Valoista huolimatta ei majataloon syömään jääminen kuitenkaan houkuttanut häntä ja astellessaan tiskille Lymphiarin perässä kiinnitti hänkin huomiotaan tiskin vierellä heitä viekkaasti tuijottavat nuoret silmäparit, joiden ajatukset hän saattoi jo hyvin arvailla. Jokin toinen ilta hän olisikin saattanut olla kiinostunut – jopa tänään, mikäli tapahtumat sitten olisivat menneet erilailla ja Lymphiar olisi eronnut hänen seurastaan jo aikaisemmassa majatalossa lähtien jonkun muun miehistön jäsenen mukaan. Arec hymähti itsekseen synkeästi. Silloin hän epäilemättä olisi ainakin ollut kiinnostunut ja varmaankin tähän mennessä onnistunutkin jo joko juomaan itsensä humalaan tai sitten hukuttamaan lämpimän vartalon hehkuun, joka halusi palveluksistaan ainoastaan muutaman killingin vaivanpalkkaa.

Kirkkaan vihreän silmän hetkeksi jälleen ajatuksiinsa vaipunut katse havahtui kuitenkin äkisti hänen tajutessaan, ettei hänen harhailunsa ollut jäänyt täysin vaille huomiota. Lymphiar ei kuitenkaan tällä kertaa ollut se, joka oli kohdistanut häneen katseensa, sillä nainen tutkaili juuri par aikaa ruokalistaa, vaan pikemminkin ne olivat toiset kirkkaan vihreät silmät, jotka katsoivat häneen hymyillen tiskin toiselta puolelta. Kesti jopa hetki, että vastauksena ensin nuorelle pojalle keveästi hymyillyt Arec tajusi kadottaa hymynsä pois huuliltaan saadessaan vastauksena ainoastaan katseen, joka ei enää aivan vastannutkaan hänen mielikuvaansa viattomasta.
Askel siirsi häntä melkein hänen itsensä huomaamattaankin lähemmäs Lymphiaria ja vaikka käsi ei kiertynytkään tämän ympärille tuttavallisesti, laskeutui se tämän taakse tuolin nojalle tavalla, joka ehdotti ainakin sivustakatsojille heidän tuntevan toisensa kenties paremminkin. Samaten kumartui pää hieman lähemmäs ruokalistaa ja Lymphiaria, eikä vihreä silmä vilkuillut enää häntä katsastaneeseen, ensinnäkin aivan liian nuoreen ja toiseksi miespuoliseen huoraan, joka tuskin oli muuta kuin juuri nähnyt kuusitoista kevättään. Siitä olikin ollut jo aikaa, huvittunut hymy nousi Arecin huulille, kun kaupungissa joku miespuolinen henkilö oli vilkuillut häntä noin vapaasti.

Käteensä kevyesti köhäisten käänsi Areckin katseensa tiiviisti ruokalistaan ja Lymphiarin kapeaan sormeen, joka pysähtyi aina välillä hieman pidemmäksi aikaa jonkin ruokalajin kohdalle.
”Jotain lämmintä ja jotain kylmää, olettaisin? Kuivatut hedelmät ovat täällä ainakin olleet aina maistamisen arvoisia ja.. kanavoileipiä kasvismurekkeella?” mies hymyili arvaillessan hyväksi ajatukseksi ruokia, joihin Lymphiarin sormi oli juuri hetki sitten pysähtynyt. Kanavoileivät ja kasvismureke kun sitä paitsi molemmat oli todettu syömisen arvoiseksi silloin muutamia vuosia sitten.

”Hm, ja juomaksi jotain kylmää vai lämmintä? Ainakin talon glögi on hyvää kummin tahansa”, pää kallistui hieman Lymphiarin suuntaan ja sivusilmällään – sillä ainoalla siis – sivusi katse pöydän toisella puolella yhä häntä tapittavaa kirkassilmäistä nuorukaista. Mielessään hymähtäen piti katse tätä varmuuden vuoksi hieman silmällä. Tuoretta lihaa täältä ainakin näytti saavan aivan ilman menuakin.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Kylmät väreet vilistivät pitkin selkärankaa, kun Arec ensin köhäisi hänen takanaan ja sitten kumartui lähemmäs. Lymphiar rypisti mielessään kulmiaan. Ei kai hän tosissaan ollut tulossa sairaaksi? Tällainen outo olo nyt ei missään nimessä ollut normaalia ja hän kävikin nopeasti mielessään lävitse kaikki mahdolliset tilanteet, joissa hän olisi saattanut vilustua. Hankala vain sinällään, että moisia tilanteita ei ollut ollut ainakaan lähimpään viikkoon. Hän ei ainakaan voinut muistaa sellaista. No, hän kohautti aavistuksen olkiaan, olkoot mitä oli. Ehkäpä se menisi illanmittaan ohitse.

Hän kääntyi hiukan niin, että saattoi hymyillä Arecille. Harmikseen hän huomasi olevansa tämän sokealla puolella, joten katsekontaktia ei saanut. Hetken, ihan ohikiitävän hetken, hän tunsi outoa halua painaa ihan nopea ja kevyt suukko miehen poskelle.
Siis niin mitä? Hämmästys näkyi hänen silmistään, kun hän käänsi katseensa takaisin ruokalistaan.
Mistä lähtien hän oli tuntenut moisia hinkuja? Ei sillä, Arec oli komea, mutta tämä käyttäytyi aina niin rauhallisen maltillisesti eikä ollut mitenkään osoittanut olevansa kiinnostunut hänestä.
Liikaa töitä, ihan ehdottomasti liikaa töitä. Lymphiar sulki hetkeksi silmänsä estääkseen niiden pyöräytystä näkymästä.
Hän kun vielä nautti niin paljon siitä, että sai rentoutua Arecin seurassa ilman seksuaalista fyysistä läheisyyttä. Minkä vuoksi moinen ihmeellinen halu murtaa tuo näkymätön muuri heidän väliltään? Sen oli ihan pakko olla vain liikarasitusta. Ruumis näköjään laski kaiken läheisyyden nyt työksi. Ei mennyt hyvin...

Arecin ehdotus ruoaksi - kuinka tämä olikin osannut valita juuri ne parhaimmilta kuulostavat? - sai hänet avaamaan taas silmänsä.
"Ne kuulostavat oikein hyviltä", Lymphiar myönsi, kohdaten tällä kertaa miehen vihreän silmän katseen hymyillen.
"Ja ehkä mieluummin lämmintä juomaa, jos olemme rannalla menossa. Ei tule kylmä. Minulle ei ole väliä mitä se on, glögi kelpaa varsin hyvin." Sitä saikin niin harvoin, että hulluhan hän olisi ollut, jos olisi jättänyt tilaisuuden käyttämättä.

"Sellaisetteko haluatte?" Yllättävä nuoren miehen ääni tiskin toiselta puolelta sai Lymphiarin ulottamaan maailmansa sinne saakka, ja huomaamaan vihreäsilmäisen nuorukaisen, joka oli ollut riittävän lähellä kuulemaan heidän keskustelunsa, ja joka nyt hymyili hänelle hyvin tutulla tavalla. Kyllä huora nyt huoran tunnisti, ainakin toisinpäin. Nuorukaisella ei nimittäin tainnut olla aavistustakaan, että he toimivat lähes samassa ammatissa, Lymphiarilla vain oli suppeampi työympäristö.
Lymphiar ei edes huomannut vaistomaista reaktiotaan, joka oli täysin päinvastainen kuin olisi voinut luulla. Hän ei vastannut nuorukaisen hymyyn, vaan liikahti henkäyksen verran lähemmäs Arecia, jättäen vastaamisen tälle.
Ehkäpä syy oli aiemmin tapahtuneessa, mutta hän ei tuntenut olevansa valmis puhumaan tuntemattomille miespuolisille henkilöille.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

((Ja minulla on aktiivisuusilta meneillään. o/))

"Sellaisetteko haluatte?"
”Sellaiset, kiitos”, Arec vastasi tiskin takana olevalle miehelle vilkaistuaan hieman ensin Lymphiarin suuntaan. Ei sillä, että hän olisi enää hyväksyntää ehdotuksille hakenut, sillä Lymphiarhan oli jo todennut niiden kuulostavan hyviltä, mutta nainen vain oli siirtynyt sen verran lähemmäs häntä, että oli ollut mahdotonta olla hieman vilkaisematta. Mies tiskin takana nyökkäsi hänelle ja välitettyään tilauksen eteenpäin sekä rahastettuaan häntä – Arec luonnollisestikaan ei olisi edes kuunnellut ehdotuksia siitä, ettei hän saisi maksaa kaikkea, tapa, johon Lymphiar oli varmaan tottunutkin – kehotti heitä odottamaan hetken, että ruuat tuotaisiin heidän luokseen. Kauas kumpikaan heistä ei kuitenkaan lähtenyt odottamaan, kenties Arecin esimerkistä, sillä häntä ei laisinkaan huvittanut lähteä änkeämään kohtalaiseen täyteen majataloon mihinkään istumaan ja lisäksi mies oli sanonut, ettei ruokien tuomisessa kestäisi kauaa.

Niinpä he jäivät Lymphiarin kanssa kumpikin tiskille istumaan ja ymmärtäen paremmin olla enää vilkaisematta häntä katsastavaan nuorukaiseen tyytyi Arec ainoastaan vetämään tuoliaan hieman lähemmäs Lymphiaria antaakseen nuorukaisen ymmärtää, että tuijottaminen olisi turhaa – hänellä oli jo tänään seuraa. Ei kenties siinä mielessä kuin millaista seuraa nuorukainen olisi hänelle tarjonnut, mutta yhtälailla seuraa kuitenkin. Ei hän olisi nimittäin illanvietosta ystävienkään kanssa lähtenyt muualle moisen vuoksi, ei varsinkaan, jos huora oli miespuolinen, Arec lähes naurahti mielessään. Hän olisi muussa tapauksessa saattanut kysyäkin Lymphiarilta – sillä tämä oli varmasti yhtälailla huomannut kyseisen nuorukaisen – mikäli hän näytti tänään, tai yleensäkin, jotenkin erityisen homolta. Lähes kysymykseen auennut suu kuitenkin suljettiin hänen yhtäkkiä ajatellessaan, että kenties, mitä jos hän ainoana laivan miehistä, joka ei ollut koskenut tai melkein edes vilkaissutkaan siinä mielessä Lympeen, todellakin onnistui vaikuttamaan homolta? Äkisti karisti mies kuitenkin ajatuksen pois mielestään, sillä – kyllähän kuka tahansa heistä oli nähnyt joskus Arecin naisen seurassa, joten pelkoa moisesta ei oikeastaan ollut. Suoraan sanottuna toisella ajatuksella ihmetteli mies omaa päättelyään, joskaan ei siitä huolimatta enää aloittanut samasta aiheesta keskustelua Lymphiarin kanssa.

”Mm, he sitten todella olivatkin nopeita”, Arec totesi heidän saatuaan eteensä pienen paperipussin sisältöineen ja kaapaten pussin kainaloonsa nousi ylös tuolistaan ja veti käsillään Lymphiarin tuolia aavistuksen kauemmas pöydästä helpottaakseen tämä ylösnousemista kohteliaasti.
”Siitä onkin aikaa kun olen ollut viimeksi rannikolla istumassa, ainakaan tällä rannikolla”, mies totesi keskustelevaisesti pidellessään ovea auki Lymphiarille. ”Ja kuten me molemmat tiedämme niin meri-ilmastahan ei koskaan voi saada tarpeekseen, vai mitä?” hyväntuulinen kommentti lausuttiin aavistuksen hymyillen heidän astuessaan ulos ja suunnatessa kulkunsa kohti rantaa. Niin, meri-ilmaahan he eivät missään nimessä tarpeeksi saanutkaan, mies virnisti mielessään.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Lymphiar oli ainoastaan helpottunut, kun he saivat tilauksensa nopeasti, eikä edes puolella ajatuksella ajatellut valittaa siitä, että Arec oli maksanut kaiken. Siihen hän oli tottunut, joskin vuosia aiemmin se oli hämmentänyt häntä. Lapsuuden omillaan viettäneenä oli tuntunut oudolta, että ei tarvinnut itse huolehtia kaikesta. Toki hän oli nopeasti kääntänyt sen siihen, että jos ei itse huolehtinut kaikesta, hän huolehti siitä, että Arec ei huolehtinut itseään järjiltä ja teki oman osuutensa valittamatta, hyvin usein vaivihkaa enemmänkin. Tänäänkin hän oli lähtenyt mahdollisimman varhain liikkeelle täysin laukun kanssa. Ostajia löysi kyllä, mutta eivät nämä yhdessä paikassa oleilleet. Näiden perässä sai tosissaan juosta ja siitä tuli kyllä nälkä.

Tuoksu, joka leijui paperipussista sai hänet liukumaan tuoliltaan varsin nopeasti ja hymyilemään Arecille jo paljon säteilevämmin kuin vielä aiemmin olisi ollut mahdollista. Ei hän vielä ollut täysin toipunut, mutta hän tiesi, että oli parempi kaikin keinoin koettaa ajatella jotain muuta. Tällä hetkellä tuo ajatteleminen ei ollut kovin vaikeaa.
Hän livahti ulos ovesta ja otti muutaman kepeästi tanssahtavan askelen saavuttaakseen tasapainonsa portaissa horjahduksen jäljiltä ja kääntyi sitten katsomaan miestä.
“Rannalla istumiseen on turhan vähän aikaa ja tunkinpa minä osaisinkaan olla ilman meren tuoksua”, hänkin myönsi, lähtien kulkemaan Arecin rinnalla. Jotenkin se lähempi käsivarsi päätyi kiemurtelemaan miehen selän ympäri, eikä Lymphiar vetänyt sitä takaisin. Ihan hetkeksi hän painoi otsansa vasten tämän olkavartta vasten.
“Kiitos”, hän mumisi niin hiljaa, että epäili miehen tuskin sitä kuulleen, se tuntui vain tärkeältä sanoa. Enemmän kuin hiukan tärkeältä. Halusiko hän vain kiittää siitä, että mies oli ylipäätään lähtenyt hänen peräänsä vaiko siitä, että tämä vielä vei hänet syömäänkin... Lymphiar ei tiennyt eikä välittänyt, hän välitti vain siitä, että saattaisi edes jollain tapaa kiittää miestä.

Hiukan nolostuneena tunteellisuudenpurkauksestaan hän vetäytyi hiukan kauemmas ja liu’utti kätensäkin pois. Todellinen läheisyys oli hänelle vielä liian vierasta, jotta hän osaisi niin helpolla siinä olla. Varsinkaan, jos siihen sekoittui nolostumista. Itsevarmuus ja suora seksi, siitä hän tiesi kaiken, mutta...
Lymphiar käänsi ajatuksensa toisaalle, kun koivut ja meri sukelsivat näkyviin talojen takaa. Näky sykähdytti jälleen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, tai ehkä juuri niiden vuoksi, hän kaipasi aina merelle tai sen näkemistä. Hän ei voinut kuvitellakaan millaista olisi sisämaassa, missä ei voisi haistaa raskaan kosteaa meren tuoksua ja kuulla aaltojen kohinaa.

Huomaamattaan hän kiirehti askeleitaan, kunnes loikki kevyesti rannan kivillä päätyen lopulta pienelle nurmilaikulle kallioiden ja koivujen keskelle. Meri vyöryi pienelle hiekan ja kivien muodostamalle rannalle ja Lymphiar levitti kätensä kuin olisi halannut maisemaa ja sulki silmänsä, hengittäen syvään meri-ilmaa, joka tuulahduksillaan hulmutti hänen hiuksiaan.
“Upea paikka”, henkäisy oli täynnä sitä villiä rakkautta, joka leimusi hänessä. Ei kahlittuna yhteen henkilöön, mutta hukkuneena sisimpään.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

Keveä hymähdys seurasi vastauksena naisen tokaisuun ja kenties sekin onnistui olemaan yhtä hiljainen kuin tämän lausutut sanat siinä mielessä, ettei Areckaan ollut varma, josko Lymphiar oli kuullut hänen vastaustaan. Tämän sanat eivät kuitenkaan välttämättä olleet edes vastausta odottaneet, joten siinä mielessä hymähdyksen kuulumatta jääminenkään tuskin olisi mitenkään kovin vakavaa. Ja kenties muut eleet olivat jo ajaneet saman asian, sillä naisen kietoessa hetkeksi kätensä hänen ympärillään, ei hän ollut säikkynyt turhan paljon kauemmas.

Maiseman avautuessa heidän edessään ja meren tuulen käydessä hänen kasvojaan vasten pilkahti vihreän silmän katse kirkkaana pimeässä ja näkymättömissä kohosi hymy hänen huulilleen. Näkevä silmä katseli Lymphiarin kiiruhdusta eteenpäin, joskin vastapainona tämän nopeille askelille hidasti Arec hieman omiaan. Maisema avautui hänen edessään villina ja vapaana ja hän saattoi hyvin muistaa, miltä oli tuntunut katsella samankaltaista maisemaa omasta ikkunastaan joskus vuosia sitten ja leikitellä mielessään ajatuksella siitä, miltä tuntuisi joskus kadota siihen kokonaan. Pään pudistus seurasi ajatusta ja rauhalliset askeleet saivat itseensä hieman pituutta hänen kiriessään kiinni matkaa nurmilaikulle pysähtyneeseen Lymphiariin. Todellisuus oli tietenkin ollut unelmoivia ajatuksia karumpaa, eikä villi meri ollut ollut ilman vastoinkäymisiään, joskaan siltikään ei hän koskaan ollut saattanut katua valintaansa.

Hymy kohosi huulille Lymphiarin henkäyksen myötä, joskaan sanoillaan Arec ei vastannut siihen mitenkään. Siitä huolimatta olivat hänenkin ajatuksensa hyvin samantapaisia, eikä huulille kohonnut hymy jättänytkään tuota seikkaa epäselväksi.
”Tämä vaikuttaisi siis hyvältä paikalta, oletan?” hieman huvittunut sävy hänen äänessään kieli siitä, että kenties Lymphiarin ihastunut henkäys oli jo antanut vastauksen kysymykseen. Merituuli kävi kasvoja vasten kevyesti, mutta yöstä huolimatta tuntui se tällä kertaa lämpimältä, eikä saanut väreitä kulkemaan ihoa myöten. Pitkä sininen takki riisuttiin päältä ja laskettiin maahan istuinpaikaksi, jonka jälkeen sanat ja käden ele kehottivat naista istumaan alas – kenties hieman huvittuneen korueleisestikin aivan kuin istuinpaikka olisi ollut kovinkin hieno, vaikkei se tietyillä kriteereillä sitä loppujen lopuksi ollutkaan. Ne tietyt kriteerit eivät kuitenkaan olleet hänen kriteerejään, sillä mikäli olisi pitänyt valita suuri sali kristallimaljoineen, taikka sitten luonnon ja meren tuoma maisema suolaisine tuoksuineen olisi se ollut juuri viimeisimpi niistä, joka olisi saanut Arecin puolelleen.

”Mitäs saisi olla ensin?” katse käväisi Lymphiarissa hänen ensin itsekin istuuduttuaan, ja rohjettuaan jopa istua samalle takille naisen kanssa, eikä turhan etäisesti ainoastaan nurmikolle tämän viereen. Pullo kuumaa glögiä poimittiin ensin ulos pussista, jonka jälkeen ojensi hän naiselle kanavoileivän ottaen sellaisen samalla itselleenkin. Lopuksi vielä laskettiin nyt jo tyhjä pussi maahan heidän vierelleen, jonka jälkeen asettelivat sormet kuivatut hedelmät sen päällä esille aivan kuin tarjottimella. Otettuaan itse huikan pullosta ojentui pullo lämmintä glögiä myös Lymphiaria kohden – laseja ei heillä täällä tällä kertaa ollut.
”Katso, aivan kuin voisin melkein nähdä Tanssijan”, kädenele osoitti kohti pienen poukaman takaa pilkottavaa satamaa, jonka valoista huolimatta ei laivoja saattanut erottaa kovin selkeästi. Tarkka tieto laivan sijainnista kuitenkin sai kenties juuri ja juuri paikannistamaan joitain sen piirteistä – tai no, kenties ainoastaan lähinnä paikan jossa sen pitäisi olla, vaikkei hän sitä täältä asti kyennyt näkemäänkään. Ajatus laivasta toi samalla hänen mieleensä mielikuvan siitä, millaista elämä laivalla tulisikaan taas olemaan, ja siitä huolimatta, että oli tuossa mielikuvassa myös paljon positiivista, ei se jäänyt ilman ajatustaan siitä, kukahan miehistön jäsenistä seuraavaksi kietoisi kätensä Lymphiarin ympärille.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Lymphiar kääntyi melkein vastenhakoisesti katsomaan Arecia, joutuen irrottamaan katseensa avarasta merestä, joka yhä kutsui häntä koko lumoavalla voimallaan. Enää sen kutsu vaan ei aiheuttanut hänessä syvää masennusta, vaan iloa, sillä hän pääsisi taas pian seilaamaan pitkin sen säkenöivää pintaa, unohtaa kokonaan sellaiset asiat kuin mantereet ja niiden ihmisten ärsyttävät käsitykset ja ongelmat.
”Enemmän kuin hyvältä paikalta, sanoisinko”, hän vastasi hymyillen ja tanssahteli lähemmäs, istuen sirosti levitetyn takin päälle, taittaen jalkansa alleen kuin hienompikin lady. Kietaisuhameen halkio tosin jätti toisen jalan lähes kokonaan paljaaksi eikä edes viittaa vedetty sitä peittämään, sillä lämpötila ei moista vaatinut ja se olisikin ollut ainut, joka olisi saanut Lymphiarin huomaamaan moisen seikan. Sen sijaan Lymphiar siirsi viittansa suojaamaan satunnaisilta viileämmiltä tuulahduksilta meren puolelta ja otti hyvillään tarjotun kanaleivän vastaan.

Kädet täynnä niin kanaleipää kuin glögipulloakin Lymphiarkin kääntyi katsomaan satamaan. Jälleen kerran tuo pelkkä näky sai sydämen sykähtämään rinnassa. Mikään ei tulisi koskaan olemaan niin kaunista, että se peittoaisi satamassa keikkuvien laivojen uljauden, siitä hän oli täysin varma. Kuka kaipasi kotia maissa, kun saattoi kuljettaa kotia mukanaan ja se olisi aina odottamassa lähimmässä satamassa...
Lymphiar otti huikan pullosta ja laski sen tukevasti maahan ennen kuin korjasi hiukan asentoaan ja laski päänsä Arecin syliin, maaten rentolla kerällä takin päällä, toinen jalka pehmeän ruohon päällä paljaana.
”Melkein tosiaan, hiukan mastoa kenties”, hän myönsi, siristäen silmiään satamaan päin, vilkaisten sitten ylöspäin Arecia kasvoihin.
”Ei kai sinua häiritse jos olen tässä?” Suoraan sanoen hän ei ollut aivan varma. Kaikista vuosista huolimatta hänestä joskun tuntui, ettei hän tuntenut miestä yhtään, saati tiennyt miten tämä reagoisi johonkin uuteen tilanteeseen.
Joskus nuorempana sellainen piirre jossain miehessä olisi saanut hänet varuillaanolevaksi ja välttelemään tätä, mutta Arec oli siinäkin poikkeustapaus. Tuntui, että tämä oli poikkeustapaus lähestulkoon kaikessa. Ainakin niissä asioissa, jotka jokainen – myös hän – tapasi liittää salakuljettajiin ja merenkulkijoihin ylipäätään. Kyllähän sitä joskus yön pimeinä tunteina pohdiskeli kaikenlaista, mutta ei hän koskaan ollut saanut aikaiseksi kysyä. Se tuntui aina – nytkin – ihan liian tungettelevalta ja yksityisyyttä loukkaavalta. Siksi olikin vain parempi antaa olla, eihän se edes hänelle kuulunut.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

((Hms, ja tässä ollaan viimein. Anteeksi muille joille yhä jumitan..))

Ajatuksiinsa vaipuneena silmäili punahiuksinen mies satamaa ja siellä häämöttäviä laivan mastoja, jotka nyt sumeudessaan näyttivät lähes unenomaisilta. Kaupungin valot näkyivät kauempaa ja hän saattoi haistaa suolaisen meri-ilman keveän iltatuulen mukana. Lymphiarin painaessa päänsä hänen syliinsä ei hän näyttänyt reagoivan tilanteeseen ensin mitenkään. Hän ei oikeastaan tiennyt, kuinka hänen sitten olisi pitänyt reagoida ja Lymphiarin sitten esittäessä kysymyksensä asiaan liittyen pudisti hän hieman päätään ja hymähti.
Niinpä niin, mies hymähti mielessään ja hörpätessään jälleen hieman glögiä pullosta nykäisi hänen suupielensä kohtaloonsa alistuneeseen hymynhäivään, jota pimeässä ei kuitenkaan saattanut havaita. Arec olikin varmaan ainoa mies laivalla, jonka syliin Lympiar saattoi painaa päänsä lähes sisarillisin elein ajattelemasta asiasta mitään sen kummempaa, kun Arec itse ei olisi tohtinut edes koskea naiseen niin että olisi sitten saattanut pitää tätä kädestä oma-aloitteisesti. Ja mikäli hän olisi saattanut lausua todellisen vastauksensa, olisi hän tavallaan toivonut, että Lymphiar ei olisi maannut hänen sylissään, että Lymphiar ei olisi ajatellut häntä ainoastaan isovelimäisen turvallisena ja rauhoittavana hahmona.

”Hm, siskonikin tapasi joskus katsella taivasta tällä tavalla kanssani”, Arec naurahti vaimeasti ja koettaessaan karistaa ajatuksensa pois aikaisemmista mietteistään ei edes itsekään tajunnut lausuneensa jotain sellaista, jota ei kenties koskaan aikaisemmin ollut edes tullut todenneeksi Lymphiarin kuullen. Jotkut vanhemmista miehistön pitkäaikaisista jäsenistä toki tiesivätkin hänestä edes hieman enemmän ja olivat saattaneet kuulla hänellä joskus olleen sisaruksiakin, joskaan Lymphiarin kuullen – nyt kun hän ajatteli – ei hän koskaan ollut puhunut kovin paljon itsestään. Ja mitä sitten taas tuli Lymphiarilta kyselemiseen niin kuten tänä iltana oli jo aiemmin todettukin, oli parempi olla turhaan kyselemättä tämän menneisyydestä tai osui ainoastaan kipeisiin asioihin, jotka eivät kuuluneet hänelle laisinkaan. Ja niimpä he eivät kumpikaan koskaan keskenään puhuneet itsestään taikka kyselleet mitään toisiltaan.

”Ha, tuota kutsuimme Suureksi Kissaksi”, Arec naurahti hieman ja osoitti sormellaan taivaalla hohtelevaan kuvioon, joka todellisuudessa oli ainoastaan yhdistelmä kahdesta muusta tähtikuviosta. ”Häntä, vartalo ja jopa viikset päässä, näetkö?” mies laski sormensa taivaalta. ”Tai ainakin sen voisi niinkin kuvitella.”
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Lymphiar käänsi hajamielisesti taivasta tutkineet silmänsä Arecin kasvoihin, vaikka katselukulma ei ehkä se paras mahdollinen ollutkaan. Hän oli yllättynyt. Koskaan ennen hän ei ollut edes kuullut, että Arecilla olisi muutakin perhettä, vaikka – nyt kun sitä tarkemmin ajattelin – moinen tuntui varsin loogiselta. Se, että tällä oli muutakin perhettä ja se, etteivät he olleet puhelleet asiasta.
Perhe ei ollut niitä puheenaiheita, joita hänen kanssaan oli helppo aloitella. Vaikka hän oli rakastanut äitiään, niin tästä saattoi puhua hyvin vähän ilman, että joutui mainitsemaan ympäristön, ja sen kaikkein pahimman – isän.
Sisarukset olivat kuitenkin asia, joka kiinnosti häntä. Hänellä kun ei ollut ollut niitä, joten sisarusten kanssa eläminen oli aikalailla vaikeasti kuviteltavaa.
”Millainen sinun sisaresi on?” Lymphiar kysyi hiljaa, katsellen tähtikuviota, jota Arec oli osoittanut. Hänelle, joka ei ollut koskaan opiskellut tähtitiedettä merimiesten vaatimustasoa ylemmäs, oli helppo hahmottaa kissa tähtien lukemattomien pisteiden joukosta.
”Näenhän minä”, hän hymyili.
”Se on suloinen. Toivottavasti vain Tiimalasi ei putoa sen päähän”, hän kommentoi, viitaten tähtikuvioon, joka sijoittui suoraan Suuren Kissan pään yläpuolelle.

Lymphiar kurotti kätensä kuivattujen hedelmien kulhoon ja nappasi muutaman käteensä, katsottama pahemmin minkä niistä laittoi ensinnä suuhun. Omenan viivähtävä mutta voimakas aromi tulvahti suuhun heti, kun kieli kosketti hedelmän pintaa. Yllättyneenä hän tarkasteli kädessään olevia palasia tarkemmin. Ne olivat varsin kookkaita, oikeammin siivuja kuin palasia ja niistä oli joidenkin osalta helppo hahmottaa mitä ne olivat olleet jo ennen kuin maistoi.
”Haluatko kuivatun omenan?” hän tiedusteli, nostaen mainitun palasen ylös sormissaan – yrittäen olla tökkäämättä Arecia nenään sillä. Kättä ei ollut helppo pitää vakaana tällaisessa asennossa.
”Se on varsin hyvää.”
Tavallisesti hän ei olisi tehnyt mitään noin flirttailevaa Arecille, mutta Lymphiarin maailmankuvassa flirttailussa tarjottiin omaa ruumista, ei mitään hedelmänpalasia.
Käsi tärähti hiukan jännityksestä ja omena – ja Lymphiarin sormet – pyyhkäisivät hetken Arecin leuankaarta. Lymphiar puhkesi hihittämään.
”Anteeksi. Hienoisia vakausvaikeuksia, kapteeni”, hän kiusoitteli.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

”Samanlainen kuin minä”, Arec naurahti ja oli kuvailemassa siskoaan itseään uhkarohkeammaksi, mutta ennen sanojensa lausumista tuli toisiin ajatuksiin. Salakuljettaminen ei ehkä sekään ollut kaikkein vähiten uhkarohkea ja vaikka he olivatkin nykyään järjestäytyneempiä ja miehistö asiansa osaava, ei aina ollut ollut niin.
”Ja olin juuri väittämässä että uhkarohkeampi, kunnes muistin, että et tosiaan ollutkaan näkemässä minua kuutisen vuotta takaperin”, Arec keskeytti sanansa keveään naurahdukseen ja pudisti hieman päätään. Hän kohotti katseensa taivaalla loistavaan tähtikuvioon ja kissan pään päällä vinosti keinuvaan tiimalasiin.

Lymphiarin sormien koskettaessa hänen leukaansa kevyesti ja naisen puhjetessa saman tien hihittelemään kohosi keveä hymy Arecin huulille. Se tosin vasta sen jälkeen, kun naisen sormet olivat poistuneet hänen leualtaan ja Arec kohotti toisen kätensä poimimaan omenan palan tämän sormista. Heidän sormensa koskettivat toisiaan kevyesti, mutta tärkeämpää oli etteivät hänen huulensa koskettaneet naisen sormia vahingossakaan. Pelkkä ajatuskin tai sai väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä, joskaan samanlaiset ajatukset tuskin kulkivat naisen mielessä. Olisi ollut huomattavasti parempi pitää tästä hieman etäisyyttä, mutta toisaalta Arec ei halunnut osoittaa ettäkö hänellä sitten olisi jotain ongelmia tässä tilanteessa. Toisaalta jos hän tarpeeksi hyvin esittäisi, kuvittelisi Lymphiar häntä vielä kaiken lisäksi homoksi.

”Hah, ja minä kun kuvittelin, että glögiä ollut terästetty”, Arec virnuili vastauksena naisen hihitykselle pilke silmäkulmassaan. ”Annas kun minä otan tämän hetkeksi”, mies jatkoi ja nappasi pullon naisen kädestä vieden sen sitten omille huulillensa huikkaa varten.
”Kerrohan”, mies hymyili hetken hiljaisuuden jälkeen ja nappasi jälleen uuden kuivatun omenan suuhunsa. Ne todella olivat hyviä.
”Jokin asia, mitä et olisi uskonut tekeväsi, mutta teit kuitenkin”, mies hymyili vaimeasti ja kun kasvoja kääntyi katsomaan saattoi havaita ilmeessä jopa leikkisyyttä. Vaimea hymy syventyi hetkeksi hieman ja mies naurahti käteensä ennen sanojensa jatkamista. ”Jokin ei seksiin liittyvä asia siis”, tämä virnisti hieman ja tarjosi nyt jälleen pulloa naiselle.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

”Minkä näköinen hän on?” Lymphiar kysyi uteliaana. Samankaltainen kuin Arec ei kertonut kovinkaan paljon. Eikä hän sen puoleen kyennyt juuri kuvittelemaan Arecia olemaan jollain tapaa uhkarohkea tai muutoinkaan nuuruuden huumaama, vaikka taisivat he kaikki olla joskus olleet vähemmän hillittyjä ja enemmän hetken mukaan eläviä.
Hänellä itsellään se vaihe oli mennyt nopeasti ohi, lähinnä oman ruumiin asettamien rajoitteiden muodossa. Silloin hän oli oppinut, että oli tietty raja monenko miehen kanssa saattoi olla yhtenä iltana vaikka ei tekisikään yhtään mitään. Oli kestänyt kauan löytää se ihanteellinen määrä, jonka jälkeen yhä pystyi kävelemään menettämättä itsekunnioituksen loppujaankin, mutta tuo aika oli ehtinyt viedä hänestä nuoruuden hulivilihetket.

”Voi se olla sitäkin”, Lymphiar myönteli silmät huvittuneisuutta hehkuen.
”Tai sitten maahumalaa.” Mitä sekin sitten olisi, mutta eihän sitä nyt voinut pienestä glögimäärästä känniin tulla, se oli jo vastoin luonnonlakeja, ainakin salakuljetuspiireissä.
Hän mutusteli omenanpalaa ja pohdiskeli Arecin kysymystä, tähyillen samalla taivaalle. Ihan aluksi ei tullut mitään mieleen. Hän ei ollut oikeastaan tehnyt mitään sen repäisevämpää, ainakaan jos oli aluksi ajatellut, ettei sitä tekisi.
”Asetit aika pahan rajan”, hän torui, napaten pullon takaisin ja ottaen siitä pienen huikan.
”En minä koskaan kuvitellut kuljeksivani kaduilla kauppaamassa järjettömän arvokkaita koruja ja muuta pientä, mutta en nyt ollut myöskään mitenkään kielteisesti siihen alunperin suhtautunut...”
Hän lipaisi omenanlopun suuhunsa ja virnisti Arecille.
”En minä toisaalta koskaan uskonut myöskään lojuvani näin ja keskustelemassa tähtikuvioista kenenkään muun kuin äitini kanssa, joten...” Hän kohotti haastavasti kulmiaan, heittäen pallon takaisin Arecille.
Tulematta ajatelleeksi, että kulmankohotuksen saattoi myös tulkita haasteeksi muuttamaan tuon mainitun faktan toiseksi kuin mitä se nyt oli.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta