Kiltojen valtakunta

[Meriel]

# Tässä pelissä toimivat pelaajina Meriel (hahmonaan Carven) ja Kuolonsulka (hahmonaan Arcinas). Ensimmäiseen viestiin on koottu kaikki aiemmalla foorumilla pelatut pelit, mutta tästä lähin tätä jatketaan normaalisti; omalla tunnukseltaan jokainen viesti erikseen pelaten. #

Carven:
Tulipunaiset hiukset valuivat naisen selkää myöten kiharaisena ryöppynä. Vain muutama nauha piti hiuksia paikoillaan, mutta kiharoita ei kahlinnut mikään. Eivät ne kuitenkaan turhan kurittomat olleet, joskaan hillittyjä ja huomaamattomia hiuksista ei olisi saanut, vaikka olisi kuinka yrittänyt. Siropiirteinen nainen, Carven, ei kuulunutkaan niihin, jotka soivat aikaa erottumisen pelkäämiselle ja pyrkivät kaikin tavoin sulautumaan joukkoon. Ehkä joukkoon sulautuminen olisikin vaatinut tietynlaista omasta itsestään luopumista, joka punatukkaiselle kaunottarelle oli auttamattomasti mahdotonta. Hän ei mielinyt jäädä unohduksiin ja juuri sen tavoitteen toteutumisen vuoksi hän olikin nyt tässä. Joissain paikoissa liiankin hyvin tunnettuna, mutta nyt uusilla kaduilla, tietäen, että vanhatkin vielä muistaisivat hänet.
Näkymättömissä olevat, tuuheiden hiusten joukkoon piilotetut nauhat pitivät kiharoiden sekaan upotetut tummanpunaiset ruusut paikoillaan. Vain aivan etummaiset hiukset olivat vapaina tuulen riepoteltaviksi ja keveä tuulenvire hipaisikin niitä aina toisinaan. Ei kuitenkaan tukahduttavan kuumana vaan raikkaana ja meri-ilman vuoksi myös hivenen kosteana. Ilman kosteus sai melkein unohtamaan päivittäisen auringon hehkuvan kuumuuden ja vain auringon tuoma valo muistutti sen yhä hallitsevan taivasta, kunnes yö sen pimentäisi.

Keveät askeleet sivusivat korkeaa muuria jättäen merkkinsä hiekkaisille kaduille. Aurinko oli juuri laskemassa ja muurin varjossa oli jo lähes pimeää. Hiuksiin kiinnitetyt ruusunkukat näyttivät entistä tummemmilta, kun valo ei enää tuonut esille hiusten leiskuvia sävyjä. Tummemmalta näytti nainen itsekin, eikä se johtunut ainoastaan muuria sivuavasta varjosta. Myös naisen vaatteet olivat tummemmat, kauttaaltaan mustat, mutta eivät silti verhonneet kokonaan näkymättömiin. Eivät vielä tähän aikaan ja pimeämmälläkin voisi vielä erottaa naisen kevyesti ruskettuneet kasvot ja hihattoman oikean käsivarren, jonka tatuointi näytti varjoissa liiankin pelkistetysti vain mustalta. Hän ei ollut lähtenyt tähän aikaan ulos syyttä tai hetken mielijohteesta, joskaan syy ei ollut mikään sellainen, joka olisi velvoittanut näkymättömyyteen. Hiljalleen yönkoitto sammutti auringon taivaalta ja sen viimeisetkin punaiset säteet olivat kadonneet, kuten olivat valon tuomat varjotkin kadonneet pimeydestä.

Naisen omasta hehkusta oli jäljellä enää vihjaus keveästi keltaisena hohtavissa silmissä ja katuvalon satunnainen osuminen punaisiin hiuksiin. Harvoin pimeys mitään naisessa sammuttikaan, enemmänkin vain antoi eleille sävyn, jollaista niissä ei yhtä helposti nähnyt päivänvalossa. Koskaan se ei kuitenkaan kadonnut kokonaan ja tuskin itsehillinnällä pystyisikään sammuttamaan sisällään palavaa liekkiä.
Carven kulki aivan muurin vierellä ja tämän ohuet sandaalit päästivät tuskin ääntäkään. Nainen ei kuitenkaan hiipinyt. Hän ei kyyristellyt varjoissa vain huvikseen, ainakaan tänä iltana. Hupiin harvemmin liittyi hiiviskelyä, sillä piilottelu itsessään ei koskaan ollut tavoittelun kohde vaan sillä oli aina jokin muu tarkoitus saavutettavanaan.

Keveä yrttien tuoksu seurasi naisen hivenen keinahtelevia, pehmeitä askelia. Jotain tuttuakin tuoksusta voisi tunnistaa, kun taas toisaalta seassa oli jotain harvinaisempaakin. Muurin seinä oli musta, sillä valot eivät valaisseet näin syrjäisiä laitoja. Silti Carven olisi hyvin voinut kuvitella varjonsa tanssivan muurin tummilla seinämillä, tulen heijastaessa niille valoaan. Ja vaikka naisen liikkeissä olikin ajatuksen johdosta entistä enemmän keveyttä, eivät askeleet kuitenkaan tanssahdelleet. Hiekka ei rapissut, eivätkä liikkeet nostattaneet sitä ylös maasta sen enempää kuin tuuli, joka toi tuoksuja mereltä ja jonka seuraan liittyi Carvenin mukana myös häivähdys vaniljaa.

Arcinas:
Häälyvä kynttilän valo vaatimattoman talon ikkunasta lepatti ja sammui oikukkaan tuulen pyrähtäessä sisään. Huone kylmeni, aivan kuten sen asukkaan ruumiskin vuoteella. Huoneen ovi sulkeutui hiljaa narahtaen ja kevyet askelet kulkivat narisevia portaita alas ja ulko-ovesta kujalle.
Punaiseen vivahtavat mustat silmät vilkaisivat kujaa tarkkojen korvien kuunnellessa kyseenalaista hiljaisuutta. ketään ei näkynyt, eikä aivan lähellä kuulunut olevankaan ketään. Hyvä. Ovi painui kiinni ja askelet johdattivat kulkijan eteenpäin. Jälleen yksi täysin selittämätön kuolemantapaus. Vain mustuneet valkuaiset voisivat kertoa myrkyn nimen jollekin alan tuntijalle. Moisia tuntijoita vain ei tahtonut lainkuuliaisissa piireissä olla. Jotain tautia he luultavasti epäilisivät, vaikka uhri olikin ollut täysin terve vielä illalla.

Arcinasin huulille kohosi hymy, jota kukaan ei kuvailisi aidoksi, saatikka sitten lämpimäksi. Silmätkin se jätti tyhjiksi. Tämä murha ei saanut häntä yhtään sen tunteellisemmaksi kuin mitkään muutkaan. Ja miksi olisi pitänytkään? Eihän se ollut eronnut edes vaikeustasoltaan monista muista.
Kylmä hymy haihtui kasvoilta Arcinasin suunnatessa kohti muuria. Hänellä ei ollut kiire seuraavan tehtävänsä pariin, joten hän voisi aivan hyvin käydä muurin kautta. Siellä oli ainakin hivenen nopeampaa liikkua, mikäli ei siis törmännyt kaartilaisiin. Mutta eivät nekään häntä häirinneet.

Muuri kohosi talojen takana mustana seinänä pimeässä. Pimeässäkin tarkat haltiansilmät tutkivat sen harjaa. Ainakaan juuri nyt ei näkynyt kaartilaisia. Niinpä mikään ei estänyt Kiltakäärmettä kiipeämästä katoille ja siirtymästä muurin vierelle. Sen tummanharmaa graniittipinta oli täysin sileä eikä siitä saisi otetta kiipeämistä varten. Harja kohosi kuitenkin vain vähän pitkän miehen pään yläpuolella, eikä ollut mikään ongelma vetää itseään käsivoimilla ylös.
Harjalle päästyään Arcinas jähmettyi aloilleen, kuunnellen ja katsellen ympäristöä. Luodaten lähiseudun vainoharhaisilla aisteillaan.

Carven:
Yötuuli väreili viileänä naisen paljaalla iholla. Vasemman käsivarren ohut hiha suhisi hiljaa ilmavirran tarttuessa siihen. Kevyt tuuli ei kuitenkaan vienyt vaatteita mukanaan ja siksi se olikin ainoastaan miellyttävä lisä yöhön. Mielessään nainen näki liekin lepattavan tuulessa, mutta toistaiseksi muurilla oli aivan pimeää. Carvenilla ei ollut kiire määränpäähänsä ja siksi hän olikin saanut hiljaisen kävelynsä aikana nähdä auringon laskevan muurien taakse ja viimeistenkin värien katoavan taivaalta. Sitä hän oli odottanutkin, sillä vain tuli voisi paljastaa hänelle muurin harmaista seinämistä sen, mitä hän niistä toivoi löytävänsä.

Tuulen suhina kuiski korviin etäisiä ääniä, joista yksikään ei poikennut tavallisista yöäänistä. Aina tietysti mahtui mukaan niitä, jotka piiloutuivat öisten huhuilujen joukkoon yhtä sulavasti kuin ne, joille äänet todellisuudessa kuuluivat. Naisen aistit olivat jo hyvin tottuneet pimeään ja askeleetkin olivat niin hiljaiset, etteivät peittäneet alleen ympäristön muita ääniä. Kukaan hänen lisäkseen ei kuitenkaan astellut muurin vierellä tai sitten tämä oli piilottanut askeleensa hyvin. Tuskin nainen itsekään oli muuta kuin varjo pimeässä, yhtä sulava, hiljainen ja näkymätön.

Käärmeenä vasempaa rannetta kiertävä koru painui vasten puista soihtua. Vielä tuli ei siinä palanut, mutta sen sytyttämiseen ei vaatisi sanaakaan – vain voimistuvan hehkun keltaisen sävyn saaneissa silmissä. Tuli syttyi käsivartta vasten painettuun soihtuun ja se liu'utettiin sitten kättä pitkin parempaan asentoon. Sirot sormet tarttuivat soihdun päähän ja veivät sen lähemmäs muurin seinämää. Askeleet jatkoivat yhä matkaansa painaen kapeita jalanjälkiä muurinviereiseen hiekkaan. Keveästi kapeat sormet kulkivat pitkin muurin seinämää, jota silmät katsoivat tummalla katseellaan.
Liekki lepatti tuulessa ja sen suoma valo toi pimeyden syömän punaisen takaisin naisen kiharoihin. Silmät sen sijaan eivät kaivanneet tulta tuomaan värejä katseeseen, joissa liekit paloivat pimeässäkin ja siksi valo toikin niihin enemmän tummuutta kuin lisää sävyjä.

Muuri kohosi korkeana naisen vierellä eikä soihdun suoma valo yltänyt tarpeeksi korkealle paljastaakseen mitään muutamaa metriä korkeammalla olevaa. Jollekin toiselle Carven taas näkyisi kuin tuli pimeässä, yhtäkkiä yöhön syttyneenä. Aivan silmien edessä palava tuli huononsi naisen pimeännäköä muutenkin, mutta oli siitä huolimatta pakollinen, mikäli halusi erottaa muuriin kaiverretut merkit eikä vain kaiken muun ympärillä olevan häilyviä varjoja.
Hopeinen käärmeriipus hohti himmeästi kaulassa ja muuria pitkin kulkevan käden tatuointikin oli saanut värinsä takaisin. Muuri itse sen sijaan ei vielä näyttänyt harmaassa pinnassaan mitään poikkeavaa. Ei merkkejä ollutkaan kaiverrettu harmaaseen vaan hiekanruskeaan, josta nainen toivoi tulen valossa näkevänsä edes vilauksen.

Arcinas:
Hän ei todellakaan ollut yksin. Mutta tuo toinen lähellä olija ei ollut muurilla. Ei, Arcinas tunsi jonkun olevan lähes alapuolellaan. Nopeasti hän vetäytyi kauemmas muurin reunalta ja hiipi vähän matkaa takaisin päin ennen kuin vilkaisi maahan. Toinen musta kulma kohosi ylemmäs kun hän näki soihdun paljastavan loisteen tanssivan yksinäisen naisen ympärillä. Täysin ääliökö tuo oli? Mikään ei vetänyt sen paremmin huomiota kuin kulkeminen räiskyvän soihdun kanssa. Oliko tämä kukaties joku aatelinen tai joku kauppias? Näillä useinkaan ei ollut juuri järkeä liikkumisissaan. Tosin naisen vaatetus ei oikein tukenut tätä olettamusta.

Silmiään siristäen Arcinas loikkasi muurilta takaisin katoille. Hän halusi tietää mikä tämä nainen oli joka noin huolettomasti kulki pimeillä kaduilla soihdun kanssa.
Katolta hän kiipesi kujalle ja hiipi pientä kiertotietä pitkin naista kohden, seisahtuen erään kujan suulle syviin varjoihin tätä katselemaan. Nainen selvästi etsi jotain. Nopea vilkaisu muuriin ja maahan ei paljastanut mitään ainakaan Arcinasille, mutta ehkäpä nainen tiesi mitä etsi.
Soihdun valo välkehti naisen käärmeaiheisista koruista ja sai Arcinasin silmät aavistuksen siristymään. Hänen oma Kiltakäärmeen korunsa oli takin kauluksen alla, mutta ei nainen Kiltaan kuulunut, korut eivät olleet Killan.

Hetken hän empi. Odottaako, että nainen löytäisi jotain, vaiko puhutella tätä. Ketään muita ei lähistöllä ollut. Vain jokunen rotta rapisteli seinän sisällä.
Lopulta Arcinas teki päätöksensä ja puhui, liikahtamatta mihinkään varjoista.
“Et tunnu löytävän etsimääsi.” Äänensävy oli mitäänsanomaton. Itsevarma ja kylmä, mutta ei varoittava. Eikä todellakaan ystävällinen.

Carven:
Vasemman käden rannetta kiertävä käärmekoru hehkui tulen valossa tummaa hopeaansa. Monet kerrat koru olikin koskettanut tulta eikä se siksi hohtanut valossa yhtä kiiltävänä kuin ennen. Tulen tummentamaa hopeaa oli kuitenkin ollut turha kiillottaa, sillä joinain muina öinä Carven ei halunnut tulla yhtä paljon näkyville ja niinä öinä vain hopeinen välähdyskin olisi ollut liikaa. Nyt punahiuksinen nainen ei sen sijaan näyttänyt arastelevan kulkuaan ja harvoin hänellä mielestään olikaan todellista syytä sellaiseen.
Soihdussa palava tuli paljasti naisen hyvin kelle tahansa katselijalle ja sehän lopulta olikin soihdun sytyttämisen tarkoitus, joskin se oli ensisijaisesti Carvenia itseään varten. Ei ollut muuta aikaa vuorokaudesta löytää etsimäänsä, sillä mikään muu kirkas valo ei paljastaisi muurin kirjoituksia kuin soihdussa palavan tulen synnyttämät liekit. Siitä huolimatta sormet jatkoivat hiljaista kulkuaan muurin sileällä pinnalla löytämättä kuitenkaan merkkiäkään kaiverruksista.

Mutta vaikkei tuli näyttänyt naiselle mitään paljastavan, toi keveä tuulenvire hänen korviinsa aivan toisenlaisen löydön. Tuli heijasti liekkejään naisen silmistä, joiden katse kääntyi häntä puhutelleen äänen suuntaan. Tummien ripsien väliinsä sulkemasta katseesta heijastui itsestäänkin samoja keltaisen sävyjä kuin tulesta, mutta ei läheskään niin voimakkaana kuin olisi mahdollista.
Soihtua pitelevä käsi siirsi valon kauemmas muurin tyhjästä pinnasta, osittain estääkseen toista näkemästä sitä ja osittain siirtääkseen tulen sivummalle, jotta hän itse näkisi paremmin pimeään.

"Ajattelin jo, ettet aikoisikaan sanoa mitään", nainen sanoi piilottelemattoman ja siropiirteiselle naiselle jopa yllättävän itsevarmaan sävyyn. Kovin voimakas naisen ääni ei siitä huolimatta ollut eivätkä sanat sisältäneet sellaista hyökkäävyyttä kuin olisivat jonkun toisen sanomana saattaneetkin sisältää. Vasen kulmakarva nousi huomaamattomasti naisen kääntyessä muutaman asteen poispäin muurista olematta kuitenkaan vieläkään selin siihen. Muurin seinämää vasten piilottuikin vielä toistaiseksi naisen oikea käsi ja sen tatuoinnit ja vaatetuksen musta väri hukutti muutenkin osan naisen piirteistä varjoihin. Miestä, joksi nainen oli toisen äänen perusteella pystynyt päättelemään, hän tuskin pystyi varjojen piiloista näkemään, mutta katse oli siitä huolimatta kiinnittynyt tiiviisti siihen kohtaan, josta tunnistamaton varjo oli juuri puhunut.

"Ehkä etsimänsä löytäminen on liian yliarvostettua." Sinä hetkenä, kun sen viimein löysi, oli siitä kadonnut jo kaikki, minkä vuoksi sitä alunperin etsittiinkään. Ehkä hänkään ei ollut tällä kertaa löytänyt etsimäänsä, mutta jotain muuta kylläkin. Ja vaikka Carven olikin etsinyt muurin kaiverruksia, ei hän ihmetellyt niiden jäädessä löytämättä. Hyvin harvoin hän olikaan kyennyt itse säätelemään näkyjään ja aina edes samankaltaiset olosuhteet eivät palauttaneet niitä hänen mieleensä.

Arcinas:
Loimuava soihtu valaisi naisen helposti, eikä Arcinasilla ollut pienintäkään vaikeutta tarkastella tätä. Koskaan aiemmin hän ei ollut tätä nähnyt, siitä hän oli varma. Tuon näköisen naisen hän olisi varmasti muistanut kun muisti mitättömämmänkin näköiset olennot.
Nopea vilkaisu sivusi muuria ja maata sen juurella. Mitä nainen oikein oli etsinyt? Uteliaisuus ei ollut mitenkään polttavaa, Arcinas oli elänyt liian pitkään sännätäkseen jokaisen mielenkiintoisen asian perään pää kolmantena jalkana. Varsinkin kun uteliaisuudella pääsi varsin helposti hengestään. Kuten valitettavan moni hänen asioitaan udellut tiesi.

Naisella ei ollut näkyvillä aseita, mutta eipä ollut hänellä itselläänkään. Aseiden näkymättömyys ei tehnyt niistä yhtään vähemmän tappavia. Ja aina oli taikuus. Asia, jota Arcinas ei henkilökohtaisesti arvostanut muuta kuin haasteena. Itselleen hän ei taikuutta kaivannut tipan tippaa. Tikarit, ruoska ja oma keho riittivät hänelle mainiosti.
Tässä naisessa oli kuitenkin jotain, mikä vihjaili taikuuteen. Tosin tunsi hän muutaman muunkin naisen, joka saattoi kantaa soihtua pimeässä yössä ja silti puhutella näkymättömissä olevaa miestä itsevarmasti.

Naisen toiselle lauseelle naurahdettiin kylmästi. Hän itse nautti löytämisestä aivan yhtä paljon kuin etsimisestäkin. Riippui aivan siitä mitä hän saattoi tehdä löydettyään.
“Kovin harva täällä liikkuu yöllä soihdun kanssa. Ainakaan yksin”, Arcinas totesi hiljaa astuen muutaman rennon venyttelevän askelen lähemmäs. Sen verran, että hänen häälyvän hahmonsa saattoi paremmin erottaa. Soihdun valo taittoi silmien mustuuden punaiseksi.

Carven:
Soihdun liekit heijastelivat naisen silmistä, loivat varjoja tämän kasvoille ja antoivat punaisille hiuksille hehkun, jota pimeässä ei koskaan voinut nähdä samalla tavalla. Tulen loimu oli kuitenkin erilaista kuin päivänvalo, sillä se ei paljastanut piirteitä tarkkailtaviksi yhtä kaikenkattavasti tai samassa sävyssä. Päivällä naisesta olisi vielä voinut uskoa tämän olevan vain kevytmielinen tanssija, ääriviivaton ja vapaa kulkemaan tuulien teitä. Hämärä kuitenkin paljasti viivat paremmin, lukitsi valon rajoilla pimeään ja toi esille tummien varjojen kehystämän olemuksen, joka ei myöskään ehkä ollut niin vapaa kuin tuuli. Ei ainakaan aivan.

Kylmä naurahdus ei saanut vastaukseksi suupieleen kohoavaa synkkäsävyistä hymyä, sillä nainen ei nähnyt tarvetta jakaa hymyjä aivan kenen tahansa pimeästä ilmestyvän miehen kanssa, joka olisi kovin mieluusti ainakin nähnyt itsensä tilanteen herrana. Ei Carven sitä suinkaan epäillyt, etteikö kyseinen mies olisi ollut juuri sitä kovinkin monissa tilanteissa, sillä jo käytös kieli sellaisen henkilön itsevarmuudesta, jolta kukaan ei koskaan kysellyt mitään.

“Kovin harva täällä liikkuu yöllä soihdun kanssa. Ainakaan yksin.” Vieläkään kapeat kasvot eivät saaneet huulilleen hymyä, joskaan ei niiden ilme tyhjä ollut. Ilmeetön vakavuus ehkä sopikin joillekin, mutta jo Carvenin piirteet tuntuivat tuoman siihen äänettömän hymynsä, vinoksi kaartuvat huulet ja hivenen koholla olevan kulman tarkastelevan sekä odottavan ilmeen. Nainen ei kuitenkaan pyrkinyt mitenkään erityisesti tuomaan esille yhtäkään näistä ilmeistä, eikä tämän voinut nähdä kohottavan kulmaansa tai suupieliään, sillä jo perusilme sisälsi näistä useimmat.
”Soihdun kanssa hyvinkin”, nainen vastasi miehen astuessa lähemmäs. Hän ei kuitenkaan perääntynyt muuria vasten. Sirot sormet pyöräyttivät soihtua vasemmassa kädessä saaden varjot hetkeksi vaihtamaan paikkaansa. Tummunutta hopeaa oleva rannerengas ei välähtänyt valoaan yössä, kun taas naisen oikean käsivarren tatuinnoin ruusut ja köynnökset saivat hetkeksi mustasta erottuvan sävynsä kunnes soihtu oli tehnyt täyden kierroksensa ja palasi jälleen paikoilleen naisen kädessä. Sormien laiskankin oloisessa otteessa soihtu ei vaikuttanut missään vaiheessa olevan lähelläkään tippumista. Hän ei edes olisi tarvinut soihdun lisäksi muita aseita. ”Eikä suinkaan tietentahtoen.” Vihreiden tulta hehkuvien silmien katse tarkasteli muukalaisen synkeitä piirteitä. Leuka oli kohonnut hivenen pitkää hahmoa katsellessa, eikä nainen peittänyt katsettaan mitenkään.

”Joskaan enäänhän en ole yksin”, nainen jatkoi varjojen yhä osittain piilottamaa miestä katsellen. ”Kenen seurassa olen, on kuitenkin yhä epäselvää.” Epäselväksi se kyllä jäisikin, sillä toinen toinen tuskin esittäytyisi oikealla nimellään, mikäli tällä edes sellainen olisi. Oikeat nimet tosin eivät kaikkien tapauksessa kertoneetkaan yhtä paljon kuin myöhemmin käyttöönotetut.


Arcinas:
Arcinasin suupieleen kohosi aavistuksen omainen vino hymy, tuskin näkyen kummempana kuin varjojen hetkellisenä syventymisenä toisessa suupielessä. Ja sitä oli muutenkin vaikea huomata soihdun petollisen lepattavassa valossa.
Nainen ei vähästä hätkähtänyt, ei todellakaan. Tällä oli aika lailla varmasti sanottuna jotain muitakin voimia kuin vaatteisiin kätkettyjä aseita. Tosin aseistakaan ei voinut olla koskaan varma. Niissäkin oli lumouksia ja ties mitä muuta. Sellaisille, jotka eivät kyenneet luottamaan pelkän teräksen riittävän tappamiseen. Säälittävää. Se tosin oli vain hänen oma mielipiteensä. Monet muut arvostivat lumottuja aseita korkeallekin, mutta hän arvosti niitä yhtä vähän kuin taikuutta itsessäänkin. Aivan liian heppoista hommaa hänen mielestään, ja jätti joskus helpostikin tunnistettavia merkkejä. Kun taas myrkky tai huume ei joskus jättänyt mitään merkkiä eikä tikarin viilto laverrellut näkijälleen kenen tekemä se oli.

Hiljaisuus oli hetken niin täydellinen kuin se täällä oli. Sitten Arcinas liikahti aavistuksen etuviistoon, askelen rasahtamatta hiekalla.
“Entä kukapa sinä olet?” Kysymys ei ollut hyökkäävä. Se vain oli. Jäi odottamaan vastaustaan sillä välin kun sanojen lausuja jatkoi naisen tarkastelemista. Tosinkaan ei enää niin intensiivisesti kuin äsken. Kaikki tarpeellinen oli painettu muistiin, nyt hän saattoi luottaa vaistoihinsa. Tähän mennessä ne eivät olleet vielä kertaakaan pettäneet, eivätkä toivon mukaan tulisi pettämään vielä moneen vuosisataan.
Nainen saattoi olla jengijohtaja, mahdollisesti jonkun Killan jäsen, tuskin kuitenkaan Huorien. Tämä ei vaikuttanut siltä. Yksi vaihtoehto oli tietenkin joku ylhäisönkin jäsen, mutta mitäpä kukaan niistä olisi täällä tehnyt? Tosin ne tuppasivat muutenkin olemaan outoja.
Jos nainen ei ollut mikään näistä vaihtoehdoista, niin jäljelle vai vielä se loppuväestö, johon sitten mahtuikin kaikki kulkijat puolirammoista kujarotista velhoihin.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Meriel]

[[Tämä kaipasi potkun, joten ole hyvä: tässä yksi potkaisu. Nykäisehän omalta osaltasi peliä eteenpäin, äläkä jätä sitä vain minun kontolleni, koska minulla ei tosiaan ole suurta ja mahtavaa suunnitelmaa koko jatkon varalle, vaikka nyt ideaa heräsikin.]]

Tulen kulovalkea, se ei päästänyt heitä otteestaan. Arcinas oli hetki sitten astunut sen kehään – ei kokonaan, mutta tarpeeksi paljon – ja nyt kun tämä oli liikahtanut etuviistoon, vangitsi tuli tämän ääriviivat. Hän ei nähnyt tätä kokonaisuudessaan ja mies tuskin astuisikaan tarpeeksi lähelle salliakseen hänen katsoa kasvonpiirteitään. Hän kuitenkin näki, tulen sokaisemana ehkä, joskin heijastuivat nuo liekit hänenkin silmistään, tumman, pitkän miehen olemuksesta myös aavistuksen riutuneisuutta. Ote soihdusta naisen kädessä oli varma; hän ei olisi tarvinut sen lisäksi muuta pitääkseen miehen haluamallaan etäisyydellä. Ripsien välistä tulen sävyjä heijastavan vihreät silmät katsoivat toiseen aavistuksen siristyneiden luomien välistä. Ja sitten, vain hetkeksi välähti tuli hänen silmissään valkoiseksi ja hän kykeni näkemään toisen yhtä selvästi kuin tämä näki hänet pimeässä, tulen valaisemana.

Huppu, tummanruskea sellainen, peitti yhä tämän silmiä. Mutta huulet, ne olivat vain hetken hymyilleet miehen katsoessaan häneen – ei häneen, vaan muuriin hänen takanaan. Nainen ei itse kääntynyt katsettaan taakseen, sillä miehen hiukset – ne olivat punaiset kuten hänen omansa ja kihartuvat suortuvat kehystivät tämän kasvoja ja niiden hymyä. Hän kykeni miltein haistamaan tämän tuoksun. Silmänkantamattomiin hiekkaa, sitä tuon miehen hupuntakainen katse oli nähnyt, hän ajatteli kunnes pimeä palasi hänen silmiinsä, eikä hän nähnyt miestä enää.

Tuli rätisi hänen soihdussaan kuin olisi ollut yhtäkkiä hetkeä kuumempaa. Naisen katse palasi mieheen, eikä hän ollut kuullut tämän sanoja. Mies ei hymyillyt enää, tietenkään, ja hän räpäytti silmiään kerran. Hän ei katsonut enää muuriin, sillä ehkei hän koskaan ollutkaan tullut etsimään siitä mitään. Ainakaan tuo ei ollut enää hänen mielessään, jonka ajatukset olivat samaan aikaan hämärtyneet ja kirkastuneet. Hän haistoi ilmassa hiekan ja aavistuksen vaniljaa, sillä oli nyt kääntynyt kokonaan mieheen päin ja tarkasteli tätä pimeän varjossa niin hyvin kuin vain kykeni.

”Vain pölyä ja hiekkaa, ei täältä voi enää muuta löytää.” Sanat väreilivät hänen mielessään tumman äänen lausumina ja hänen päässään oli vain yksi ajatus. ’Olemmeko me tavanneet joskus aikaisemmin?’ se kysyi ja hän tiesi, ettei hän voisi jättää ottamatta asiasta selvää. Viimeisintä ajatusta ei kuitenkaan lausuttu ääneen, mutta toinen oli kenties vain hetki sitten kyennyt havaitsemaan naisen silmien vihreän värin saaneen lisäkseen hivenen enemmän keltaista. Hän ei ollut ollut poissaolevakaan kauaa, mutta olipa ollut kuitenkin, vaikkakin vain sen silmänräpäyksen, kun toisen ympärillä oli ollut punaista kultaa.

”En tiedä, uskotko enteisiin, muukalainen”, nainen sanoi kapean hymyn kuultaessa hiljaisena huulillaan ja katseen ollessa tiiviisti kiinnittyneenä toisen omistamaan varjoon, joka yhä piilotti tämän häneltä. ”Mutta sinun karmasi kulontuli ei enteile valoa ympärilleen”, hänen hymyynsä syttyi aavistus lisää vinoutta, vaikkei se yhäkään ollut kuin värähdys kasvoilla.

”Ja juuri siksi, kenties”, naisen oikean käden sormet naksahtivat venytyksessä, ”saattaisimme hyvinkin huomata olevamme väärässä paikassa, mikäli jäämme tähän vielä pidemmäksi aikaa.” Nainen vilkaisi sivulleen ja äänessä oleva enteily yhdistettynä vilkaisuun kertoivat, etteivät he ehkä enää olisi kauaa vain kahden. Ketään ei kuitenkaan kuulunut tai näkynyt yössä, mutta naisen vihjauksessa piillyt häkellyttävä varmuuden tuntu ei varmasti ollut jäänyt toiselta huomaamatta. Kenties tämä ajattelisikin ensin, että kuka tahansa saattoi kuvitella tietävänsä enemmän kuin todellisuudessa tiesikään, mutta ehkä epäilys naisen voimista oli saanut tämän ajattelevan toisin.

”Aivan lähellä, vain muutaman käänteen takana, on paikka, jota suosin. Eikä siellä yksikään silmä kääntyisi ihmettelemään”, kenties toinen tiesikin, mitä paikkaa hän tarkoitti. Hiljaisempi kuin tavernat ja samalla yhtä hämärä kuin yölliset kujat, sellainen illanviettopaikka sopisikin tarkoitukseen hyvin. Carven tarkkaili toista epäilemättä ja sanat kenties antoivat toiselle ymmärtää, ettei nainen lausunut kaikkea ajattelemaansa ääneen. Ei ainakaan tässä.

Ansa, omituinen viettely-yritys vaiko jotain muuta, olisi kuitenkin aivan toisen omissa päätettävissä.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Tapa, jolla soihdun liekit heijastuivat naisen silmistä, pantiin merkille huolella. Ei sillä, etteikö heijastuminen olisi ollut epätavallista, heijastivathan hänen omatkin silmänsä valoa. Mutta juuri siitä syystä Arcinas oli valpas. Silmät olivat hyvinkin sielun peili, ja kun ne peilasivat vain ympäristöä, kannatti muiden olla varuillaan. Opetus, jonka hänen opettajansa oli aikoinaan takonut oppilaansa kalloon, ja jonka hän oli myöhemmin huomannut hyvin kouriintuntuvasti pitävän paikkansa.

Nainen tuskin oli etsimässä täältä pelkkää pölyä ja hiekkaa. Sitä löysi riittämiin muualtakin, ja aivan päivänvalossa. Arcinas ei kuitenkaan sanonut mitään, ei kuulunut hänen tapoihinsa udella suoraan jos joku halusi vaieta. Tiedot kyllä hankittaisiin, millä keinoin… Se olikin sitten jo aivan toinen asia.

Naisen seuraavat sanat saivat toisen mustan kulman kohoamaan pilkallisesti. Vai karman kulontuli, naisella joko viirasi pahemman laatuisesti korvien välistä, tai sitten tämä osoittautui kenties vaikuttavammaksikin vastustajaksi kuin mitä ensisilmäys oli antanut päätellä. Sillä loppujen lopuksi, Varjolla ei ollut muita kuin vastustajia.
“Ehkäpä on siis hyvä, etten aio toimia elävänä soihtuna”, viiltävän ivalliset sanat, vailla mitään sen suurempaa liikutusta tästä suuresta ja mahtavasta tiedonannosta.

Naisen tapa venyttää sormiaan sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Arcinasin selkäpiitä. Hän ei olisi ikinä sallinut sormiensa jäykistyvän niin paljon, että niiden nivelet olisivat naksuneet venyteltäessä. Tuttu kihelmöinti tuntui sormissa pelkästä ajatuksesta nivelten moisesta kiduttamisesta. Tunnetta oli hankala saada laantumaan, mutta kun sen kanssa elää, oppii sen vähitellen painamaan sivummalle. Ja niinpä naisen sanat, ja vilkaisu ympäröiviin varjoihin, valpastutti Arcinasin äärimmilleen. Hän ei perääntynyt taaemmas varjoihin, mutta silmät siristyivät aavistuksen ja aistit valpastuivat entisestään, luodaten ympäristön nopeasti. Ei keitään. Joko nainen oli vainoharhainen, tai sitten tällä todella oli jotain voimia. Arcinas päätti laskea jälkimmäisen varaan, joskin vainoharhaisuus oli juuri se, mikä piti hänet itsensä elossa.

“Vaikkemme olisikaan saamassa seuraa, ei tähän paikalle jääminenkään ole viisasta. Kaarti kiertää muuria”, aivan kuten nainen epäilemättä itsekin tiesi. Oli kuitenkin eri asia erottaisiko Kaartin satunnainen partio heitä varjojen keskeltä, mutta silti oli hyvä vaihtaa paikkaa. Vaikkapa sitten käytännössä tuntemattoman naisen kanssa kapakkaan, jonka hän tunsi jokseenkin hyvin.
Pilkallinen nauru hyytyi jonnekin kurkun tietämille, kuuluen silti äänestä Arcinasin viitatessa lyhyesti kädellään kujaa eteenpäin.
“Mene edeltä.” Mitä nainen hänestä haluaisikaan, se ei estäisi häntä liittymästä tämän seuraan kapakkaan. Hän luotti omiin kykyihinsä, ja jos nainen halusi päästä sänkyyn… Arcinasin huulille noussut jääkylmä hymy katosi pimeyteen hänen vetäytyessään varjoihin.
Sitten nainen saisi elämänsä kokemuksen…
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

[[.Joku, joka on lukenut liikaa Sin City -sarjiksia taas kerran.]

Soihdun liekit peittivät ilmeet punahiuksisen naisen silmissä. Tummanpuhuvan miehen ylimielinen olemus ei häntä paljoa hätkähdyttänyt. Miehillä, kun usein oli tapanaan luulla itsestään liikoja Carvenin kaltaisen hentoisen naisen seurassa. Sen vuoksi myös huomautukset elävistä soihduista sekä muuria kiertävästä kaartista ohitettiin ilman sen suurempia olankohautuksia. Hänellä ei ollut mitään syytä peitellä näkymistään ja mikäli kaarti sattuisi paikalle, ei hän olisi se heistä, joka haiskahti verelle. Kaarti ei olisi mikään ongelma hienostuneen oloiselle naiselle, joka osaisi helposti esiintyä edukseen ainakin kaartin tämänhetkiselle kapteenille. Mitä sen sijaan tulisi eläviin soihtuihin, ei toinen olisi ensimmäinen sellainen, joka oli päättänyt vähän ennen kohtaloaan ryhtyä liian hankalaksi.

Mies oli joka tapauksessa oikeassa siinä, ettei tämän kannattaisi jäädä odottelemaan kaartia, sillä vaikkei Carvenilla olisikaan kaartin suhteen ongelmia, ei miehen olisi yhtä helppoa esiintyä edukseen ulkonäöllään. Carven soihtuineen oli sitä paitsi varsin hyvä houkutuslintu kaartin satunnaisille partioille. Olisi vain ajan kysymys, milloin nämä löytäisivät heidät tästä seisomasta.

...Mahdollisuus, joka ei olisi täysin poissuljettu niin kauan kuin mies jatkaisi käskyjensä jakelemista. Toinen kulma kohosi aavistuksen ivalliseen kysymykseen ja nainen astui askeleen taaemmas nojautuen nyt muurin viertä vasten. Hänellä ei ollut aikomustakaan liikahtaa tästä mihinkään niin kauan kuin mies kuvitteli voivansa käskeä häntä aivan, miten tätä huvitti. Joko tämä oli ylimielisen erinomaisuutensa sokaisema tai sitten yksinkertaisesti aliarvioi muita – naisia todennäköisesti – kuvitellakseen, että he olivat täällä tekemässä hänen käskyjensä mukaan.
Kumpikaan vaihtoehdoista ei liiemmin herättänyt hänessä myötätuntoa ottaen huomioon, ettei hän olisi heikoimpana hetkenäänkään kuvitellut tottelevansa.

Huulet eivät kaartuneet hymyyn, eikä ivallinen naurukaan löytänyt niille tietään.
"Pakota minut", asia johon mies epäilemättä oli kuvitellut kykenevänsä, "tai mene itse", nainen lausui tuntien hiljaista halveksuntaa niitä miehiä kohtaan, jotka asettivat itsensä oletusarvoisesti kaikkia naisia korkeammalle. Soihtu heilahti jälleen yhden kierroksensa naisen kädessä ja katse sanoi: "tule tänne ja näytä, ettet vain väitä kykeneväsi käskemään minua."

Niin, pakota minut, kuten olet varmasti niin monelle muulle naiselle tehnyt, tai mene itse ja hyväksy paikkasi tässä seurassa.
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)

[Kuolonsulka]

Pimeässä jäi mustan kulman aavistuksenomainen kohoaminen huomaamatta kaikilta muilta paitsi kulman kohottajalta itseltään.
Nainen ei todellakaan ollut mitenkään helppo komenneltava… Sitä parempi vain. Häijy hymy ei käynyt huulilla, vaan tiivistyi suoraan silmiin, muuttaen niiden sävyn astetta punaisempaan. Muutama punaisen viiru syttyi murtamaan mustuuden tasaisen pinnan.

Olisi ollut hulluutta vastata noin selvään yllytykseen suorin teoin. Moiseen ei sortunut kukaan elämää vähän enemmän nähnyt. Ja vaikka Arcinas ei itse harrastanut kyseisenlaista suunsoittoa ennen taistelua, hän oli tietoinen sen tavoista ja päämäärästä. Eikä hänellä ollut aietta menettää hermojaan ja kuolla johonkin täysin joutavanpäiväiseen kiistaan kujien sokkeloissa.
Oli parempi pitää ohjakset hallinnassa, antaa naikkosen luulla jotain muuta kuin mitä todella aiottiin.

Yhtään askelta suuntaan tai toiseen ei ehditty ottaa ennen kuin herkistyneet aistit toivat korviin lähestyvät askelet. Hyvin monet lähestyvät askelet. Silmien väri sykähti vielä astetta punaisempaan kun katse syöksähti muurinviertä sivummalle, ääntä kohden. Kaarti… Aina se oli tunkemassa kuonoaan sinne, missä sitä ei kaivattu.
Halveksiva sähähdys saattoi ehkä kantaa naisen korviin, ehkä ei. Mutta kovin kuuluva se ei ollut.

Hidas, vaaniva perääntyminen syvemmälle varjoihin ja niihin lopullinen sulautuminen tapahtui kokemuksen tuomalla varmuudella ja tottumuksesta niin ääneti, että oli kuin mies olisi kadonnut vain ilmaan. Kaartin sen koommin kuin naisenkaan olisi turhaa yrittää seurata, niin mutkitteleva ja nopea poistuminen oli. Näiden olisi kuitenkin turha kuvitella, että poistuminen olisi ollut pako. Tai että nämä unohdettaisiin saman tien.

((Huuh... Selvittiin^^))
_________________
Alamaailman kujien elämää värittämässä:
Arcinas/ Varjo - tappaja vailla inhimillisyyttä
Inlecerar Hämäräsilmä - olemassa vain sinua varten
Väre - yllättävää inhimillisyyttä
Lymphiar Alfgrimur - pinta on harhaa, mutta kumpaan suuntaan
Arpent Indra - kujien herrasmies
(Carera) - oikeasti kova teinikundi
(Ilineur Ras) - miesviha syvällä sydämessään
(Gelan Caver) - kunniallinen mies harmaalta alueelta

[Meriel]

Naisen sanoja seurannutta hiljaisuutta olisi voinut kuvailla hetken lähes käsinkosketeltavaksi. Vain tuuli sihisi korvissa ja liekit rätisivät hänen soihdussaan sekä niiden valaisemassa katseessa. Todella, harvemmin miesten sanat ylsivätkään todellisiin tekoihin asti elleivät nämä sitten tunteneet kovin suurta tarvetta todistella itselleen jonkin olemattoman olemassaoloa. Onnettoman suurella joukolla tällaiseen tuntui toisaalta olevan tarve ja ehkä siitä johtuivatkin monet niin turhat tappelut kujilla, joilta käveli niiden jälkeen pois enää kiistan toinen osapuoli.
Liekkien valo paljasti vinon hymyn piirtymisen naisen huulille. ’Suuria sanoja, mutta niin vähän tekoja. Menekin siitä pönkittämään itsetuntoasi taas jollain hivenen helpommalla.’ Hän ei voinut olla tuntematta pientä huvittuneisuutta koko tilanteesta. Hän ja mies, jolle ei voinut vastata kieltävästi, eivät olleet koskaan olleet kovin hyvä yhtälö. Tosin, he olisivat kieltämättä voineet olla varsin loistava parivaljakko sikäli kun olisivat ensin selvinneet toisistaan. Kaksi jääräpäätä saamassa yhdessä tahtoaan lävitse – mikä onni sille kolmannelle.

Huvittuneet ajatukset keskeytyivät kauempaa kantaviin askeliin. Kaarti, hän ajatteli hymähtäen mielessään. Ilmeisesti heidän pieni keskustelunsa alkoi olla ohitse. Hän ei ollut kovin pahoillaan. Tästä yöstä tuskin olisi tullut mitään kehittävää, sillä miehellä ei kuitenkaan olisi voinut olla hänen kehoitukseensa mitään miellyttävää vastausta. Tämä olisi joko voinut myöntyä menemään ensin tai koittaa tulla raahaamaan häntä punaisista hiuksistaan, mutta kummastakin vaihtoehdoista tämän pisteet olisivat ainoastaan laskeneet hänen silmissään. Niin, kenties viisainta olikin ollut pysyä vaiti ja vain poistua paikalta. Hänellä ei ollut syytä lähteä seuraamaan. Ei vaikka hän olikin ajatellut miehessä olevan jotain kiehtovaa.

Soihtu valahti käsissä alemmas ja koukistuneet sormet ottivat tulen huolehdittavakseen. Vain nyrkkiin puristettu käsi ja sihahdus niin tuli oli sammunut ja nainen punaisine hiuksineen katosi pimeyteen.

((Kiitoksia tästä, olivat he kaksi vain niin loistava pari. *naurh* Ja pahoitteluni Xar ja Liselle, koitan löytää itseni piakkoin muihinkin peleihin. Tämä nyt vain oli juuri sopivassa saumassa loppuakseen.))
_________________
"Every step that I take is another mistake to you."

Mish, Eth, Sergei, (Ceres)