Kiltojen valtakunta

[Veriathal]

// No niin, eli kavereiksi tänne Kuni Inlecerarinsa kanssa.
Eletään toisen syyskauden alkuaikoja neljäkymmentä vuotta sitten.

Ja otsikko on lainattu Moonsorrow’lta. Se on vähän omalaatuinen, mutta Hävitetty sattui justiinsa soimaan, kun tätä kirjoitin niin päätyi sitten tänne asti.../


Leksa

Vierivän kiven aiheuttama rapina sai viittaan verhoutuneen naisen kohottamaan katseensa ja vilkaisemaan taakseen. Muutama hahmo seisoi pimeän kujan porttikongilla, epäröiden? Leksa suoristi itsensä ja tarkkaili hiukan huolestuneesti taakseen ilmestyneitä hahmoja. Katse kiersi pitkin pimeää ja kapeaa kujaa. Edessä olisi aina vain ränsistyneempää kadunkulmaa. Tuskin nainen oli kuitenkaan ehtinyt ottaa kahtakaan askelta, kun kuja hänen edessään tukittiin. Hiukan hölmistyneenä katse sahasi muutaman kerran kujaa eteen ja taaksepäin, kummatkin reitit olivat tukossa. Tila hänen ja hahmojen välillä kävi jokaisen hetken myötä lyhyemmäksi. Terävät kulmahampaat paljastuivat naisen päästäessä murahduksen ja tuhahduksen kaltaisen äännähdyksen, Leksa ei edes jaksanut välittää tuon äänen epäinhimillisyydestä meripihkaisten silmien vilkuillessa vuoron perään kumpaankin suuntaan.

Lähimmäksi päässeet miehet naurahtivat. Vaikka pimeys ympäröikin heitä, oli luultavasti helppo havaita naisen liikkeet. Hän oli heille vain nurkkaan – tai tässä tapauksessa saarroksiin – ajettu eläin. Leksa ei voinut käsittää, mistä tilanne olisi saanut lähtönsä. Kuinka yhden illan aikana niin moni tahtoi vain listiä hänet pois tieltään. Yleensä se ei liiemmälti Leksaa huolettanut, jokainenhan lähti joskus tästä maailmasta, ja hänellä oli muutama etu puolellansa.
”Aijai, häntä ei olisi pitänyt tappaa” kuului hiljainen tuomio naisen takaa.

Leksa pyörähti ympäri. Katse käväisi maassa makaavassa ruumiissa, joka vain muutama minuutti sitten oli ollut huomattavasti Leksavastaisempi.
”Ai olisi pitänyt antaa hänen tappaa itseni vai?” nainen murahti ivallisesti.
”Niin tietenkin, vaikka mitäpä me oikeastaan hänestä enää välitämme.”
Leksa potkaisi ruumiin ympäri, miehen pää vääntyi vain entistä oudompaan asentoon. Siitä välittämättä Leksa noukki maasta muutamat heittoveitset, joita toinen oli kantanut mukanaan.

Irvistäen nainen tasapainoili asetta sormissaan. Mistä tällaisiakin aseita oikein tuli? Tasapainosta ei ollut tietoakaan ja hyvä jos koossa pysyi. Huokaisten Leksa heitti ensimmäisen veitsen häntä kohti maleksivia miehiä kohti. Terä jysähti iloisesti läheisen talon seinään jääden värisemään paikoilleen. Yksi miehistä naurahti, halveksivasti tuhahtaen toinen tikari lensi ilman halki. Yhtä huonoja olivat kaikki heittää, vaikka tämä tosin osui ja rivistöstä yksi putosi polvilleen kaulaansa pidellen veren pulputessa jostain miehen sormien lomasta, osumahan oli onnenkantamoinen. Vieressä oleva hahmo kääntyi katsomaan kaveriaan ja sitten jälleen Leksaa.
”Sehän osaa melkein heittääkin. No mutta, jos nyt kuitenkin luovuttaisit suosiolla omaisuutesi, niin me ehkä säästämme henkesi.”
Ivallinen nauruntyrskähdys pääsi väkisin naisen suusta, olkoonkin, että hän luultavasti kuolisi tähän, hän ottaisi ainakin mahdollisimman monta mukaansa, ja jäljellejäävätkään eivät liiemmälti hyötyisi hänen murhaamisestaan. Omaisuus, ei hänellä sellaista ollut – kun olisikin, ei tarvitsisi rotilla elellä.
”Ei minulla ole omaisuutta.” nainen totesi hiljaa. Koska kahden rivistön seuraaminen alkoi käydä hankalammaksi, Leksa pudotti hupun päästänsä, mitä väliä silläkään jälkeenpäin olisi.

”Luuletko, että me uskoisimme tuon?” rivistöstä kuului lapsen kimeämpi ääni.
’No nämähän aloittavat koulutuksen nuorena’
”En mutta ainahan voi yrittää. Ja saatte huomata, että olen oikeassa.”
Nauru saatteli lasta, joka astui muutaman askeleen eteenpäin.
”Kuulehan kummallinen naikkonen sinä ehkä yhdestä meistä pääset, mutta kaikkia et voi voittaa…”
”En ehkä, en. Mutta ainahan voin ottaa niin monta teistä mukaani kuin vain saan.” Leksa kuiskasi hiljaa,
’Ja aina kannattaa aloitta niistä, joita ehkä kaivataan eniten…’
nopeasti nainen astahti pojan luokse ja painoi oman pitemmän tikarinsa lapsen kolmannen ja neljännen kylkiluun väliin. Hiljaa vinkaisten poika lysähti elottomana maahan.

Tämä sai aikaan voimakkaan marinan kummassakin hahmorivissä.
”No johan on, kun rupeaa jo lapsiakin lahtaamaan!” ”Eikö meidän kannattaisi vain hoidella se?” ”Kohta tänne tulee kuitenkin joku, nyt olisi vielä hyvin rauhallista”
Päätään hiukan pudistellen nainen vilkaisi taivaalle. Ei ollut edes kuuta, eipä tietenkään. Hänhän oli aina toivonut kuolevansa täyden kuun alle. Katse palasi pomppimaan hahmoissa. Hiljainen tuulenvire kulki pitkin katuja saaden Leksan päähän muuan ajatuksen. Mahdollisimman nopeasti toisen käden sormet pujottelivat auki vyöllä roikkuvan nahkaisen pussin. Pienet kuivat ja kovat siemenet olivat hyvä ystävä, mutta tuskin kovinkaan käytännöllisiä näin suurelle joukolle.

Puhuri kuljetti pikkuiset kiusankappaleet mukanaan juuri, kun ensimmäiset hyökkäsivät Leksaa kohti. Muutama pysähtyi pistelyyn, joku huusi saatuaan piikkejä silmiinsä. Lähimmät eivät kärsineet lainkaan, he eivät edes näyttäneet huomaavan puhuria. Leksan kurkusta kohosi murahdus, yleensä naista olisi ärsyttänyt epäinhimilliset äännähdykset, joita ajoittain kohosi hänen suustaan, kun keho oli pitkälti vaistojen ohjaama. Leksa käännähti pois ensimmäisen tikarin alta ja oli kompastua maassa makaavaan miehen ruumiiseen. Ruumiin murrettu niska rusahti, kun nainen tallasi sen päälle päästäkseen pois raivokkaimman miehen ulottuvilta.

Pian paikalla oli yksi mylläkkä. Heittoveitsestä kaulaansa saanut mies oli kuollut maahan. Ja nyt kujalla olijat talloivat hänen ja nuoren pojan ruumiita. Leksa oli lähinnä pyrkinyt välttelemään istuja, nainen pyöräytti kädessään pitkää tikariaan. Terä oli vielä suhteellisen puhdas, mutta kaikki tuntuivat saaneen tarpeekseen hänen kiertämisestään.
Ensimmäinen yhteenotto oli vielä suhteellisen rauhallinen. Leksa laittoi kummissaan merkille, että ilmeisesti kokemattomimmat taistelivat ensin. Yksi kaatui maahan suhteellisen helposti naisen tikarin lävistettyä hänen rintansa. Toinen sai tikarista käteensä, mutta se pikemminkin vain lisäsi hänen taistelutahtoaan.

Aikansa sivusta seurattuaan joku tuntui saaneen tarpeekseen. Leksalta potkaistiin jalat alta. Vihaisesti murahtaen nainen paiskautui katuun ja joku ilmestyi nauraen istumaan hänen päälleen. Hetken maassa väänneltyään Leksa sai kuin saikin itsensä pois pinteestä. Jostakin lentävä tikari viilsi syvän haavan naisen käsivarteen ja veri värjäsi nopeasti viittaa punaiseksi. Jäljellä olijat tukkivat pakotiet, mutta asettuivat muuten passiivisiksi sivustakatsojiksi. Miehistä vanhimman näköinen veti aseensa vyöltään. Nurkkaan ajetun eläimen tavoin, naisen katse etsi hetken mahdollisia aukkoja ja alistui sitten kohtaloonsa. Mies oli huomattavasti edellisiä parempi taistelija. Eikä tämä tuntunut välittävän muutamistaan saamistaan haavoista lainkaan.

Kahakka kesti hetken, kunnes Leksan voimat rupesivat ehtymään. Nainen vuoti pahasti verta useasta paikasta ja alun perin ruskea viitta oli lähinnä punainen. Meripihkaiset silmät katsoivat haastavasti jäljellä olevaa porukkaa. Naista huimasi, haparoiden hän hivuttautui taaksepäin ja hänet päästettiinkin seinän viereen. Leksaa ärsytti suunnattomasti heidän tapansa odottaa, vai halusivatko he, että nainen vuotaisi kuiviin? Hampaan narskahtivat yhteen, kun pienenkin liikkeen aiheuttama kipu vavisutti kärsinyttä kehoa, mutta pakko sitä Leksankin oli hengittää. Tai ei kai se pakko olisi ollut, viha hyökyi läpi naisen mielen. Olisi nyt edes noilla pokkaa tappaa hänet, kun kerran olivat aloittaneetkin. Naisen kanssa taistellut mies pyyhki tikarin teräänsä ja naurahti:
”Meillä ei ole kiire katsella, kun kuolet”
No oli Leksa arvannutkin sen, täällä ei oltu kohteliaita. Meripihkaiset silmät välähtivät raivosta, raukat. Maa vavahti ja Leksa tömähti istualleen kivusta sihahtaen. Monet hahmoista vaihtoivat kummastuneita katseita. Nainen ei nähnyt enää yhtä tarkasti, paremmin kuin ihmiset edelleen, muttei kuten ennen.

Muutaman minuutin kuluttua joku lähestyi hiljaa naista.
”Vielä se on hengissä…” He olivat siis pelkureita loppuun asti. Leksa suuttui entistä enemmän, vaikka raivostuminen satuttikin taistelussa kärsinyttä kehoa. Maa vavahti entistä voimakkaammin, seinästä kujan toiselta puolelta tipahti puoliksi irti ollut ikkunaluukku kolahduksella maahan säikyttäen katselijat. Kesti hetken ennen kuin Leksa tajusi, että vavahdukset voisivat olla hänen. Hän ei koskaan ollut kokeillut taikavoimiensa äärirajoja, joten Leksalla ei ollut hajuakaan, mitä kaikkea hän pystyi tekemään. Toisaalta voisi hyvinkin olla, että safiirin voimat vain temppuilivat, kun hänen loppunsa lähestyi. Kokeilevasti nainen keräsi ajatuksiaan kasaan. Pian kujan läpi puhalsi tuttu puhuri. Suupielet kääntyivät valjuun hymyyn, jotain oli näköjään vielä jäljellä. Leksa ummisti silmänsä ja yritti keskittyä vain siihen tuntemukseen, joka oli hetki sitten värisyttänyt hänen rikkinäistä kehoaan. Hetkeen ei tapahtunut mitään, sitten järistys palasi kujalle. Toinen ikkunaluukku putosi kovalla tömähdyksellä kadulle vain muutaman metrin päähän Lesksasta. Meripihkaiset silmät revähtivät auki, katsojien joukossa kuului pettynyt tuhahdus, ja nainen mulkaisi heitä pahasti. Porukan ainut nainen oli lähdössä jo häntä kohti, kun katsojat rupesivat kinaamaan keskenään, puhe meni puurona ohi Leksalta silmien uhatessa painua kiinni.

Pimeys kesti vain muutaman sekunnin, kunnes ääni leikkasi taas naisen pöpperöiseen tajuntaan.
”Älä mene sinne! Lähdetään, nuo ikkunaluukuthan putoilevat kuin hullut, tulevat vielä meidänkin niskaamme. Katso nyt tuokin tuossa roikkuu irtoamispisteessään. Kyllä se kuolee muutenkin.”
Loppua kohden puhe sammaltui naisen tajunnassa ja pian Lesksa vaipui tajuttomuuteen.

Kipu lävisti tumman tiedottomuuden. Hiljaa koristen ilma virtasi naisen keuhkoihin. Raukeana oranssihtavat silmät raottuivat näkemättä aluksi mitään. Leksa räpäytti muutaman kerran vain todetakseen olevansa ikävä kyllä vielä elossa, kipu oli vakuutus siitä. Katse kiersi hiljaiseksi käyneellä kujalla. Maassa makasi neljä liikkumatonta hahmoa. Hitaasti naisen ajatukset etenivät kertoen, että hänen olisi parempi olla jossakin muualla. Kun joku oli päättänyt, ettei hän kaatuisikaan tuohon kahakkaan, niin kai se oli pakko lutviutua pois ruumiiden joukosta.

Hitaasti jalat suoristuivat ruumiin alle. Veren värjäämä viitta oli jäänyt kiinni haavoihin tyrehdyttäen vuotoja. Pahimmillaan kipu oli oikeassa kyljessä, jonkun tikari oli viiltänyt auki pitkän viillon selän ja rintakehän väliin, verta valui haavasta vieläkin. Ylös päästyään Leksan oli nojattava talon karkeaan seinään. Odotellessaan huimauksen lakkaamista nainen tuli katsahtaneeksi seinää. Verinen rantu kulki hänen käden korkeudeltaan maarajaan. Punainen väri oli jo ehtinyt kuivua kiinni seinään, joten hän oli ollut jonkin aikaa tajuton. Huimaus ei verenhukan takia kuitenkaan loppuisi kokonaan, joten hetken ajatuksiaan oiottuaan Leksa aloitti hitaan ja horjuvan taivalluksensa.

Muutaman kadunkulman jälkeen naisen olo oli äärimmäisen karmea. Kyljen haava vuoti jälleen pahemmin, monet muutkin kehon viilloista olivat auenneet uudestaan. Leksan silmissä vilisi ja maailma keinui. Lopulta nainen lysähti jälleen seinää vasten. Istualleen hengittäminen oli yllättäen hiukan helpompaa. Saatuaan asentonsa niin siedettäväksi kuin kärsineen ruumiinsa kanssa se oli mahdollista, Leksa antoi silmiensä jälleen painua hitaasti kiinni. Hän ei uskonut, että tämä tietoisuus olisi enää häntä varten.

// Anteeksi pieni viivästys ja se on aika…mielenkiintoinen toi aloitus. Karsin siitä ’vähän’ tekstiä, pääasiassa kuvausta, saattoi hyvinkin olla ei niin hyvä ratkaisu, mutta muuten se olisi painunut vielä paaaljon pidemmäksi… /
_________________
'Yön varjot raiskaavat päivänvalon taivas päälle putoaa.
Välähdys on elämämme, aika tietää kuolemaa'
-catamenia

Kujien pimeeydessä salaisuuksiaan varjeleva Leksa
ja umpipäissään hoiperteleva Gito

[Kuolonsulka]

((*naur* Luin vuorosi jo töissä^^ (lusmu.net) Ihmeellistä, että sain vastauksen näin nopeasti kasaan. Ehkäpä tämä tarkoittaisi sitä, että olisin pääsemässä ylitse koomastani. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.))

Viileähkö tuuli pyyhki hiljenneitä katuja ja sai muutamat liikkujat kietoutumaan tiiviisti viittoihinsa.
Hopeahiuksinen puolhaltia harmitteli pahasti sitä, että ei omistanut kyseistä vaatekappaletta vain sen vuoksi, että se oli kovin peittävä asuste. Nyt se olisi kyllä tullut tarpeeseen, sillä kylmää tuulta ei kiinnostanut hänen ulkonäkönsä tippaakaan.
Värähtäen Inlecerar kietoi polvimittaista mustaa kangastakkiaan paremmin ympärilleen ja painoi päänsä tuulta vasten. Vaikka hän oli kahdessa vuodessa kotiutunut Da Piraan täysin, oli kahden työn tekeminen silti rankkaa, vaikka hän pitikin kummastakin. Varsinkin näin syksyisin ja vielä enemmän talvella olisi tehnyt mieli vain jäädä sisälle lämpimään. Onneksi sentään ei ollut enää pakko tehdä töitä kadulla aina, siitä vaiheesta hän oli päässyt nopeasti yli luonnonlahjakkuutensa vuoksi.

Hän kohotti päätään nähdäkseen missä saakka jo oli. Hopeahohteen ilotaloon ei ollut enää pitkälti, mutta hän säästyisi siltäkin matkalta mikäli oikaisisi hivenen.
Inlecerar tiesi monia henkilöitä jopa huorien parissa, jotka välttelivät kapeita kujia. Kyllä hänkin tiesi riskit, mutta tiesi myös, että mikäli ei antanut hyökkääjälle syytä, tämä ei häntä tappaisi ja kaikesta muusta kyllä selvisi. Niinpä hän ei empinyt kääntyessään kapealle kujalle ja jättäessään kadun satunnaisine kulkijoineen taakseen.

Mitenkään pitkälle hän ei ennättänyt kujaa kulkea, ennen kuin hän erotti kujan seinustalla maassa istuvan hahmon, joka ei liikkunut. Säikähtänyt henkäys pakeni hänen huuliltaan ennen, kuin hän ehti nähdä hengityksen muodostavan hennon huurupilven toisen kasvojen eteen. Se havainto ei tosin poistanut säikähdystä, eikä pelkoa. Pelkoa toisen puolesta.

Jäämättä hetkeksikään miettimään Inlecerar syöksähti toisen luokse ja polvistui tämän viereen maahan tuijottaen kauhistuneena tämän vammoja. Nainen... Kuinka joku saattoi olla näin julma naiselle?
Varovasti, peläten satuttavansa vielä lisää, Inlecerar kosketti naisen poskea ja tunsi lämmön tämän iholla ilmiselvästä verenhukasta huolimatta.
"Voi kauhistus sentään", hän kuiskasi huomaamattaan ääneen, tietämättä oikein mitä pitäisi tehdä. Kujalla ei näkynyt ketään, joka olisi voinut auttaa, sen hän huomasi vilkaistuaan ympärilleen.
Hetkeäkään hän ei ollut aikeissa huolehtia vain omista asioistaan, tai pelännyt naisen hakkaajien ilmaantuvan paikalle. Sellaiset seikat olivat maailmojen päässä hänen mielestään.

Mitä hänen kasvattiemonsa olikaan neuvonut heille kaikille pentueen jäsenille loukkaantuneen hoidosta? Tositilanne sai hyvät neuvot karisemaan mielestä kuin syksyn lehdet.
Lämpö... Se oli tärkeää, varsinkin kun toinen oli menettänyt verta. Lämpö vaan oli tältä kujalta kaukana eikä hänellä olisi voimia kantaa naista minnekään, eikä se olisi turvallistakaan ennen kuin tämä pystyisi edes kannattelemaan painoaan ja ilmaisemaan mikäli joku tärkeä luu olisi poikki.
Mutta mitä siihen asti?
Säpsähtäen Inlecerar muisti oman takkinsa ja riuhtoi sen päältään toruen itseään typeryydestään. Olisihan hänen pitänyt se heti muistaa.
Varovasti hän levitti takin naisen päälle suojaamaan tätä tuulelta ja laski sitten kätensä kevyesti tämän hartialle, ravistaen tuskin tuntuvalla eleellä.
“Hei? Oletko yhtään hereillä?” Sanat tuntuivat typeriltä lausuttuina, mutta vielä typerämpää olisi kysyä ‘oletko kunnossa?’ kun toinen lojui verisenä hämärällä kujalla aivan liian kylmällä säällä.
Missä ihmeessä olisi lähin parantaja? Ja mitä tämä ottaisi jotta hoitaisi naisen kuntoon? Tai antaisi edes jotain voidetta tämän vammoihin.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Veriathal]

Kujia pyyhkivä viileän raikas tuuli toi pimeyteen muistoja, jotka häilyivät hetken ja katosivat sitten. Leksa huokaisi, kevyt huurupilvi kohosi kylmenevään yöhön. Ikäväkseen naisen oli todettava, että tuulen henkäys oli tuonut hänet ikävästi jälleen lähemmäs todellisuutta. Hetken Leksa oli jopa tietoinen kehostansa. Pistelevä kipu sykki ympäriinsä pitkin kehoa, kylki oli kuitenkin pahin kaikista, syvä haava vuoti edelleen, joskin hyvin hiljakseen. Leksa ei tietenkään nähnyt sitä, nainen oli aivan liian voimaton avatakseen silmänsä tai ajatellakseen mitään sen erityisemmin. Yön kylmyyttä hän ei edes huomannut, kehon lämpötila laski ympäristönsä mukana kykenemättä ylläpitämään täyttä ruumiinlämpöä. Pian tutuksi tullut huimaus täytti jälleen pään ja nainen vaipui takaisin tiedottomuuteen.

Ajantaju oli kadonnut ensimmäisten joukossa. Siispä Leksalla ei ollut vähäistäkään aavistusta, kauanko hän oli maannut kujalla tai kuinka pitkä aika oli kulunut hänen edellisestä havahtumisestaan. Miksei kuolema jo korjannut omiaan? Kesti hyvin pitkään ennen kuin jostakin saapui tieto kosketuksesta. Kutsuttiinko häntä viimein pois tästä tuskasta? Nainen ei kyennyt ajattelemaan selkeäsi, ei avaamaan silmiään saatikka sitten näkemään näinkään mitään. Sykähdyksenä saapunut uusi kivun aalto ja hengityksen aiheuttama korahdus saivat Leksan pian tajuamaan sen, että ikävä kyllä hän oli jokseenkin hengissä yhä ja kosketus oli luultavasti todellinen. Ummistettujen silmien sisällä vilisivät mustat rakeet ja paine painoi häntä jälleen kohti tuttua pimeyttä.

Pimeys tuntui varsin kutsuvalta, mutta juuri, kun Leksa oli jälleen antamassa sille periksi, kipu sävähti voimakkaana läpi koko kehon. Se ei ollut sellainen polttelu, mitä varsinkin kyljen haava aiheutti jatkuvasti, vaan pistävämpi. Nainen olisi tuskin edes tuntenut olalleen laskettua kättä jos se ei olisi osunut niin lähelle olkavartta halkovaa haavaa, jonka viitta peitti. Kutsuva pimeys katosi jonnekin ja ärtymyksekseen nainen totesi olevansa jälleen havahtunut lähemmäs kivuntäyteistä todellisuutta.

Liikahdus jossakin hänen kutistuneen todellisuutensa ulkopuolella havahdutti arvailemaan, oliko joku löytänyt hänet, vai olivatko he palanneet odottamaan ja katselemaan hänen kuolemaansa. Vajaakuntoisesta ajatustoiminnasta huolimatta jälkimmäinen vaihtoehto tuntui todennäköisemmältä, ellei kaarti sitten ollut luokittelemassa häntä ruumiiksi ja raahaamassa pois katuja rumentamasta.

Kukaan ei kuitenkaan osoittanut aikomusta siirtää Leksaa mihinkään ja nainen huokasi tympääntyneesti ajatuksissaan. Ehkä kaarti olikin liikaa toivottu.
”Mitä te minusta vielä haluatte?” aluksi Leksa ei edes huomannut hiljaista kuiskausta, jona hänen äänensä purkautui. Repivä yskäisy kuitenkin kertoi, että keho oli ponnistellut enemmän kuin olisi ollut järkevää. Kipu säteili liikahduksen seurauksena jälleen kaikkialla, uupuneena Leksa ei edes enää jaksanut taistella sitä vastaan tai yrittääkään kestää sitä, tuskinpa häntä enää kuntoon saisi vaikka. Elämänsä aikana hän oli kursinut itseänsä aina aika ajoin, ainahan tekevälle sattui, mutta jos ei pysynyt edes kunnolla tajuissaan, itsehoito oli hiukan mutkikkaampaa, ja hyvinkin mahdollisesti jo aivan turhaa. Hän ei ollut edes itse arvaillut vammojensa määrää tai laatua, mutta niitä oli luultavimmin paljon, kun pimeys vaikutti jatkuvasti todellisuutta kiinnostavammalta vaihtoehdolta.
_________________
'Yön varjot raiskaavat päivänvalon taivas päälle putoaa.
Välähdys on elämämme, aika tietää kuolemaa'
-catamenia

Kujien pimeeydessä salaisuuksiaan varjeleva Leksa
ja umpipäissään hoiperteleva Gito

[Kuolonsulka]

Inlecerar ei olisi voinut sanoin kuvailla sitä helpotusta, joka tulvi hänen lävitseen, kun nainen puhui. Tämä oli kuin olikin elossa, vaikka hän oli jo hetken pelännyt pahinta. Elossa ja kunnossa eivät kuitenkaan ollut sama asia, sen hän tiesi enemmän kuin hyvin, ja näkihän sen typerämpikin, että nainen ei ollut lainkaan kunnossa. Tämän repivä yskä nosti huolestumisen takaisin entisiin lukemiin.
"Shh. Älä rasita itseäsi. Minä en aio pahaa", hän vakuutteli ja liikahti lähemmäs antaakseen naiselle omaa kyseenalaista lämpöään ja suojatakseen tätä tuulelta. Häntä alkoi itseäänkin paleltaa, mutta se ei juuri nyt muuta kuin ärsytti häntä sillä, että hän alentui huomaamaan moisen nyt.

Vaikutti pahasti siltä, että nainen ei pääsisi liikkeelle omin avuin, luultavammin kuolisi. Eikä hän aikonut jättää tätä tähänkään, edes siksi aikaa, että hakisi apua. Naisen sanat olivat vahvistaneet sen epäilyn, että jotkut olivat todella pahoinpidelleet tämän, ja nämä jotkut saattoivat olla yhä aivan liian lähellä.
Askelten ääni sai hänet kohottamaan toiveikkaana katsettaan, mutta ääni kuului katolta, ja saman tien tumma, hoikka hahmo lennähti kujan yli kiinnittämättä heihin mitään huomiota. Jos Inlecerarilla olisi ollut koiran korvat, ne olisivat nuupahtaneet pahasti.

Kai hänen täytyisi vain yrittää saada nainen Hopeahohteeseen. Tämä oli siinä kunnossa, että tuskin ilotalon johtaja saisi kohtausta, vaikka tämä ei maksava asiakas olisikaan. Siellä olisi ainakin puhdasta vettä ja sidetarpeita, ja oli hänellä joitain parantavia voiteita. Koskaan kun ei voinut tietää mitä tapahtui. Ennen kaikkea se oli lähimpänä...

Varovasti Inlecerar ujutti kätensä naisen kainaloiden alta ja siirsi tämän käden niskaansa. Luojalle kiitos nainen ei ollut painava, mutta ei matkasta muutenkaan helppo tulisi. Helpompi hänelle kuin naiselle epäilemättä, Inlecerar häpesi omaa laiskuuttaan ja lähti tasaisesti puolittain kantamaan naista ilotaloaan kohden.
"Ei ole pitkä matka", hän rauhoitti tätä vaikka epäili vahvasti sitä, kuuliko nainen tai kykenikö ymmärtämään mikäli kuuli. Sitä paitsi hänen täytyi keskittää kaikki voimansa eteenpäin pyrkimiseen, joten puhuminen oli hivenen vaivalloista. Mieluummin hän siis säästi nekin voimat liikkumiseen vaikkakin tasainen puhe olisi voinut auttaa naista pysymään tässä todellisuudessa.

Koskaan ennen matkanteko tanssipaikalta ilotalolle ei ollut tuntunut näin pitkältä, mutta vihdoin Hopeahohteen takaovi ilmestyi Inlecerarin näkyviin. Muutama toinen huora oli juttelemassa ulkona ja haukkaamassa happea, kunnes nämä huomasivat hänet ja hänen taakkansa ja vaikenivat säpsähtäneen näköisinä.
Yksi ainoa päänpudistus Inlcerarilta kertoi näille, että miehellä ei ollut juuri nyt voimia puhua. Sen sijaan Tyin, pienen Hopeahohteen sisäpiirin ehdoton leimahtaja ja punapää, kiirehti sisään. Epäilemättä tämä kertoisi uutisen ilotalon johtajalle, ja räjähtäisi sitten tämän silmille, mikäli tällä olisi joitain valittamista. Inlecerar ei saanut hymyä huulilleen asti, mutta oli silti hyvin huvittunut kompuroidessaan ovesta sisään ja lämpimään.

"Voi vaakuna sentään. Mitä ihmettä hänellekin oikein on tapahtunut?"
"Minä tuon kuumaa vettä ja sidetarpeita!"
"Jaksatko, Inle?"
Hiljainen puheenpulina lipui Inlecerarin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun hän suuntasi läpi naisten ja muutaman miehen muodostaman joukon, joka kerrankin oli tyrmistynyt lähes vaitonaiseksi. Viimeiselle kysymykselle hän nyökkäsi hivenen ja keskittyi ajattelemaan viimeisiä huojentavia metrejä, ennen kuin hänen huoneensa valmiiksi avattu ovi oli hänen edessään ja hän saattoi yhdessä Tyin kanssa auttaa haavoittuneen sängylle makaamaan.
Lattialle oli jo tuotu vettä ja puhtaita sidetarpeita.
Tyin katsoi vakaasti Inlecerariin.
"Hän ei ottanut sitä mitenkään pahasti, kun tuntee sinut jo. Tarvitsetko apua hänen hoidossaan vai pärjäätkö itse?"
"Enköhän minä pärjää. Kiitos, Tyin."
"Ei mitään", punatukkainen huora väläytti ammattitoverilleen hymyn ja poistui huoneesta, epäilemättä rauhoittelemaan muita.

Inlecear henkäisi ja suoristi harteitaan ennen kuin kääntyi haavoittuneen naisen puoleen ja tunnusteli huolestuneena tämän poskea. Kyllä, oli tämä yhä elossa.
"Kaikki järjestyy nyt", hän vakuutteli, epävarmana siitä, oliko toinen edes tajuissaan. Ehkä olisi parempi, ettei olisi...
Varovasti hän veti takkinsa naisen päältä ja alkoi riisua tätä kiihkottomasti, hyvin varovaisin ottein. Ehkäpä juuri ammatistaan johtuen Inlecerar ei saanut minkäänlaista sokeaa kiihkoa riesakseen nähdessään naisen paljasta ihoa. Ja nyt tuo mahdollinen kiihko oli vielä kauempana, kun hän keskittyi varovasti irrottamaan kankaan haavoista, joiden veri oli jo osittain kuivunut ja teki varmasti kipeää irrotessaan haavoista.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Veriathal]

Ei aio pahaa…?
Jos Leksassa olisi ollut voimia vastustaa häilyvää olotilaansa, nainen olisi nauranut makeasti. Miten kaikki sattuikin yleensä menemään niin nurinkurisesti? Kun hänellä oli kiire jonnekin ja olisi mieluusti viettänyt illan ilman hankaluuksia, jostakin ilmestyi joku, joka oli saanut päähänsä, että hänen täytyi olla rikas tai muuten kannattava uhri, ja kun hän sitten mieluusti olisi kohdannut jonkun, jolla olisi ollut voimaa lopettaa tämä ärsyttävä tasapainoilu ja päästää hänet eteenpäin…

Tuulenpuuska heitti syksyn raikasta ilmaa Leksan kasvoille. Suljettujen silmien sisäpuolelle ilmestyi jonkinnäköinen kuva korkeasta huipusta, länteen laskevasta auringosta ja pehmeästä tuulesta, joka kantoi kevyttä kehoa mukanaan. Tajuamattaan Leksa huokaisi ääneen, keuhkojen tyhjentyessä uusi yskänpuuska ravisteli naisen kehoa ja kuva vuoristosta himmeni pois palauttaen sokeuttavan pimeyden ja ympäri kehoa pistelevän kivun.

Minkään näköiseen kuluvan ajan arviointiin ei Leksasta ollut, joten nainen ei tiennyt oliko kulunut minuutti vai tunti kunnes jokin kosketti häntä. Jonkun käsi kiertyi varovasti haavoittuneen kehon ympärille. Leksan olisi tehnyt mieli kieltää, käskeä jättää hänet paikoilleen. Kai kujalla joku kulkisi, jolla olisi taito päästää hänen vahingoittuneeseen kehoonsa vangittu henkensä vapaaksi ja takaisin vuoristoon.

Viiltävä kipu, joka oli pahempi kuin vielä kertaakaan aikaisemmin, saavutti Leksan mielen. Tajuttomuuden ja todellisuuden rajalla häilynyt tajunta painui pimeyteen. Loputkin voimat valahtivat naisesta puolihaltijan raahatessa häntä eteenpäin. Pimeyden vyöryessä kaikkiin aisteihin ja painaessa Leksan tajuttomuuteen, kipu häipyi jonnekin taka-alalle naisen hukatessa kosketuksen omaan kehoonsa.

’Ei, ei. Kaikki ei nyt ole oikein. Minun pitäisi tehdä jotain. Kuka kujalle sitten ilmestyikin voi tehdä mitä vaan…’
’Onko sillä enää väliä? Jos sillä olisi kuitenkin tahdonvoimaa ja minä häilyisin tästä pois?’

Suureksi, ja epämieluisaksi, yllätyksekseen Leksan oli todettava, että lohikäärmeen sitkeässä hengessä oli voimia ponnistaa vielä todellisuuteen viitan irrotessa hitaasti kyljen haavoista. Joku olisi yhtä hyvin voinut kiskoa ihoa irti laattoina naisen kyljistä. Leksan silmät rävähtivät auki epäinhimillisen sihahduksen kera.

Kesti tovin ennen kuin nainen kykeni jälleen hahmottamaan ympäristöään. Läpitunkemattoman pimeyden jälkeen huoneen valaistus sokaisi pitkään. Yöhön soveltuneet silmät vaativat loputtomalta tuntuneen ajan ennen kuin pupillit pienentyivät tarpeeksi. Lisäksi Leksan ajatuksia kiusasi ikävä humina ja huimaus, hetkittäin hänessä ehkä oli voimaa palata maan pinnalle, mutta verenhukalle ja kehossa oleville laajoille vammoille kukaan ei mahtanut mitään vaikka välitöntä kuolemaa osumat eivät olleetkaan saaneet aikaan.

Kulmiaan hiukan kurtistaen nainen yritti saada selville, missä hän oli. Huone ei vaikuttanut lainkaan tutulta. Huminan keskeltä Leksa oli kuulevinaan liikkeen aiheuttamaa ääntä. Päänsärkyä vastaan taistellen hän käänsi hiukan päätään. Lopulta meripihkaiset silmät tavoittivat puolihaltijan. Ennen kuin nainen edes ymmärsi, mitä oli tekemässä hiljainen mutta terävä äännähdys kohosi hänen kurkustaan. Kesti hetken tajuta, ettei mies luultavasti ymmärtäisi äännähdyksen sisältämää varoitusta.

Leksa ei niinkään halunnut kehoaan pois katseiden alta pukeutuessaan muodottomaan viittaan, vaan itsensä kokonaisuudessaan. Siitä huolimatta naisesta tuntui oudolta, että viitta peitti enää toista puoltaan, mistä sitä ei vielä oltu revitty haavoista pois. Pään humina ja huimaus esti naista luomasta katsetta kylkeensä ja sitä raidoittaviin haavoihin, jotka kulkivat sikin sokin, syvimmät vaakasuunnassa mutta muutama myös topin rajalta alaspäin.
Hiukan irvistäen pään liiallisen nopeasta kääntämisestä aiheutuvalle kivulle, samaan aikaan sekä varoittava että kysyvä katse palasi puolihaltijaan, ja lähti samentumaan tahdon hävitessä hänen päänsisäistä taisteluaan.

//pahoittelen aikaansaamattomuudestani johtuvaa viivästystä, teksti voi taas olla vähän sekavaa ja laadutonta, kun sitä on väsätty monessa otteessa ja se...kärsi laaduttomista ajatuksista.../
*yrittää tarttua itseään niskasta, jotta saisi palauteltua itseään yleisesti ruotuun*
_________________
'Yön varjot raiskaavat päivänvalon taivas päälle putoaa.
Välähdys on elämämme, aika tietää kuolemaa'
-catamenia

Kujien pimeeydessä salaisuuksiaan varjeleva Leksa
ja umpipäissään hoiperteleva Gito

[Kuolonsulka]

Helpotusta ei voinut sanoin kuvaillakaan, kun nainen vihdoin havahtui edes äännähtääkseen hiljaa. Kivusta vai pelosta, sitä Inlecerar ei tiennyt, mutta tunsi siitä huolimatta syvää myötätuntoa haavoittunutta kohtaan. Tajuttomana olo olisi voinut kuitenkin olla tälle parempi, sillä silloin tämä ei olisi joutunut kestämään hoidon aiheuttamaa kipua.
Rauhoittavasti hän katsoi naisen silmiin ja hymyili hiukan. Täysin aito tuo hymy ei pystynyt olemaan. Ei nyt, kun hän näki aivan liian hyvin kuinka pahasti tämä olikaan haavoittunut. Aamuntuojan nimeen, voisiko nainen edes selvitä tästä?

"Shh", hän rauhoitteli ja kosketti naisen poskea kevyesti.
"Kaikki järjestyy kyllä." Toivon mukaan ainakin. Inlecerar yritti peitellä parhaansa mukaan pelkoaan jatkaessaan viitan irrottamista. Hänen hermoilunsa ei auttaisi yhtään ja tekisi naisen olon vain entistä pahemmaksi.
Hän huomioi uuden sumentumisen naisen silmissä ja puri huolestuneesti huultaan. Oliko kovinkaan hyvä asia, jos tämän taju lähtisi uudelleen? Pitäisikö tämä pitää tajuissaan vai olisiko tajuttomuus parempi hoidon ja toipumisen kannalta? Voi miksi ei ollut koskaan aikaa lähteä hakemaan ammattiparantajia paikalle kun näitä tarvittiin?
"Sattuuko kamalasti?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen samalla, kun otti käteensä märän kankaan, jonka avustuksella irrotti viittaa pahimmista haavoista. Pian sen saisi vedettyä pois, mutta se oli vain yksi askel tällä hoitamisen polulla. Nyt hän saattoi nähdä entistä paremmin haavat, eivätkä ne lupailleet hyvää.

Varovasti Inlecerar paineli ihoa saadakseen verta pois jolloin kankaat irtoaisivat paremmin. Hän hädin tuskin uskalsi koskeakaan pelätessään satuttavansa lisää, mutta se oli pakollista.
Viimein hän sai sentään viitan irralleen ja siirrettyä sen lattialle. Pitkä, kauhistunut henkäys nielaistiin viime tipassa. Kuinka kukaan saattoi tehdä tällaista toiselle, inhimilliselle henkilölle? Inlecerar ei voinut ymmärtää katsoessaan naisen veristä yläruumista.
Ei auttanut muu kuin kastaa liina uudelleen veteen ja jatkaa topin peittämän ihon puhdistusta. Toppikin pitäisi saada pois ennen kuin haavat voisi sitoa, mutta ihan hetkeen hän ei halunnut piinata naista sillä operaatiolla. Lisäksi hän ei ollut lainkaan varma saisiko vaatetta edes pois ehjänä. Tosin 'ehjä' ei ollut enää muutenkaan sana, jota voisi käyttää sen kuvailuun.

Inlecerar kohotti katseensa vereen värjäytyvästä kankaasta ja katsoi naisen kasvoja, pohtien kuinka tajuissaan tämä oli. Ehkä voisi olla paikallaan laittaa tämän otsalle viileä liina, se voisi auttaa. Tämän pitäisi varmaan myös juoda. Äh, miksi hän ei voinut olla tämän viisaampi parantamisessa? Verenhukkaa naisella oli varmasti, mutta riittäisikö tälle pelkkä vesi vai tarvitsisiko tämä punaviiniä? Ja jos tarvitsisi, pitäisikö tämän juoda ensin kuitenkin vettä ja kuinka paljon tämä tarvitsisi viiniä? Liikaa kysymyksiä, ihan liikaa.

Saadakseen edes jotain tehtyä Inlecerar laski verisen liinan käsistään ja kastoi puhtaan liinan toiseen, kylmää vettä sisältävään vatiin ja väänsi liian vedet pois ennen kuin taitteli kankaan ja asetti sen naisen otsalle. Varoen hän pyyhki tämän hiuksia pois tieltä.
"Hei, kuuletko minua?" hän kutsui hiljaa, haluamatta häiritä liikaa mikäli naisella särkisi päätä tai jos tämä olisi juuri nukahtamassa.
"Sinun pitäisi varmaankin juoda jotain. Pystyisitkö juomaan lasillisen vettä?"
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Veriathal]

Kipu oli ehdottomasti epämiellyttävää. Vaikka Leksa olikin nuoruudessaan saanut muutaman kerran siipeensä – ja kerryttänyt arpikokoelmaansa myös ihmisenä pienissä nujakoissa – niitä ei voinut verrata lainkaan siihen tunteeseen, joka säteili jälleen pitkin hänen kehoaan puolihaltijan irrotellessa veristä viittaa. Iho antoi niin helposti myöden, eihän täysikasvuinen lohikäärmekään ollut suojassa terävimmiltä aseilta, mutta se nahka sentään kesti jos jonkinlaista puremaa ja pistelyä. Nainen oli ensimmäisinä vuosinaan Da Pirassa nähnyt kerran koiran raatelevan ihmisen, kuin tämä olisi ylikypsä nektariini. Leksasta tosin tuntui lähinnä kuin hän olisi piikkisika tai neulatyyny.

Viitta oli tiukasti kiinni hyytyneessä veressä ja miehen irrotellessa sitä osa haavoista repeytyi uudelleen auki. Aivan yhtä hyvin häneltä olisi voitu repiä suoraan ehjää ihoa pois. Kipua nainen ei enää juurikaan tuntenut, aisti oli ruvennut katoamaan asteittain eikä hänellä ollut jäljellä voimia yrittää tehdä asialle mitään. Täydellinen turtumus alkoi suurimmista keskivartalon haavoista, sormista ja varpaista. Se eteni nopeasti läpi väsyneen kehon. Leksa kuuli miehen puhuvan jotain. Ääni soljui pehmeänä puurona sisään hänen korvistaan, mutta mitään toivoa siitä, että hän olisi erottanut mitään sanoja pehmeästä massasta, ei ollut.

Lopulta Leksa kadotti tietoisuuden omasta kehostaan. Hän ei kyennyt sen paremmin liikuttamaan sormiaan kuin tuntemaan hoitotoimenpiteitä, aivot eivät enää rekisteröineet ympäristöään. Hän oli kuin tajuton, tai kuollut, meripihkaisten silmien tuijottaessa mitään näkemättöminä eteenpäin. Turtumus vaihtui pian puuromaiseen tunteeseen kaikkialla naisen kehossa. Olisihan sitä voinut hymyillä tyytyväisenä, kun kipu oli vihdoin kadonnut, mutta parhaassakin tapauksessa tuo onnellisuus olisi ollut sisäänpäin kääntynyttä. Hänhän oli melkein onnellinen, kun kipu oli viimein lakannut. Joku olisi voinut vääntää virtakatkaisijasta. Leksan silmäluomet painuivat raukeasti kiinni ja koko keho valahti veltoksi. Vain tuskin havaittava liike naisen rintakehässä kertoi, että hän oli vielä ainakin toistaiseksi hengissä. Pimeys, joka Leksan oli ottanut valtaansa, oli kuitenkin syvä, paljon syvempi kuin aikaisemmat tajuttomuudet. Keho sinnitteli vaivoin hengissä, miltei olemattoman hengityksen ja hitaasti lyövän sydämen turvin. Leksalle kaikki oli vain pimeää, hiljaista ja tiedotonta.
_________________
'Yön varjot raiskaavat päivänvalon taivas päälle putoaa.
Välähdys on elämämme, aika tietää kuolemaa'
-catamenia

Kujien pimeeydessä salaisuuksiaan varjeleva Leksa
ja umpipäissään hoiperteleva Gito

[Kuolonsulka]

((Ah niin laadukas aikahyppy^^))

Kaikista Inlecerarin yrityksistä ja huolenpidosta huolimatta naisen tajunta ei vain ottanut palatakseen. Puolhaltia siirsi tämän seuraavana aamuna huoneeseen tuodulle ylimääräiselle sängylle ja peitti verhoilla. Tämä aivan asiakkaiden vuoksi, vaikkakaan hänen sydämensä ei ollut noina päivinä kovinkaan hyvin mukana siinä. Joka hetken, kun hän oli poissa huoneestaan, huoli kalvoi häntä, ja joka hetken kun hän oli huoneessaan, hän vietti istuen naisen vierellä ja yrittäen silkalla tahdonvoimallaan saada tätä parantumaan.

Ei hän yleensäkään kovin tarkkaan painanut asiakkaidensa piirteitä mieleensä, mutta se lähestulkoon viikon mittainen aika, joka ehti vierähtää, oli kuin sumussa. Jos häneltä olisi kysytty edellisen asiakkaan hiusten väriä, hän olisi näyttänyt pelkästään hämmentyneeltä. Sen sijaan hän olisi osannut kertoa tarkalleen miten naisen haavat olivat parantuneet ja paljonko hän oli onnistunut saamaan nestettä alas tämän kurkusta. Kyseinen seikka alkoi kieltämättä käydä hänen ilotalotovereidensa hermoille, vaikka nämä suhtautuivatkin asiaan kuinka suopeasti muuten. Vain se, että hän hoiti asiakkaansa yhtä moitteettomasti kuin ennenkin, säästi hänet johtajan nuhteilta ja kenties jopa käskyltä hinata haavoittunut jonnekin muualle toipumaan.

Kuusi päivää naisen löytymisen jälkeen Inlecerar saapui ilotalolle myöhään illalla väsyneenä torikierroksen ja parin asiakkaan jäljiltä. Kuhmuinen majatalon patja oli taatusti aiheuttanut hänelle mustelman selkään, mutta sille ei voinut mitään. Pitkä, kuuma kylpy, kunnon ateria ja pitkä uni kuulostivat oikein hyviltä ideoilta. Hän jopa malttoi olla menemättä ensin vilkaisemaan naisen tilaa. Olisi mukavampaa huolehtia tästäkin, kun ei olisi hikinen ja likainen. Kylvyn virkistävään vaikutukseen hän ei näin väsähtäneenä uskonut, mutta kaipa sillä pieni sellainenkin olisi.

Venytellen hän haki pyyhkeen ja asteli sitten omaan pieneen kylpytilaansa. Se ei parhaalla tahdollakaan ollut kovin vaikuttava, mutta nyt hän ei jaksanut mennä ilotalon yhteiseen pesuhuoneeseen, jossa olisi ollut ihan useampikin amme. Tämä saisi riittää nyt, hän ei tuntenut omistavansa riittävästi voimia jaksaakseen satunnaisia tapaamisia muiden kanssa. Asia, joka väistämättä tapahtuisi, jos hän menisi yleisiin tiloihin.
Lyhyen peseytymisen jälkeen hän heitti likaiset vaatteet koriin ja kietoi pyyhkeen lantiolleen. Kenties täysin turha ele, mutta ammatistaan huolimatta Inlecerar tunsi olonsa paremmaksi, kun vapaa-ajallaan piti edes jotain päällään. Eikä saanut sitä paitsi unohtaa potilasta, joka saattaisi herätä. Eikä hän halunnut järkyttää tätä esiintymällä alasti heti, kun tämä saisi silmänsä auki.
Voisihan tämä olla varsin siveäkin tapaus.
Ajatuksilleen hymyillen Inlecerar astui takaisin huoneeseensa ja sulki kylpyhuoneen oven takanaan.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Veriathal]

Joku oli joskus kertonut, että tajuttomana maatessaan ehti kerrata siihen asti jatkuneen elämänsä. Kaipa se noudatteli samaa logiikkaa, kuin tapa sanoa, että juuri ennen kuolemaa elämä vilistää silmien edestä katkeamattomana sarjana kuvia ja kohtauksia. Leksa ei ollut koskaan uskonut kumpaankaan.

Maatessaan muutaman päivän koomassa nainen oli kuin kuollut. Vain kevyt, hädin tuskin havaittava ja toisinaan hiukan katkonainen, hengitys kertoi, ettei elämä ollut vielä kokonaan jättänyt ruhjoutunutta kehoa.

Neljäntenä päivänä Leksa sai jonkinlaisen kosketuksen ajatusmaailmaansa. Hetkellinen, lyhyt ja puuroinen kokemus, josta nainen ei jälkeenpäin pystynyt muodostamaan minkäänlaista kuvaa. Muutaman hengenvedon ajan hän tunsi jälleen kipua, se ei millään muotoa ollut verrattavissa siihen, mitä se oli aikaisemmin ollut, mutta kertoi hänelle kuitenkin todellisuudesta. Kaikkialla oli edelleen pimeää, mutta pienen hetken nainen tunsi olemassaolonsa ennen kuin se häilyi taas lempeästi eristyneeseen pimeyteen, jossa ei ollut sen paremmin tuntemuksia kuin ajatuksiakaan.

Pimeys ei ollut kuitenkaan enää yhtä syvä, vaikka Leksa yhä tiedoton olikin, naisen hengitys ei ollut yhtä katkonaista tai heikkoa. Seuraavana päivänä hän oli jo muutaman kerran jonkinlaisessa selvyydessä omasta tilastaan, vaikkei voimat silmien avaamiseen vielä riittäneetkään ja pimeys kutsui jokaisen hetken jälkeen vielä omakseen.

Ensimmäisen kerran silmänsä avatessaan Leksa joutui räpäyttämään useampaan kertaan saadakseen katseensa kohdistettua jonnekin. Hän oli liian sekaisin päästään ihmetelläkseen sänkyä, jolla hän makasi, tai verhoja, jotka ympäröivät sänkyä peittäen muun tilan näkyvistä. Vähäinenkin päivänvalo pisteli käyttämättömänä olleita hermoyhteyksiä. Naisella ei ollut käsitystä ajan kulusta, mutta silmiään siristellessään ajatukset työstivät pirstaleista kuvaa tapahtuneesta. Varovasti nainen käänteli käsiään ja kosketti sidottua kylkeään. Kipu säväytti uupuneita aivoja saaden päässä jyskyttämään. Tasapainoaan hapuillen Leksa kohottautui istumaan ja antoi katseensa kiertää. Verhot rupesivat häiritsemään, sillä niiden takia oli mahdotonta sanoa, missä hän oli tai oliko hän yksin. Vaikka kaikesta huomasi, että häntä oli hoidettu hyvin, Leksa ei ollut varma, halusiko hän kohdata auttajansa vai kadota vähin äänin paikalta.
Hivuttauduttuaan mahdollisimman hiljaa sängyn laidalle, Leksa raotti verhoa tarkasti jokaisen neliösentin, jonka hän pystyi paikoiltaan havaitsemaan. Syvään huokaisten nainen laski varovasti jalkansa lattialle ja ponnistautui sängystä tukea ottaen seisomaan. Löydettyään hapuilevan tasapainon, koko naisen olemus keskittyi kuuntelemaan. Valosta Leksa osasi edes jotenkin paikantaa ajankohdaksi alkuillan. Minkä päivän, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Vaikka Leksa kuinka yritti kuunnella, vain yksi hengitys rikkoi huoneen rauhaa – hänen omansa. Odotettuaan paikoillaan vielä useamman hetken, ja ollessaan suhteellisen varma ylhäisestä yksinäisyydestään, Leksa lähti haparoivin askelin kohti lähintä ovea. Naisen päässä humisi ja lattia keinahteli uhkaavasti. Päästyään seinän vierelle hän painoi kämmenensä ja otsansa sitä vasten ja odotti. Huonekalujen pysähtyessä paikoilleen Leksa viimein kurotti kohti ovea ja niin hiljaa kuin mahdollista avasi sen.

Käytävässä, johon ovi aukesi, paloi muutamia valoja siitä huolimatta, että elettiin valoisaa aikaa. Lähestyvien askelien ääni sai Leksan vetäytymään ääneti takaisin huoneeseen. Jännittyneenä hän kuunteli korva ovea vasten painettuna, kun askeleet lähestyivät, saavuttivat oven ja lähtivät etääntymään. Helpotuksesta huokaisten meripihkaiset silmät kääntyivät taas huoneen puoleen. Pöydälle sijoitettu kannu kiehtoi mieltä kovasti. Koska naisen päässä jyskytti edelleen ja suu oli kuiva, ajatus nesteestä suorastaan miellytti. Vaikka huone ei ollut kovinkaan suuri, matka ovelta pöydän luokse osoittautui yllättävän vaikeaksi. Heti muutaman askeleen jälkeen huonekalut alkoivat jälleen uhkaavasti keinahdella, joskin hiukan pienemmällä kaarella kuin ensimmäisellä kerralla.

Vesi rauhoitti pään sisäistä jyskytystä. Tyytyväisenä Leksa täytti pikarin uudelleen ja kumosi senkin kerralla kurkkuunsa. Laskiessaan pikaria takaisin pöydälle ensimmäinen haukotus karkasi naisen huulilta. Nopeasti juotu neste aiheutti puuromaisen olon ja hiukan epämiellyttävän pyörähdyksen vatsassa. Hoippuessaan takaisin vuoteelle Leksa ei oikeastaan voinut enää ajatella muuta, kuin että jos häntä oli tähänkin asti hyvin hoidettu, ketään tuskin haittaisi jos hän nukkuisi paikalla vielä hetken. Koska hän ei pysynyt pystyssä tukea ottamatta kuin aina muutaman kymmentä askelta kerrallaan, hän ei millään selviäisi huomaamatta ulos rakennuksesta, joka oli hänelle täysin tuntematon ja lyhyen käytävän tuijottelun perusteella ilmeisesti täynnä ovia.

Oven kolahdus kantautui läpi raskaankin unen. Vanhaan tapaansa Leksa havahtui täydestä unesta suhteellisen pienestäkin äänestä. Hengitystään pidättäen hän kuunteli askelia, jotka liikkuivat pitkin huoneen lattiaa. Kuullessaan toisen oven kolahtavan hiljaa, nainen nousi hitaasti istumaan. Hän ei uskaltanut edes kurkistaa verhojen raosta. Mahdollisimman hiljaa Leksa asettui istumaan sängyn päätykulmaukseen. Ilmeisesti hän oli nukkunut useampiakin tunteja, sillä päivänvalo ei enää tunkeutunut verhojen alta, kuten aikaisemmin eikä päässä jyskyttänyt samalla tavalla. Naisen olisi tehnyt mieli vettä, mutta hän ei uskaltanut vielä lähteä liikkeelle peläten tulevansa havaituksi.

Ovi kolahti jälleen. Leksa keskeytti äänettömän kiistansa itsensä kanssa ja keskittyi jälleen kuuntelemaan. Muutamalla ajatuksella hän sätti itseään siitä, ettei hän ollut saanut mitään aikaiseksi. Nyt hänellä oli tuskin muuta vaihtoehtoa, kuin odottaa ja katsoa, mitä tuleman piti. Äkäisesti, hän katkaisi ajatuksensa, miten hän olisi täältä ulos osannut, vaikka olisikin päässyt livahtamaan huomaamatta pois huoneesta. Jotta Leksan ei olisi tarvinnut istua paikoillaan eteensä tuijotellen ja odottaen, että hänen heräämisensä huomattaisiin, nainen onki käteensä tutun nahkapussin. Avasi hitaasti ja huollella nyöritykset ja ravisteli sisältöä sängylle. Kuivat lehdet leijailivat vähän minne sattui, mutta nopeasti sormet noukkivat kaikki takaisin suurempaan röykkiöön. Kokonaan hän ei voinut unohtaa verhojen takaa kantautuvia askeleita ja niiden nostattamia ajatuksia, mutta päästessään tekemään jotain, vaikka sitten vain lajittelemaan ja niputtamaan uudelleen omaisuutta, sormet ja ajatukset saivat jotain mielekästäkin tekemistä.

//eikä ole tämäkkän viivästynyt yhtään ei... ja on niin taas laadukasta hengentuotosta tämäkin, kirjoitusvirheitä varmaan ainakin puolisataa /
_________________
'Yön varjot raiskaavat päivänvalon taivas päälle putoaa.
Välähdys on elämämme, aika tietää kuolemaa'
-catamenia

Kujien pimeeydessä salaisuuksiaan varjeleva Leksa
ja umpipäissään hoiperteleva Gito

[Kuolonsulka]

Taistelija tai kireähermoinen henkilö olisi luultavasti huomannut, että huoneessa oli liikuttu sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa. Inlecerar vain ei kuulunut kumpaankaan ryhmään eikä hän nähnyt mitään outoa hiukan vajonneessa vesimäärässä kannussa, tai pikarissa, joka ei ollut aivan täsmälleen siinä, mihin hän oli sen laskenut. Eihän hän noita ollut millään tavoin merkannut, sillä hänen elämässään ei ollut vihollisia, joiden olisi syytä pelätä lisäävän jotain vartioimattomaan juomaan.

Puolihaltia suuntasi kepein askelin vaatekaapilleen ja nappasi kohtalaisen uuden silkkisen, tummanviininpunaisen aamutakin. Nilkkoihin asti yltävä se kenties verhosi miehen kehon, mutta rinnalta se oli varsin avoin, veti vyön kuinka kireälle hyvänsä.
Kevyt ranneliike heilautti pyyhkeen kuivumaan ja Inlecerar venytteli nautinnollisesti. Rentous alkoi pikkuhiljaa hiipiä takaisin jäseniin ja kuolettava väsymys korvautua hivenen terveemmällä vastineellaan. Onneksi oli riittävän myöhä, jotta hän voisi pian mennä hyvällä omallatunnolla nukkumaan, mutta ensin... Hän käänsi katseensa verhoilla peitettyyn sänkyyn ja tunsi huolen palaavan. Kuinka nainen voisi tänään? Pahus, hän oli yrittänyt vältellä tarkoituksella muualle vieviä keikkoja, mutta ei niitä voinut välttää kovin pitkään. Entä jos haavoittuneen tila oli kääntynyt sillä välin huonompaan suuntaan?

Kulmiaan rypistäen hän harppasi noutamaan vesikannun ja lasin. Vesi olisi voinut olla raikkaampaakin, kuten hän totesi sitä hiukan maistettuaan, mutta ei voinut olla edes varma kykenisikö nainen vieläkään juomaan suullista enempää.
Hiljaa ja varovasti hän työnsi pikarikädellään verhoja sivuun haluamatta herättää hoidokkiaan. Oli silkkaan arvailua olisiko hän säikähtänyt enemmän sitä, että näki naisen heti, vai sitä, että tämä yllättäen istuikin sängyn toisessa päässä, mutta lopputulos oli sama: Inlecerar säpsähti kuin salamaniskun saaneen ja tuijotti naista pari ohikiitävää silmänräpäystä ennen kuin säikähtänyt ilme suli helpottuneeseen ja lämpimään hymyyn, jolla ei ollut mitään vaikeuksia sytyttää puolihaltian tummia silmiä hohtamaan.
“Olet hereillä”, hän totesi varsin tarpeettomasti, niin huojentunut hän oli.
“Millainen on olosi?” Hän silmäili naista, tarkastaen katseellaan tekemänsä siteet ja koetti muutenkin päätellä tämän yleiskuntoa. Lehtiin, joita nainen nyppi, ei kiinnitetty mitään huomiota. Se ei ollut hänen asiansa mitä toinen kantoi mukanaan.

Inlecerar istui varovasti vuoteen reunalle, kaatoi lasin täyteen vettä ja tarjosi sitä sitten naiselle. Vilpitön huoli heijastui hänen kasvoiltaan. Asia, jota ei aivan välttämättä osaisi odottaa mieheltä, joka aamutakista huolimatta oli jotenkin puolipukeisen oloinen pitkät hiukset auki ja epämääräinen pilke silmiensä perukoilla.
“Olit tajuttomana neljä päivää”, hän kertoi naiselle, haluamatta painostaa tätä mikäli naisella olisi ongelmia tottua tilanteeseen. Kuinka kauan tämä oli ollut tajuissaan... Sitä hän ei tiennyt. Tuntui liian uskomattomalta, että nainen ylipäätään oli viimein toipunut niistä kammottavista vammoista, joita tällä oli ollut, kun hän oli tämän löytänyt. Kylmät väreet kulkivat tahtomatta hänen selkäänsä pitkin, kun hän erehtyi muistelemaan tuota näkyä hämärällä kujalla. Nopeasti hän ajoi muiston pois, naista tuskin kiinnosti puhua siitä! Aamuntuojan nimeen, häntäkin kuvotti se ajatus, eikä hän ollut syönyt sen enempää kuin nainenkaan.
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Veriathal]

Leksa kykeni mielessään näkemään askeleet, jotka tuo joku otti huoneessa. Vaikka askel oli kevyt, uteliaat korvat poimivat pienetkin narahdukset, joilla lattia kertoi huoneessa liikuttavan. Tasaisesti sormet näpräsivät varpuja erilleen ja niputtivat järjestykseen, eikä katse poistunut hetkeksikään työstä. Mutta, kun hiljaiset askeleet lopulta lähestyivät vuodetta, Leksa ei enää kyennyt pitämään hermojaan niin kurissa, kuin olisi toivonut. Katse vilahti välillä verhoihin, välillä takaisin käden tekemään työhön. Kuka oli ottanut hänet kontoilleen? Hän ei taatusti ollut päässyt askeltakaan eteenpäin omin avuin kadulta silloin… niin milloin? Kuinka kauan hän olikaan ollut oman pimentyneen mielensä vankina?

Verhojen viimein heilahtaessa Leksa kohotti katseensa suosiolla tulijaan. Hänen hermoistaan ei olisi pitämään herännyttä uteliaisuutta kurissa ja katsetta sormissa, jotka yhä poimivat, niputtivat ja työnsivät epämääräisiä kuivia koppuroita sinne, mistä hän oli ne hetki sitten mieltään rauhoittaakseen esiin vetänyt.

Nähdessään tulijan meripihkaiset silmät kaventuivat hiukan yllätyksestä. Mies ei vastannut kovinkaan hyvin sitä mielikuvaa, jonka nainen oli ehtinyt luoda. Hiukan uteliaasti katse mittaili miestä päästä varpaisiin. Tietysti eleen olisi voinut tulkita epäkohteliaan arvioivaksi, mutta päätelleen miehen edelleen säikähtäneestä ilmeestä, tämä tuskin huomioisi asiaa millään tavalla.

Naisen katse pysähtyi kuin töksähtäen miehen käsiin, tai pikemminkin käteen. Käteen, jossa kiltakoru roikkui. Miehen katse sai rauhassa sulaa hymyyn tämän päästessä yli järkytyksestään, Leksa ei sitä huomannut. Naisen kädetkin olivat pysähtyneet – kenties järkytyksestä. Kun Leksa viimein sai ajatuksensa jälleen liikkeelle, hänen katseensa kohosi hetkeksi miehen kasvoihin ja putosi jälleen takaisin koruun.

Leksa ei lainkaan pitänyt siitä hämmennyksestä, jota hän koki. Oli tarpeeksi raskasta yrittää saada ajatuksensa hyväksymään se, ettei hän suinkaan ollut kuollut kadulle – hitaasti sormet tarttuivat lähimpiin vielä sängyllä makaaviin kasveihin – että joku oli ottanut hänet taakakseen. Vielä vaikeampaa oli kuvitella, että joku alamaailmasta tekisi sen. Olkoonkin, että kaduilla pyöri myös muita kuin paatuneita tappajia, mutta suurin osa yöaikaan liikkuvista olisi vain ottanut rahat – jos hänellä olisi jotain ollut – ja jättänyt hänet siihen, tai suosiolla kävellyt ripeästi ohi yrittäen olla vilkuilematta sivuilleen.

Miehen astuessa lähemmäs, Leksa hätkähti. Viimeiset rutikuivat lehdet katosivat nahkapussiin. Naisen kylkeä vihlaisi kipu, kun hän hypähti jaloilleen ja perääntyi askeleen sängystä, jonka reunalle mies oli istunut. Epäilevästi hän tutkaili ensin pikaria, jota tarjottiin hänelle, ja sitten miehen kasvoja. Tietysti se tuntui hiukan hassulta, miksi toinen olisi nähnyt ensin niin paljon vaivaa hänen vuokseen vain tehdäkseen myöhemmin hänen elämästään vaikeaa. Orastava kiitollisuus, jota Leksa tunsi puolihaltijaa – ainakin nainen veikkasi että mies olisi puolihaltija – kohtaan hämmensi jo ennestään sekaisin olevaa maailmaa. Milloin hän oli jäänyt kiitollisuuden velkaa huoralle?

”Neljä päivää…?” Leksa huomasi tiedon rauhoittavan häntä kummasti. Neljä päivää oli pitkä aika, siinä olisi ehtinyt kadullakin kuolla monta kertaa. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusikaan, että neljä päivää oli luultavasti ollut pitkä aika myös miehelle, jos tämä oli koko sen ajan odottanut hänen havahtumistaan. Epäilys hänen silmissään lientyi hiukan. Hitaasti Leksa tarttui pikariin, muttei heti juonut siitä.
”Olen ilmeisesti kiitollisuudenvelassa siitä, että otit minut taakaksesi…” nopea, eikä täysin aito hymy välähti naisen kasvoilla hänen kohottaessa pikarin hitaasti huulilleen ja siemaistessa hiukan vettä. Kaikista ennakkoluuloistaan huolimatta Leksa tiesi, että hänellä oli todella syytä olla kiitollinen. Ei ollut epäilystäkään siitä, että ilman miehen vapaaehtoista vaivannäköä, hän olisi kuollut jo päiviä sitten kadulle, mutta vuosien varrella pinttyneitä ajatusmalleja muista oli vaikea kerralla täysin muuttaakaan. Leksa oli aina pärjännyt omillaan, joten tilanne todellakin aiheutti hänelle päänvaivaa, ehkä jopa enemmän kuin hän suostui itselleen myöntämäänkään.
_________________
'Yön varjot raiskaavat päivänvalon taivas päälle putoaa.
Välähdys on elämämme, aika tietää kuolemaa'
-catamenia

Kujien pimeeydessä salaisuuksiaan varjeleva Leksa
ja umpipäissään hoiperteleva Gito

[Kuolonsulka]

Inlecerarilla ei ollut aavistustakaan mitä naisen mielessä liikkui, mutta hän huomasi kyllä suurimman järkytyksen laannuttua, että tämän katse oli poiminut hänen ranteestaan Huorien Killan korun. Jostain syystä hänelle tuli sellainen olo, että naista järkytti jokin asia, ja hän kovasti toivoi, että tämä ei suinkaan saisi sydänkohtausta vain hänen ammattinsa vuoksi. Se olisi jo ihan liian julma kohtalo, kummallekin.

Jos nainen säpsähti sitä, että hän istui tämän vuoteen laidalle, säpsähti hän itse sitä, miten vikkelästi tämä loikkasi kauemmas. Ihan kuin olisi vakaasti odottanut hänen käyvän kimppuunsa minä hetkenä hyvänsä. Millä tavoin tahansa... Joskus tuo ajatus olisi voinut herättää suurta huvittuneisuutta, mutta ei nyt, kun hän oli ennen kaikkea huolissaan naisen terveydestä.
Tuntui hölmöltä alkaa puhella rauhoittavia selkeästi täysin tajuissaan olevalle naiselle, joten hän vain istui ja odotti lasi kädessään, että tämä tulisi - toivon mukaan - siihen lopputulokseen, ettei hän aikonut syödä tätä.

"Neljä päivää", hän vahvisti hiukan surullisestikin nyökäten. Äärimmäisen iloisena siitä, että tämä hetki alkoi näemmä valjeta toiselle. Helpotus ja huoli muodostivat omalaatuisen ilmeen hänen kasvoilleen, kun nainen viimein otti lasin käteensä.
"Ei siitä ole tarpeen puhua", hän vakuutti hiljaa.
"Minä en auttanut sinua vastalahjan toivossa." Inlecerar laski katseensa naisen silmistä ja tutki tekemiään siteitä. Huoli ei ollut vielä jättänyt häntä rauhaan, tuskin jättäisikään ennen kuin hän olisi aivan varma siitä, että haavat olisivat parantuneet.
"Ehkä sinun kannattaisi istua alas", hän huolehti.
"Olit aika huonossa kunnossa enkä tiedä kuinka kestäviä nuo sidokset ovat. En ole mikään ammattiparantaja." Pahoitteleva hymy säesti seisomaan kohottautumista.

Tuntui oudolta keskustella naisen kanssa, kun tämän hyvinvointi oli pitänyt valtaa hänen mielessään viime päivät. Oli kuin hän olisi tuntenut tämän hyvinkin, vaikka eihän hän tosiasiassa tiennyt tästä yhtään mitään, ei edes nimeä. Tai varsinkaan sitä, miten nainen suhtautui siihen, että oli varsin vähissä pukeissa. Itse asiassa tällä oli päällään enemmän siteitä kuin vaatteita. Olisi ehkä ollut parempi väittää, että joku toinen oli hoitanut tätä, mutta sitä oli nyt enää turha alkaa perumaan.
Mielessään henkäisten puolihaltia laski kannun pienelle pöydälle ja katsoi uudelleen toiseen.
"Onko sinun nälkä? En ole saanut sinua pahemmin syömään. Pelkäsin, että tukehduttaisin sinut taidottomuudellani."
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Veriathal]

Leksan silmiin kohosi jälleen aavistuksen epäileväinen ilme. Da Pira ei ollut kaupunki, jossa harrastettiin hyväntekeväisyyttä. Miehen kommentti istui hyvin mielikuvaan miehestä, mutta eihän sitä koskaan voinut olla varma, mitä muut yrittivät peitellä. Jos mies puhui vailla taka-ajatuksia, nainen oli tiellään kohdannut ensimmäisen henkilön, jolla ei olisi teoilleen omia päämääriään – ja hänen oli hyvin vaikea uskoa siihen.

Aito tai teeskennelty huoli hänen kunnostaan sekoitti entisestään Leksan hämmentynyttä päätä. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänestä huolehdittaisiin. Vielä vähemmän siihen, että hänelle uhraisi ajatuksiaan, joku hänelle entuudestaan tuntematon ja vieläpä henkilö, joka, ainakin toivottavasti oman henkensä kannalta, oli jotenkin perillä kaupungin menestyvästä alakulttuurista. Kaipa huoratkin voitiin sinne kuuluviksi laskea, nainen myönsi itselleen. Leksa ei koskaan ollut kunnioittanut kyseistä ammattiryhmää, eikä tulisi koskaan kunnioittamaankaan. Rahan ja selviytymisen eteen tehtiin tietysti mitä vain, mutta suurimmalla osalla hänen kohtaamistaan ammatinharjoittajista olisi ollut muitakin vaihtoehtoja uravalinnalleen.

Leksa ei antanut ilmeidensä paljastaa, kuinka liikkuminen koski erityisesti kylkeen. Hetken miestä katseellaan tutkailtuaan hän teki tämän mieliksi ja pudottautui varovasti polvilleen lattialle. Ensimmäistä kertaa tuskin huomattava, mutta aito hymy siristi kevyesti naisen silmäkulmia.
”Olet sitonut minut ihan hyvin, kiitos” Oli onnikin jos mies ei ollut perehtynyt turhan tarkasti parantamiseen. Silloin häneltä olisi toivottavasti jäänyt huomaamatta pieniä mahdollisia kummallisuuksia, joita saattoi esiintyä heidän välillään vallitsevan rotueroavaisuuden takia. Oli naisen olomuoto kumpi tahansa, häntä pitäisi periaatteessa hoitaa kuten lohikäärmettä. Oli Leksan onni, ettei eroavaisuuksiin törmännyt kovinkaan helposti. Ja koska hän paikkaili useimmiten itse itsensä saatuaan kadulla selkäänsä, hänen ei useinkaan tarvinnut ajatella asiaa.

”Kiitos, ei minulla ainakaan vielä ole nälkä, ja olen kiitollinen myös siitä, ettet ole tukehduttanut minua. Toisaalta, et sinä voi aivan parannustaidoton olla, kun kerta olen yhtenä kappaleena ja tajuissani.”
Oli mies huora tai ei, nainen oli kiitollinen, vilpittömästi. Harvemmin hänen kasvoillaan viihtyvä hymy oli syttynyt meripihkaisiin silmiinkin. Leksa rakasti elämää, olisi totisesti ollut haaskausta joutua jättämään käyttämättä kaikki ne vuosikymmenet, jotka hänellä vielä olisi edessään.
”Sen sijaan voisit kertoa kuka olet ja miten löysit minut?” Paikalta poistumista olisi voinut helpottaa myös tieto siitä, missä hän tarkalleen oli. Toisaalta hänellä oli aavistuksensa asiasta ja alku oli aina sama: oli löydettävä ulkoseinässä oleva ovi tai ikkuna, päästävä kadulle ja parin korttelin päähän lähtöpaikasta. Oli harmillista, että verhot peittivät niin paljon näkyvistä. Kuulemansa perusteella Leksa kuitenkin uskoi tietävänsä, mihin suuntaan kannatti yrittää pyrkiä, jos tilanne sitä vaatisi.

Katsellessaan hajamielisesti auttajaansa ja odottaessaan tämän vastauksia naisella oli kuitenkin harvinaisen vakaa olo. Leksa ei edes kotonaan luottanut sokeasti siihen, että oli turvassa, joten turvalliseksi tunnetta ei voinut sanoa. Pikemminkin hän oli luottavainen, vaikkei varsinaisesti luottanutkaan täysin mieheen. Ajatukset saivat naisen pudistamaan päätään, mitä järjettömyyksiä kiitollisuus saikaan aikaan.
”Ja muuten, minua kutsutaan Leksaksi…” hän totesi hiljaa.
_________________
'Yön varjot raiskaavat päivänvalon taivas päälle putoaa.
Välähdys on elämämme, aika tietää kuolemaa'
-catamenia

Kujien pimeeydessä salaisuuksiaan varjeleva Leksa
ja umpipäissään hoiperteleva Gito

[Kuolonsulka]

((No niin, elämä jatkuu... Ainakin syksyyn asti...))

Inlecerar tunsi olonsa jokseenkin hankalaksi. Tuntui niin typerältä, että oli hoitanut jotakuta neljä päivää lähes paremmin kuin huolehti itsestään, eikä hän silti tiennyt tästä yhtään mitään. Tai no... Hän tiesi tämän ruumiista enemmän kuin nainen olisi luultavasti halunnutkaan, mutta kaikki muu...
Siitä huolimatta, että nainen vaikutti olevan kohtalaisessa kunnossa ja liikkeiden olevan hallittuja, puolihaltia ei voinut mitään sille säikähtäneelle kavahdukselle, kun tämä pudottautui polvilleen lattialle. Ainoastaan naisen tuskin nähtävä hymy piteli huolestuneita kysymyksiä huulien takana ja niinpä vastaus kiitokseen oli ainoastaan hymy, joka hivenen pehmensi silmien huolta.

Hopeankalpeat kulmat rypistyivät ja Inlecerar puri alahuultaan tuskastuneena taidottomuuteensa. Ammattiparantaja tietäisi varmasti oliko ylipäätään viisasta uskoa potilasta, joka oli vasta herännyt pitkästä tajuttomuudestaan, vai väittää tälle vastaan ja ehkä syöttää väkisin. Tosin jälkimmäiseen hän ei rehellisesti sanoen uskonut pystyvänsä. Soti se sitten kaikkia miehisiä tuntja vastaan – tosin moisia hänellä ei juuri liiemmin ollut.
”Oletko ihan varma, ettei sinun ole nälkä? Syöminen voisi tehdä sinulle hyvää ja nopeuttaisi voimiesi palautumista.” Inlecerarin sormet pyyhkivät pikkupöydän reunaa, katseen kääntymättä naisesta. Osaltaan hän oli vielä puoliksi vakuuttunut, että jos hän kääntyisi pois, tämä pyörtyisi uudelleen.
”Olen pahoillani, jos kuulostan kamalalta hössöttäjältä, mutta sen jälkeen kun olit tajuttomana neljä päivää, minun on vaikea uskoa, että ylipäätään toivuit...”

Inlecerar vaipui istumaan oman vuoteensa reunalle ja haroi hiuksiaan, joiden kiehkura pyrki valumaan toisen silmän päälle.
”No, Leksa”, hän hymyili hienoisesti.
”Tekisitkö hermoilleni palveluksen ja siirtyisit tuohon vuoteelle? Ei se pure tai edes romahda.”
Hetken Inlecerar oli hiljaa, pyyhkien kasvoilleen valuvan kiehkuran latvalla alahuultaan tiedostamattoman viettelevällä eleellä oli katse kuinka synkän huolestunut tahansa. Pieniä huomaamattomia eleitä, joita oli pakko omaksua, jos halusi pärjätä.
”Kysymyksiisi vastatakseni... Minä olen Inlecerar Hämäräsilmä, lyhyemmin Inle ja tällä hetkellä tämän Hopeahohteen ilotalon yksi ammattilainen. Ja siihen miten sinut löysin... Se oli puhdas sattuma.” Puolihaltia hellitti kiehkuran sormistaan ja pyyhki sormenpäillään solisluitaan.
”Minä olin tulossa toisesta työpaikastani ja satuin oikaisemaan sen kujan läpi. En olisi muuten ikinä huomannut sinua. Sinä olit tajuton ainakin suurimmaksi osaksi, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kantaa sinut tänne. Hoidin vammasi parhaan kykyni mukaan ja sitten en voinut kuin odottaa, kunnes nyt heräsit. Ei siinä sen kummenpaa.” Inlecerar kohautti hiukan vaivautuneena olkiaan ja katse painui hiukan. Hän ei ollut koskaan näytellyt kenenkään elämässä mitään näin mullistavaa osaa, joten hän tunsi olonsa äärimmäisen vaivautuneeksi. Samalla hän tunsi huolta siitä, että nainen – Leksa – todella luulisi hänen vaativan jotain vastapalvelukseksi auttamisestaan.

Katse kohosi takaisin naisen silmiin, saaden huolen rinnalle ripauksen päättäväisyyttä.
”Sinun ei todellakaan tarvitse huolehtia siitä, että olisit minulle mitään velkaa. Ainut, mitä minä vaadin on se, että annat vammojesi parantua, lepäät ja syöt.” Hän heristi sormeaan naiselle ja hymyili hiukan noustessaan seisomaan.
”Minä voin tarpeen vaatiessa pakottaa sinut syömään vatsasi täyteen ainakin muutamaan kertaan.” Ihan heti kunhan taivas muuttuisi vihreäksi ja ammattitappajat vaihtaisivat tikarinsa kukkasiin.
Hänen tanssijanvartaloaan katsellessa ei voinut kuin vakuuttua siitä, että joko puolihaltia vähät veisasi omasta turvallisuudestaan kujilla mikäli naisen viholliset olisivat nähneet hänet ja kantaisivat kaunaa, oli täydellisen tietämätön moisista vaaroista, tai salasi taistelijapuolensa. Jokainen oli vaihtoehto. Ne vain antoivat aivan erilaisen käsityksen miehestä. Joko tämä oli hyvin itsevarma kyvystään selviytyä, täydellisen naiivi, tai äärimmäisen vaarallinen.

Inlecerar kääntyi katsomaan holhokkiaan ja väläytti hymyn, joka oli varsin vetoava – ja ehkä hiukan provosoivakin.
”Joten mitäpä sanoisit siitä ruoasta?”
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta